Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Luen todella harvoin mitään kirjaa uudelleen, mutta poikkeuksena säännöstä olen lukenut Statovcin esikoiskirja Kissani Jugoslavian kolme kertaa. Jos pitäisi nimetä lähivuosilta yksi kirja, joka on tehnyt erityisesti vaikutuksen ja muokannut sekä maailmankuvaani että käsitystäni kirjallisuudesta, vastaus olisi Kissani Jugoslavia. Odotukset Tiranan sydäntä kohtaan olivat näin ollen melko korkealla ja vaikka odotin uutuuden lukemista kuin kuuta nousevaa, se hieman pelottikin; mitä jos en pitäisikään siitä ja se vaikuttaisi jotenkin kokemukseeni edellisestä kirjasta. Pelko oli turha; nautin lukemastani paljon, mutta Kissa sai pitää asemansa viime vuosien vaikuttavimpana lukukokemuksena.

Tiranan sydän kertoo Bujar -nimisen nuorukaisen ja hänen ystävänsä Agimin tarinaa 1990-luvun alun Tiranasta Rooman, Madridin ja Amerikan kautta 2000-luvun Suomeen. Bujar ja Agim elävät teinivuosiaan Albanian romahduksen keskellä. Agim elää ruumiissa, jota ei koe omakseen ja lopulta hän kokee pakottavaa tarvetta lähteä pois kotiseuduiltaan kohti parempaa tulevaisuutta. Hänen muutoksenkaipuunsa tarttuu Bujariin ja yhdessä he lähtevät pois sodan runtelemasta Albaniasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan tuo tullessaan poikien haaveilemia asioita vaan pelkoa, raakuutta, petosta ja pettymyksiä. Toivo ja häpeä ovat niin voimakkaita, että niiden voima saa antautumaan moniin kauheuksiin.

Tiranan sydän muistuttaa monelta osin Statovcin esikoiskirjaa. Molemmissa on voimakas tarve paeta, tarve löytää ymmärrystä ja tarve miellyttää. Hankala suhde vanhempiin nostaa pintaan häpeää ja vihaa, ja ihmiset ajautuvat tuntemaan rakkautta, joka muuttuu ajan myötä julmuudeksi. Statovci kirjoittaa kaunista tekstiä ja osaa kuvata tunnetiloja vähäeleisesti, mutta tarkasti. Tiranan sydän oli hieno kirja, mutta ei aiheuttanut vastaavaa tunnemyrskyä kuin Kissani Jugoslavia. Statovci onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja toivon saavani jonain päivänä nauttia kirjailijan kolmannesta teoksesta.

(Pajtim Statovci: Tiranan sydän, Otava 2016)

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4

(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

Minna Rytisalo: Lempi

Kaupunkilaistyttö Lempi tutustuu mukavaan nuoreen mieheen ja päättää lähteä tälle vaimoksi pohjoiseen. Odotukset yhteiselle elämälle ovat suuret puolin ja toisin, kunnes yhteiselo katkeaa jo harjoitteluvaiheessa kun Viljami kutsutaan puolustamaan maataan. Lempi jää maaseudulle kaksin aputytön kanssa elämään karua ja pelottavaakin arkea.

Lempi on kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina. Yksikään kertojista ei ole Lempi itse, mutta silti tämän ääni kuuluu hyvin vahvana taustalla. Ensimmäisen osan puoliväliin asti en ollut aivan vakuuttunut, onko kerronta tyyliltään sellaista, minkä lukemisesta nautin, mutta sitten tarina vei mennessään. Rytisalon teksti on hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin moniulotteista niin, että jokainen lukija varmasti aistii erilaisia sävyjä ja vireitä. Itselleni tarina oli pohjattoman surullinen ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että olisin toivonut Lempille jotain paljon parempaa.

Rytisalo toi Lempin niin lähelle lukijaa, että tuntui kuin olisi lukenut todellisista tapahtumista. Tarina on kokonaisuudessaan melko yksinkertainen, mutta silti se onnistuu järkyttämään ja sykähdyttämään. Vastaavalla tavalla muistan hätkähtäneeni kotimaisen kaunokirjallisuuden parissa lukiessani Ulla-Leena Lundbergin Jään muutama vuosi sitten. Muilta osin Lempi muistuttaa sekä kerronnaltaan että ympäristöltään Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Monissa blogiarvioissa on jo ylistetty Lempiä vuoden parhaaksi esikoisteokseksi ja saattaa olla, että päädyn olemaan samaa mieltä.

(Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016)

Kirjan ja ruusun päivän kirjavinkit

Lauantaina 23.4. vietetään Kirjan ja ruusun päivää. Tänä vuonna kampanjassa mukana olevista kirjakaupoista saa 15 euron kirjaostokseen kaupanpäälle Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks Noloo? -nuortenkirjan. Krja on jaossa vain tuona päivänä ja sen jälkeen sitä ei enää myydä eikä jaeta kirjakaupoissa. Kipin kapin kirjaostoksille siis, mutta mitä sitä tänä vuonna ostaisi? Tässä omat suosikkini:

Upea, sotienjälkeiseen Napoliin sijoittuva Loistava ystäväni kertoo Lilan ja Elenan tarinan. Teos aloittaa neliosaisen sarjan ja tulee varmasti olemaan ilmiö Suomessa, kuten se on ollut muuallakin maailmalla.

Jukka Viikilä on kirjoittanut Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivisen yöpäiväkirjan vuosilta, jolloin Engel oli muuttanut Suomeen rakentamaan uutta uljasta pääkaupunkia. Viikilän teksti on kaunista ja käy varmasti suoraan sydämeen kaikille, joille Helsinki on rakas kaupunki.

Elina Pitkäkangas on sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat tämän päivän Suomeen, Kuurankeron pikkukaupunkiin, jossa ihmissusimyytit heräävät eloon. Kuura on yksi kevään odotetuimmista fantasiateoksista ja ainakin omalla lukulistallani vuorossa heti seuraavana. 

Yhdeksäs hauta on toinen osa rikostarkastaja Fabian Riskistä kertovassa sarjassa. Edellinen osa oli taattua ruotsalaista dekkarilaatua, joten toinen osa on lähestulkoon pakko lukea.














Korppiretki voitti Vuoden luontokirja -tittelin viime vuonna ja on ollut ilmestymisestään asti ostoslistallani. Mika Honkalinnan valokuvat ovat synkällä tavalla upeita ja korpit pääsevät oikeuksiinsa sekä kirjan tarinoissa että kuvissa.

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän vähän päälle parikymppisenä ja olin silloin todella vaikuttunut. Hämmästyin, miten taitavasti kirjailija voi välittää tunnelmia ja tunteita tarinalla, jonka aihepiiristä en ollut varsinaisesti edes kiinnostunut. Viime viikolla julkaistiin Itkosen uutuus Palatkaa perhoset, jossa Summer Maplen tarina jatkuu kymmenen vuotta myöhemmin.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta ei ole koskaan kokenut olevansa tyttö. Nyt Peetu vain odottaa täysi-ikäisyyttä ja mahdollisuutta muuttua myös fyysisesti siksi henkilöksi, joka on aina kokenut olevansa. Kaunokirjallisuus tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden ymmärtää sellaisia asioita, jotka eivät millään tavalla kosketa omaa arkea. Lähemmäs sitä ymmärrystä haluaisin päästä lukemalla Siri Kolun uutuuden.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

On kulunut puolitoista vuotta siitä kun Louisa jätti hyvästit Will Traynorille. Lou lupasi Willille elää elämäänsä täysillä ja nyt puolentoista vuoden ajelehtimisen jälkeen lupaus on edelleen lunastamatta. Lou on töissä lentokentän pubissa, ja inhoamansa työn lisäksi Loulla ei muuta sisältöä elämässään olekaan. Willin kuoleman myötä Lou on menettänyt paitsi osan itsestään, myös perheensä. Dramaattisen onnettomuuden myötä Louisa joutuu kuitenkin palaamaan kotikaupunkiinsa ja samalla kohtaamaan menneisyytensä. Yllättävä vieras muuttaa Loun elämän suunnan täydellisesti.

Välillä tekee hyvää lukea jotain kevyttä. Kevyessäkin kirjallisuudessa voi kuitenkin olla ajatusta ja sisältöä, ja niitä molempia löytyy Moyesin uutuudesta. Vaikka tarinan edellinen osa Kerro minulle jotain hyvää ei iskenyt minuun yhtä täysillä kuin moniin muihin lukijoihin, oli silti mukava päästä lukemaan jatkoa Loun tarinalle. Heti kirjan alussa tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja vaikka tarinan henkilöiden käytösmallit ja juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, ei se haittaa. On tämä silti chick litiä parhaasta päästä. Uskottavuusasioihin en halua yleensä tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kiinnittää liikaa huomioita, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kunnhan suunnilleen normaalielämän rajoissa pysytään, niin pieni siirappisuus on ihan ok tai jopa toivottavaa.

Jos luit ensimmäisen osan Louisan tarinasta, tämä on suorastaan pakollista luettavaa. Ja jos ensimmäisen osa on vielä lukematta, kannattaa tarttua ensin siihen, jotta pääsee kokonaisuuteen kärryille. Erinomainen kirja rentoutumiseen ja mielen lepuuttamiseen.

(Jojo Moyes: Jos olisit tässä, Gummerus 2016. Suomentanut Heli Naski)

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Blanca matkustaa Cadaquésiin perheen kesäasunnolle suremaan äitinsä kuolemaa. Seurakseen surumatkalle Blanca saa lapsensa, kaksi ex-miestään ja rakkaimmat ystävänsä. Kokonaisuuden kruunaa samassa kylässä oman perheensä kanssa lomaileva rakastaja sekä salaperäinen komea mysteerimies.

Blanca muistelee äitiään ja suru saa kaiken ympärillä tuntumaan erilaiselta kuin ennen. Muistoissa on mukana ripaus katkeruutta ja roppakaupalla kaipausta. 

Busquets piirtää sanoilla kuvan ympäristöstä, ihmisistä ja tunnetiloista. Kesäinen merenranta, porottava aurinko, helpottava tuulenvire, Kaikki piirtyy silmien eteen elokuvamaisen tarkasti.

"Polttava aamutuuli saa tupakkapaperinohuen silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa."

Tämäkin menee ohi on kirja, jonka parissa pääsee paitsi Cadaquésin kesäisille kaduille ja ihaniin espanjalaisiin huviloihin, myös Blancan ihon alle ja pään sisälle. En tiedä, johtuiko syvä eläytymiseni Blancan tarinaan lähestyvästä nelikymppisyydestäni vai kesänkaipuustani. Ehkä molemmista. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja jäin unelmoimaan raukeista, lämpimistä kesäilloista perheen ja ystävien seurassa. Niitä odotellessa voi vaikka lukea hyviä kirjoja.

(Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. Suomentanut Tarja Härkönen)

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lucio on nelikymppinen roomalainen perheenisä, joka saa tietää sairastavansa syöpää. Tieto tulee juuri sen verran liian myöhään, että parantumisesta ei liiemmin ole toivoa. Yleensä en harrasta spoilereita, mutta tämän kirjan kohdalla siitä ei liene haittaa koska tieto päähenkilön kuolemasta kerrotaan jo sivulla kaksitoista. Lähtöasetelma on siis valmiiksi sellainen, että lukija tietää vuodattavansa kyyneleitä kirjan lopussa (jos on sellaista kyynelehtivää sorttia).

En muista lukeneeni lähivuosina yhtään Roomaan sijoittuvaa kirjaa, jossa ei olisi takaa-ajoja tai muuta actionia, vaan eletään ihan tavallista roomalaista arkea. Rooma kujineen, kahviloineen ja leipomoineen olikin kirjan suuri vahvuus. Näin pakkasen ja hankien keskellä roomalaisesta elämänrytmistä lukiessa kävi mielessä, että saatan olla syntynyt väärään maahan.

Roomalaisen puhetavan lisäksi hänen pahin vikansa oli täsmällisyys. Se on anteeksiantamaton vika täällä pääkaupungissa. Voitteko kuvitella hullun, joka sopii lounastreffit yhdeksi ja tulee ravintolaan jo viittä vaille? Tai odottaa elokuvateatterin edessä ja on ostanut kaikille liput? Tai saapuu luoksesi päivälliselle, kun sinä vielä vetelehdit kotona tohveleissa ja kylpytakissa.

Pidin myös roolihahmoista ja erityisesti Lucion appiukosta Oscarista, joka oli juuri sellainen kuin italialaisen kondiittorin kuuluukin olla. Roolihahmot olivat muutenkin kirjan pelastus ja erityisesti täytyy mainita kaksi henkilöä, jotka tekivät suuren vaikutuksen: Lucion kirjakauppiasystävä, joka kirjoittaa muun työnsä ohessa pienoisromaaneja, jotka hän myy pois kopioimatta niitä koskaan, ja Massimiliano, seitsemänkymppinen eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää kotonaan liikettä, jonne kuka tahansa voi poiketa juttelemaan ja juomaan teetä.

"Idea on yksinkertainen", hän selittää, "Kotiini tulee ventovieraita ihmisiä, keitän heille teetä ja tarjoan keksejä, rupattelemme tovin ja katsomme yhdessä televisiota, sen sellaista. Toisin sanoen tarjoamme toisillemme seuraa."
Juttutuokioita tarjoava liike. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Edes Leonardo Da Vinci ei keksinyt tällaista. Ystävyyttä tarjoava putiikki.

Aivan mahtavia tyyppejä! Molemmat näyttävät ymmärtäneen elämästä jotain olennaista ja toteuttavat omaa visiotaan tehdäkseen itsensä ja toiset onnelliseksi.

100 onnen päivää kuuluu samaan kategoaan Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kanssa. Tarina toki kosketti, mutta ei ihan riittävän syvältä. Uskon kuitenkin, että vika oli ainakin osittain lukijassa eikä kirjassa. En vain yleensä liikutu kovin herkästi fiktiivistä kirjaa lukiessani. Lähinnä jäin nyt vainoharhaisena pohtimaan sitä mahdollisuutta, että miltä tuntuisi jos itse sairastuisi syöpään ja joutuisi tietämään kuolinpäivänsä enemmän tai vähemmän tarkalleen. Eniten tarinassa kosketti kohdat, joissa Lucio pohtii sitä, että ei tule koskaan näkemään lastensa kasvavan aikuisiksi. Melkoisen kestämätön ajatus kenelle tahansa vanhemmalle.

Huomasin tarinan edetessä monessa kohdassa huutavani mielessäni Luciolle, että älä nyt aikaasi tuollaiseen tuhlaan, tee jotain ainutlaatuista ja erikoista! Todellisuudessa kuitenkin varmasti itsekin haluaisin kuluttaa ainakin osan elämäni viimeisistä päivistä ihan normaalin arjen pyörteissä. Tehdä juuri kuten Lucio tekee eli viettää aikaa kotona ja matkaillen perheensä ja rakkaiden ystäviensä seurassa. Siinähän ne elämän parhaat asiat on.

Jos pidit Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, pidät myös tästä.

(Fausto Brizzi: 100 onnen päivää, Gummerus 2015. Suomentanut Lotta Toivanen)

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Ji-hon lakkaa puhumasta ja katsoo sinua. 
"Kerro minulle jotain äidistä."
"Äidistäkö?"
"Niin... jotain minkä vain sinä tiedät."
"Nimi: Park So-nyo. Syntymäaika 24.7.1938. Ulkonäkö: lyhyet paikoin harmaantuneet permanentatut hiukset, korkeat poskipäät. Viimeksi nähty päällään taivaansininen pusero, valkoinen jakku ja beige pliseerattu hame. Katoamispaikka..."
Ji-honin silmät lurpahtelevat, kunnes ne painuvat kokonaan kiinni. 
"En tunne äitiä", sinä sanot. "Tiedän vain, että hän on kadonnut."

69-vuotias Park So-nyo on menossa miehensä kanssa kaupunkiin tervehtimään aikuista lastaan. Soulin metroasemalla nainen katoaa jälkiä jättämättä. Perheen äidin kadottua sekä mies että neljä lasta tajuavat tämän arvon paremmin kuin koskaan. Kaikki pohtivat, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta katoamista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jokainen etsii syyllistä sekä itsestä että toisistaan,

"Äiti inhoaa huutamista... mutta me kaikki huudamme äidille. Aioin soittaa uudelleen ja pyytää anteeksi, mutta kävin syömässä ja katselin nähtävyyksiä ja juttelin ihmisten kanssa ja unohdin. Jos olisi soittanut ja pyytänyt anteeksi, hänen päätään ei olisi särkenyt niin paljon. Silloin äiti olisi pysynyt sinun perässäsi."

Tarina sai odotetusta pohtimaan, voiko lapsi tuntea koskaan omaa vanhempaansa ihan aidosti ihmisenä vai jääkö todellinen luonne aina vanhemman ja lapsen roolien varjoon. Park So-nyo näyttää uhranneen koko elämänsä ja minuutensa huolehtiakseen perheestään. Kuuluuko eteläkorealaisessa kulttuurissa tehdä niin vai onko kyseessä Park So-nyon henkilökohtainen valinta? Kyse lienee molemmista ja vanhempien asuessa maaseudulla ja lasten muutettua kaupunkiin, heidän tapojensa ja valintojensa välillä on vielä enemmän kuin pelkästään sukupolviin liittyvät erot.

Pidä huolta äidistä on tarina perhesuhteista ja uhrauksista, mutta ennen kaikkea katumuksesta ja tekemättä jättämisistä. Onko aikuisella lapsella oikeus elää omaa elämäänsä vai pitääkö aikuisena uhrautua vanhempiensa vuoksi samalla tavalla kuin nämä ovat pienten lastensa vuoksi uhrautuneet? Onko lapsi aikuiseksi kasvettuaan vanhemmalleen jotain velkaa? Missä kulkee se kultainen keskitie, jossa kaikki saavat elää omaa elämäänsä, mutta silti osoittavat huolehtivansa ja välittävänsä toisistaan?

Lukukokemuksena Pidä huolta äidistä ei ollut mitenkään maailmoja mullistava, mutta pidin sen tavallisuudesta. Tarina oli hyvin yksinkertainen, mutta antoi jotain mihin kaunokirjallisuus parhaimmillaan pystyy eli tarjosi elämyksen. Pääsin tutustumaan eteläkorealaiseen kulttuuriin ja pohtimaan asioita, jotka ovat arkipäivää jokaiselle vanhemmalle ja lapselle.

(Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä, Into-kustannus 2015)

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.

(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Pitkä odotus palkittiin ja sain vihdoinkin käsiini George Saundersin ylistetyn novellikokoelman. Tiesin odottaa nykyamerikkalaista elämänmenoa kritisoivaa laadukasta tekstiä, mutta Saundersin novellit tarjosivatkin paljon enemmän. Pääsin sukeltamaan monen hyvin erikoisen henkilön pään sisään ja kohtasin hahmoja, jotka olivat toisaalta täysin absurdeja, mutta toisaalta pelottavan todellisia. Kirjassa oli hyvin vahvoja dystopian elementtejä, kuten tarinassa, jossa äkkirikastunut perhe päättää sijoittaa osan rahoista statussymboliin, jollainen löytyy jokaisen varakkaan perheen pihasta: "pihakoriste" koostuu kahdesta telineestä, joiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Tyttöjen päähän on asennettu mikrosiima, josta he roikkuvat jalat noin metrin korkeudella maan pinnasta keinuen leppoisassa tuulessa. Siis ihan ihka oikeita eläviä ihmisiä! Toisessa tarinassa vankeja käytetään koehenkilöinä lääketieteellisessä testissä, jossa testataan ainetta joka saa rakastumaan yltiöpäisesti ja toista ainetta, joka saa vaipumaan mielen synkimpiin syövereihin. Testien sivutuotteena tulee ruumiita, mutta tulosten validius on ihmishenkeä tärkeämpi asia.

Saundersin tarinat olivat hyvin rakennettuja ja sisällöltään monipuolisia, mutta lähes jokaisen novellin paras osuus oli tarinan loppu. Saunders oli osannut tiivistää muutamaan viimeiseen lauseeseen juuri sen asian, joka lopulta jää mielen päälle. Kokoelman ensimmäisessä novellissa on poika, joka pelastaa naapurin tytön pahalta mieheltä murskaamalla tämän pään kivellä. Pelastettu tyttö näkee tapahtuneesta jälkeenpäin painajaisia ja tytön vanhemmat lohduttavat häntä.
Joskus hän heräsi itkuun kesken unen jossa oli Kyle ja se mies. Viimeksi äiti ja isä olivat vieressä ja sanoivat, että Allie hei, ei se niin mennyt, etkö muista? Miten siinä kävi? Sano se. Sano ääneen. Kerro isille ja äidille miten siinä kävi. 
Minä juoksin ulos, Alison sanoi. Minä huusin.
Niin, isä sanoi. Sinä huusit. Huusit kovempaa kuin kukaan.
Mitä Kyle teki? äiti kysyi.
Laski kiven maahan, Alison sanoi. 
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
Mksi vanhempien oli tärkeää uskotella Alisonille, että tapahtumien lopputulos oli jotain muuta kuin todellisuus. Oliko tarkoitus suojella Alisonia vai poikaa? Millaista on elää valheen kanssa, johon omat vanhemmat pakottavat?

Saundersin novellit toivat tullessaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta niinhän kaunokirjallisuus parhaimmillaan tekee. Joskus vuosia sitten lukemani Anna Gavaldan novellikokoelma herätti vähän samanlaisia tunteita kuin Saundersin teos. Joskin Gavalda teki vielä suuremman vaikutuksen osuessaan silloin juuri sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa luin pääasiassa jännityskirjoja ja vaikuttava kaunokirjallinen teos oli juuri se mitä tarvitsin. Saundersin tekstien mustan huumorin ja vakaviin kysymyksiin viittaavan symboliikan yhdistelmä on upea. Kirjailija tuo lukijan silmien eteen vääristyneen kuvaelman, joka saa pohtimaan, olemmeko me tälläkään hetkellä todellisuudessa kovinkaan kaukana juuri noin sairaasta maailmasta.

(George Saunders: Joulukuun kymmenes, Siltala 2015. Suomennos Markku Päkkilä)

Miina Supinen: Mantelimaa

Molli Nieminen on entinen pop-tähti ja nykyinen ammattiklovni. Hän on naimisissa nuoruudenrakkautensa Keken kanssa ja he elävät onnellista elämää yhdessä kahden ihastuttavan tyttärensä kanssa. Mollin elämä muuttuu kertaheitolla kun Keke saa hengenvaarallisen sähköiskun ja vaipuu koomaan. Mollista tulee yhtäkkiä perheen ainoa elättäjä ja keikat lastentapahtumissa eivät riitä tuomaan ruokaa pöytään. Niinpä Molli joutuu vastahakoisesti ottamaan vastaan työpaikan Mantelimaan taiteellisena johtajana.

Länsi-Kyykkällä sijaitseva Mantelimaa on viihdekeskus, jossa on joulu ympäri vuoden. Mantelimaassa voi viihdyttää itseään vierailemalla kylpylässä, karkkipajassa tai vaikka lahjapuodissa. Perheen pikkuväen voi viedä Pikkulaan hyppimään 24 pomppulinnassa sillä aikaa kun itse viettää aikaa K-18 ikärajalla varustetun Rakkauden Mantelin yökerhoissa. Kaiken keskellä on Ikuisen Joulun Aukio, jossa Mantelimaan valtias Jonne J. Halkio järjestää viihdettä loputtoman innokkaalle yleisölle. Joka nurkan takaa putkahtelee esiin mekaanisia tonttuja ja muita koneolentoja, joita Mantelimaassa on satoja.

Mantelimaassa tapahtuu paljon kuolemantapauksia ja Länsi-Kyykkäällä kulkevien juorujen mukaan niiden takana on pahamaineinen Antipukki. Mantelimaan kirjanpitäjä Felix Kantola tietää kuitenkin totuuden paremmin. Antipukin tarina on nimittäin lähtenyt liikkeelle juuri sinä iltana kun Felixin vanhemmat surmattiin. Felix on Supisen tarinan mielenkiintoisin ja ristiriitaisin hahmo. Mies, joka haaveilee yksinkertaisista asioista, kuten onnellisuudesta ja omasta kodista, on selvillä Mantelimaan kaameista salaisuuksista ja on silti valmis suojelemaan jouluparatiisia jopa henkensä uhalla.

Miina Supisen teksti on tutun sujuvaa ja tarina etenee järjestelmällisesti kohti hieman ennalta-arvattavaa loppuhuipennusta. Kirja on kevyttä luettavaa, koska se on jaettu kuuteen osaan, jotka koostuvat pisimmillään muutaman sivun mittaisista kappaleista. Sekä osien että kappaleiden otsikointi on hauska ja ennakko-odotuksia herättävä, kuten ”Pitkittäisgijotiini”, ”Terveen pulskuuden vaikutelma” ja ”Gargantuamainen hirvitys”.

Mantelimaa on kunnon joulupainajainen ja karmaisevat mekaaniset tontut valtaisan valo- ja elämystulvan keskellä vetävät samoista naruista kuin kauhuelokuvissa usein nähdyt kohtaukset, joissa murhat tapahtuvat tivolissa. Samaan tematiikkaan liittyen Antipukki ja muut tarinan kauhistuttavat hahmot toivat mieleeni Stephen Kingin Se-kirjasta tutun klovnin muodossa esiintyvän pahan. Miina Supinen on luonut painajaismaisen joulumaan, joka tarjoaa hyviä henkilöhahmoja ja toimivan tarinan sekaan kätkettyä yhteiskuntakritiikkiä. Mantelimaa sopii viihdykkeeksi vuoden pimeimpään aikaan yhtälailla joulusta pitäville kuin joulunvihaajille. 

(Miina Supinen: Mantelimaa, WSOY 2015)

Eva Weaver: Jacobin takki

Olen lähiaikoina lukenut pelkästään joko dekkareita tai kaunokirjallisuutta, jossa on sadunomaisia elementtejä. Jacobin takkiin tarttuessani oletin, että kirja poikkeaa edeltäjistään realistisemmalla otteella, mutta jonkinasteiseen satuun törmäsin kuitenkin. Pääosa kertomuksesta on kuitenkin valitettavan totta. Tarina alkaa vuodesta 1938 kun Varsovan juutalaiset elävät vielä normaalia elämää rakkaassa kotikaupungissaan. Vuoden 1939 syyskuu muuttaa elämän täysin kun pommitukset alkavat ja kuun lopulla Varsova antautuu saksalaisille. Pikkuhiljaa Varsova muuttuu juutalaisten kaupungista kieltojen kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät voi edes liikkua yksin pelkäämättä henkensä puolesta. Vain vähän yli vuoden kuluttua saksalaisten saapumisesta, juutalaiset suljetaan korkeiden muurien taakse ghettoon. Tuolloin tarinan päähenkilö Mika oli neljätoistavuotias.

Mika kasvaa köyhyyden ja pelon varjossa, mutta elämälle antavat sisältöä serkkutyttö Ellie ja isoisältä perityt käsinuket. Mikan maine kiirii ja hänestä tulee gheton nukkemestari. Nukkemestarin rooli vie Mikan toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin ja toisinaan Mikan oman hengen lisäksi myös monen muun henki on uhattuna.

Weaver saa Varsovan kadut heräämään henkiin ja hetkittäin mieleeni tuli Bruno Schulzin Kanelipuodit -kertomuskokoelman arvoituksellinen kaupunki. Mika onnistuu taianomaisesti kulkemaan pimeitä kujia pitkin jäämättä kiinni ja kuljettaa isoisän takin salaisissa taskuissa asioita, jotka muuttavat monen elämän. Weaverin puolalaiskaupunki on kuitenkin muuten hyvin realistinen ja raaka eikä muutama sadunomainen elementti peitä sitä tosiasiaa, että kaupungissa eletään sodan keskellä.

Luin noin puolitoista vuotta sitten Leon Leysonin kirjan Poika joka pelastui. Teos teki silloin syvän vaikutuksen ja kamalinta oli tietysti se, että tarina oli täysin totta. Leysonin kirjaan verrattuna Jacobin takki oli kevyttä luettavaa, koska nukkemestarin rooli ja isoisän maaginen takki tekivät Mikasta alleviivatun fiktiivisen hahmon. Sen takia Jacobin takki sopii mielestäni hyvin esimerkiksi yläkouluikäiselle lukijalle ja tarjoaa astetta pehmeämmän tavan saada tietoa holokaustin kauheuksista.

(Eva Weaver: Jacobin takki, WSOY 2015. Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw, suomentanut Anna Lönnroth)

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.

(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)



Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Ihana. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen romaanista Lukija aamujunassa. Tarina onnistui yllättämään monta kertaa ja huokailin ihastuksesta kun tajusin, mitä kertomuksen päähenkilö Guylain Vignolles tekee työkseen. Olin siinä onnellisessa asemassa, että olin lukenut kirjasta positiivisia arvioita, mutta niissä ei ollut kerrottu Vignollesin ammattia tai ainakin olin jo ehtinyt unohtaa sen. En myöskään lukenut kirjan takakantta etukäteen. En aio kertoa ammattia tässäkään siltä varalta että se on joltain muultakin jäänyt hämärän peittoon. Ammatin paljastuminen oli nimittäin minulle tarinan herkullisin kohta.

Herkkua oli onneksi tässä pienessä kirjassa tarjolla runsain mitoin muutenkin. Ihastuin päätäpahkaa Guylainin ujouteen, hänen erikoislaatuisiin työtovereihinsa (erityisesti Yvoniin, joka ilmaisee itseään lähes ainoastaan aleksandriini-runomitassa), vanhainkodin mummoihin, mysteerityttöön, joka kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja oikeastaan kaikkeen koko tarinassa. Kirjan takakannessa teoksen sanotaan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Enempää nappiin ei olisi kuvaus voinut mennä. Lukija aamujunassa on satumaisen ihana teos kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista, ja kokevat, että jokainen kirja on taianomainen matka toiseen maailmaan. Ihana.

(Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa, Tammi 2015. Suomentanut Kira Poutanen)



Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Edien äiti Meredith on ollut sota-aikaan evakuoituna Kentin maaseudulla suuressa Milderhurstin kartanossa. Meredith ei ole koskaan kokenut olevansa osa perhettään, mutta Milderhurstissa hän tuntee tulleensa kotiin. Lopulta hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Lontooseen ja unohtamaan linnan ja hänestä siellä huolehtineet sisarukset Juniperin, Saffyn ja Percyn. Kymmenien vuosien kuluttua menneisyys palaa rytinällä takaisin kun posti tuo mukanaan kadoksissa olleen kirjeen. Edien äiti ei ole kuitenkaan tarinan varsinainen päähenkilö, vaan Edie itse. Hän työskentelee kirjojen parissa ja kirjallisuus on lopulta syy, mikä hänet vie Milderhurstin linnaan ja pistää ratkomaan kymmenien vuosien takaista mysteeriä.

Kaukaiset hetket on ihana kirja kirjallisuuden ystäville, ja niille jotka rakastavat Englannin maaseudun arvoituksellisia linnoja ja arvostavat oikeaa perinteistä tarinaa. Kate Morton osaa kerätä juuri oikeat ainekset ja punoa niistä hienon tarinan, jossa on sopivassa suhteessa arkitodellisuutta, mysteerejä ja ihmissuhteita. Kaukaiset hetket on juuri sellainen tarina, jota kuuluu lukea viltin alle sohvannurkkaan käpertyneenä, teekuppi kädessä kun ulkona pauhaa syysmyrsky.

 

 

(Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015, suomentanut Natasha Vilokkinen)



Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana klassikkokirjoja enemmän kuin koko elämäni aikana tähän mennessä. Nyt yleisen kirjallisuustieteen perusopinnot on suoritettu ja sen lisäksi, että opin paljon kirjallisuuden historiasta, pääsin myös yli klassikkokammostani. Monen klassikon kohdalla olin iloisen yllättynyt siitä, miten modernia ja ajatonta teksti on. Siksi ne tietysti klassikkoja ovatkin. Tämän vuoden aikana blogi on ollut vähän lepotilassa ja ne vähät postaukset, jotka olen tehnyt, ovat koskeneet pääosin nykykirjallisuutta. Nyt kuitenkin poikkeuksena sääntöön Rouva Bovary.

Tohtori Charles Bovary tutustuu potilaskäynnillään Emmaan ja ihastuu tämän kauneuteen. Tohtorilla on kuitenkin vaimo, joten ihastus saa jäädä unholaan. Kun vaimo kuolee, Charles päätyy suruajan jälkeen kosimaan Emmaa. Kun häät on juhlittu ja arki lääkärin rouvana päässyt vasta alkuun, Emmaa alkaa kalvaa epäilys, että avioelämä ei ehkä olekaan samanlaista romanttista päiväunta kuin millaiseksi se on hänen lukemissaan kirjoissa kuvattu.

Lukutoukalle kirjan mahtavinta antia on se, miten Emman epävakaa ja haihatteleva luonne laitetaan lukuharrastuksen piikkiin. Emma lukee varsinkin anoppinsa mielestä vääränlaista kirjallisuutta, joka pistää tytön pään aivan sekaisin. Emmalta jopa takavarikoidaan kirjat, jotta hän pystyisi paremmin tyytymään elämäänsä sellaisenaan kuin se on. Emma jatkaa siitä huolimatta haaveilua romanttisesta rakkaudesta ja ei lopulta tunne kovinkaan suuria omantunnon tuskia hankkiessaan itselleen rakastajan.

Rouva Bovary julkaistiin vuonna 1857 ja kuten arvata saattaa, se nostatti aikamoisen kohun. Flaubert päätyi oikeuteen moraalittoman tuotoksensa takia, mutta välttyi sakoilta ja sensuurilta. On mahtavaa, että vielä yli 150 vuotta myöhemmin Emman tarina on ajankohtainen vaikka se ei enää tänä päivänä samalla tavalla hätkäytäkään. Anna-Maija Viitasen vuonna 1994 ensimmäisen kerran julkaistu suomennos on nykyaikainen ja kun tarinakin on sisällöltään moderni, voisi kuvitella lukevansa huomattavasti tuoreempaa kirjaa. Rouva Bovary on hieno ajaton klassikko ja mikä parasta, se on myös aivan aidosti melko hauska.

(Gustave Flaubert: Rouva Bovary, WSOY 2005, suomennos Anna-Maija Viitanen, alkuteos Madame Bovary julkaistu ensimmäisen kerran 1857)



Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Will Traynor on superaktiivinen nuori mies, jolla on kasapäin vaarallisia harrastuksia, upea tyttöystävä ja vaativa bisnesura Lontoossa. Kaikki muuttuu kun Will jää moottoripyörän alle ja halvaantuu.

Louisa Clark joutuu työttömäksi kahvilatyöntekijän hommista ja joutuu etsimään uuden työn pystyäkseen osallistumaan niukasti toimeen tulevan perheensä elättämiseen. 26-vuotias Louisa asuu saman katon alla äitinsä, isänsä, siskonsa ja tämän pienen pojan kanssa, ja on ollut aina tyytyväinen elämäänsä pienessä kotikaupungissaan. Huonon työllisyystilanteen takia Louisa päätyy hakemaan henkilökohtaisen avustajan paikkaa ja suureksi yllätyksekseen saa työn.

Louisa on kirjassa pääasiallinen minäkertoja. Tarinaa kerrotaan kuitenkin muutamassa luvussa muidenkin näkökulmasta ja se elävöittää kerrontaa mukavasti. Muuten lukijalle jäisi esimerkiksi Willin äidin ajatusmaailmasta melko yksipuolinen ja vääristynyt kuva.

Kerro minulle jotain hyvää on melko perinteinen kasvukertomus ja laajemmin katsottuna hieman epätavallinen rakkaustarina. Kirja ei ole ulkoasustaan huolimatta täysin hömppää, mutta ei myöskään niin syvällinen kuin olin odottanut. Olin kuullut tarinasta kollegoiltani aika paljon etukäteen, joten ennakko-odotuksia oli monenlaisia. Ehkä juuri liikojen odotusten takia tarina ei sitten lopulta koskettanut niin paljon kuin olisi voinut olettaa. Toki tunsin suurta myötätuntoa sekä Williä että Louisaa kohtaan, mutta kyyneleet jäivät tämän tarinan kohdalla tulematta. Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin kiva kirjallinen välipala ja suosittelen sitä hyvin kerrottujen kevyiden ja keskivertohömppää koskettavampien tarinoiden ystäville.

Kirjablogeissa tästä kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sonja, Sara ja Nina. 



(Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015. Suomentanut Heli Naski)

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie jättää miehensä ja tutun elämänsä ja päätyy talouskriisin ravistelemaan Borgin pikkukaupunkiin. Siellä hän tapaa joukon ihmisiä, jotka elävät ja toimivat tavoilla, joita Britt-Marie ei pysty käsittämään. Koko elämänsä Britt-Marie on keskittynyt kontrolloimaan omaa toimintaansa tiukasti ja hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat. Samalla Britt-Marie saattaa olla toisinaan hieman kriittinen toisten elämäntapoja kohtaan.

-Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.

Britt-Marie sytyttää lampun kuudelta aamulla. Ei niin että hän oikeastaan kaipaisi valoa; hän vain ajattelee että ihmiset saattoivat nähdä että valo paloi eilen illalla, ja jos he siinä vaiheessa tekivät sen johtopäätöksen, että Britt-Marie vietti yön nuorisotalossa, he eivät missään nimessä saisi ajatella että hän vielä tähän aikaan aamusta nukkuu.

Britt-Marien entiseen elämään kuuluu aviomies Kent, joka kuvataan ihmiseksi, jota ei voi olla inhoamatta. Vastenmielinen ja huonokäytöksinen mies on kuitenkin aina ollut Britt-Marien vankkumattoman palvonnan kohde. Tai siltä ainakin ensin vaikuttaa, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

...Kentin lapset sanoivat isälleen, että Britt-Marie on "passiivis-aggressiivinen". Kent nauroi samalla tavalla kuin juodessaan vodka-appelsiinimehusekoitusta jalkapalloa katsoessaan, niin että hänen vatsansa pomppi ylös alas ja sai naurun purkautumaan sieraimista pieninä korskahtelevina puuskauksina. "Helvetti soikoon, ei hän passiivis-aggressiivinen ole, vaan aggressiivis-passiivinen!" hän vastasi ja nauroi sitten niin että juomaa läikkyi ryijymatolle.

Nauroin monta kertaa ääneen Britt-Marien jääräpäisyydelle, ennakkoluuloisuudelle ja kriittisyydelle. Vastaavasti luin pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä miten epäreilua elämä voi toisinaan olla. Kirjan henkilöhahmot on rakennettu niin, että lukija voi ennakoida, millä tavalla kukakin heistä käyttäytyy. Pieniä yllätyksiä on kuitenkin sen verran tarjolla, että hahmot eivät jää liian litteiksi ja karikatyyrimäisiksi.

Teksti oli hienosti tarinan kanssa linjassa: juuri sopivan mahtipontista ja tunteisiin vetoavaa. Backamanin edellinen kirja Mies joka rakasti järjestystä ei ole jäänyt mieleeni elämää suurempana teoksena, mutta kun nyt luin siitä kirjoittamani blogitekstin, huomaan että se teki tuolloin suuren vaikutuksen. Samalla tavalla Britt-Marie teki nyt vaikutuksen, mutta en silti usko muistavani tarinaa kovin hyvin enää muutaman vuoden kuluttua. Jokaisen kirjan ei tarvitsekaan jäädä mieleen ikuisiksi ajoiksi vaan toisinaan riittää, että tarina palvelee juuri sillä hetkellä, antaa ajattelemisen aihetta ja sen jälkeen voi tyhjentää mielensä ja jatkaa seuraavan kirjan pariin.

 

(Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä, Otava 2015, suomentanut Riie Heikkilä)



Kari Hotakainen: Kantaja

Timo on aina ajelehtinut työstä toiseen ja elää muutenkin päämäärätöntä elämää. Jäätyään työttömäksi roskakuskin apulaisen hommasta, Timo päätyy hakemaan hautausmaan määräaikaisen puistotyöntekijän paikkaa.

Seurakuntayhtymän suntio kyseli taustoistani ja elämäntavoistani. Vastasin, että voidakseen kertoa elämäntavoistaan ihmisellä on oltava elämä, eikä minulla sellaista ollut. Ensin suntio luuli vastaustani nokkelaksi pilaksi, mutta  tajusi sitten minun puhuvan totta ja teki merkintöjä papereihinsa.

Timon työ puisto-osastolla saa uudenlaisen sävyn kun hän päätyy arkunkantajaksi vainajille, joilla ei ole riittävästi omaisia. Pikkuhiljaa kuolleet alkavat tulla öisin Timon uniin ja lopulta he täyttävät hänen mielensä täysin.

Samalla kun Timon mielenterveys alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, hänen ajatuksiinsa palaa kertarysäyksellä teiniaikojen ensirakkaus Hannele.

Istuin nojatuoliin ja olin huolissani.
Nousin nojatuolista ja oli rakastunut.
Seisoin olohuoneessa eikä minulla ollut rakkauden kohdetta.

Kari Hotakaisen Kantaja oli laadukasta kotimaista kerrontaa, kuten saattoi odottaakin. Hotakaisen kirjat ovat siitä jänniä, että ne eivät edusta juuri miltään osin sellaista kirjallisuutta, jota yleensä luen, mutta silti huomaan aina pitäväni niistä. Tälläkin kertaa Hotakaisen tapa kuvata ihmisen mieltä puri ja pidin myös aavistuksen verran absurdeista henkilöhahmoista. Vaikka henkilöhahmot toimivat hyvin, itse tarina ei yltänyt samalle tasolle aiemmin lukemieni Hotakaisten kanssa, ja varsinkaan Hannelen ja Timon rakkaustarina ei oikein kolahtanut. Kantaja oli kuitenkin ihan mukava pieni välipala seuraavaa Hotakaista odotellessa.

(Kari Hotakainen: Kantaja, Kirjakauppaliitto 2015 Helsinki)