Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.

(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)



Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Ihana. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen romaanista Lukija aamujunassa. Tarina onnistui yllättämään monta kertaa ja huokailin ihastuksesta kun tajusin, mitä kertomuksen päähenkilö Guylain Vignolles tekee työkseen. Olin siinä onnellisessa asemassa, että olin lukenut kirjasta positiivisia arvioita, mutta niissä ei ollut kerrottu Vignollesin ammattia tai ainakin olin jo ehtinyt unohtaa sen. En myöskään lukenut kirjan takakantta etukäteen. En aio kertoa ammattia tässäkään siltä varalta että se on joltain muultakin jäänyt hämärän peittoon. Ammatin paljastuminen oli nimittäin minulle tarinan herkullisin kohta.

Herkkua oli onneksi tässä pienessä kirjassa tarjolla runsain mitoin muutenkin. Ihastuin päätäpahkaa Guylainin ujouteen, hänen erikoislaatuisiin työtovereihinsa (erityisesti Yvoniin, joka ilmaisee itseään lähes ainoastaan aleksandriini-runomitassa), vanhainkodin mummoihin, mysteerityttöön, joka kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja oikeastaan kaikkeen koko tarinassa. Kirjan takakannessa teoksen sanotaan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Enempää nappiin ei olisi kuvaus voinut mennä. Lukija aamujunassa on satumaisen ihana teos kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista, ja kokevat, että jokainen kirja on taianomainen matka toiseen maailmaan. Ihana.

(Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa, Tammi 2015. Suomentanut Kira Poutanen)



Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Olen säilyttänyt vanhan kirjani visusti ja olen joskus huvikseni lukenut yhteisen kohtauksemme, ja joka kerralla minun on pitänyt nipistää itseäni uskoakseni sen. Miten me osattiin? Miten minä osasin? Minä joka en vieläkään muista kertotaulua ja jolla löi tyhjää heti jos ope käski opetella ulkoa yli viisi riviä pitkän pätkän?
En tiedä... Luultavasti pystyin siihen ollakseni Franck Mullerin arvoinen... Jotta hän ei olisi pettynyt minuun... Kiitokseksi siitä että hän oli puhunut minulle niin kiltisti silloin ekana päivänä.
Tyhmää, vai mitä?

Billie on saanut nimensä äidiltään, jonka suosikkikappale oli Michael Jacksonin Billie Jean. Mitään muuta Billie ei äidiltään olekaan saanut, koska äiti hylkäsi tyttärensä jo vauvana. Billie kasvoi juopottelevan äitipuolensa kanssa Morillesin slummissa, jossa jokainen, lapsia myöten, sai huolehtia itsestään. Billie käveli yläasteikäisenä joka aamu ja ilta parin kilometrin matkan mennäkseen toiselle bussipysäkille, jotta koulukaverit eivät hyljeksisi häntä asuinalueen takia. Suosittua Billiestä ei kuitenkaan tullut vaan hän kuului samaan luuserikastiin hintelän, pojista tykkäävän Franck Mullerin kanssa. Billie ja Franck välttelivät toisiaan yläasteen viimeisiin kuukausiin asti, mutta sitten kohtalo johdatti heidät yhteen koulun näytelmäprojektin kautta ja pian he huomasivat löytäneensä sielunkumppaninsa.

Tarinaa kerrotaan Billien näkökulmasta ja heti kertomuksen alussa selviää, että Billie ja Franck ovat pimeässä metsässä ja Franck on tajuton ja vakavasti loukkaantunut. Billie odottaa pelastushelikopteria tai muuta apua ja alkaa samalla kertoa heidän yhteistä tarinaansa pienelle taivaalla tuikkivalle tähdelle.

Ei hänkään olisi osannut erottaa Otavaa Pienestä Otavasta, mutta hän olisi ollut tosi onnellinen nähdessään niin paljon kauneutta... Ikionnellinen... Koska hän oli meistä kahdesta se taiteilija. Hänen herkkyytensä ansiosta me oli selvitty kaikesta paskasta, ja maailmankaikkeus oli pynttäytynyt paljettismokkiin ihan häntä varten.
Kiittääkseen häntä... Osoittaakseen hänelle kunnioitusta.
Sanoakseen hänelle: Sinä siinä, me tunnetaan sinut... Joo, joo, tunnetaan... Me on tarkkailtu sinua jo jonkin aikaa ja huomattu, että kauneus on sinulle pakkomielle. Olet koko elämäsi tehnyt sitä: etsinyt kauneutta ja palvellut ja luonut sitä. No nyt... Katsopa... Katso kaiken vaivannäkösi edestä... Katso itseäsi tästä peilistä... Tänä iltana me maksetaan kaikki vihdoin takaisin korkojen kera... Tyttökaverisi on roisi, hän syljeksii ja kiroilee kuin vanha huora. Kuka ihme hänet sisään päästi? Kun taas sinä... Sinä kuulut perheeseen. Tule poikani... Tule tanssimaan meidän kanssamme...

Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kokoelmassa oli monta novellia, jotka muistan vieläkin yksityiskohtaisesti vaikka lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Juuri tuohon aikaan kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Gavaldan kirjoitustyyli ei kuitenkaan jäänyt mieleeni vaan nimenomaan tarinoiden sisältö. Lempi ei ole leikin asia oli myös tarinan osalta ihan miellyttävä lukukokemus, mutta en lämmennyt yhtään Gavaldan kerronnalle. Billien tausta köyhän slummin kasvattina on tietysti syy erikoiseen tyylivalintaan, mutta puhekielistä tekstiä oli mielestäni uuvuttavaa lukea. Meinasin jopa jättää kirjan kesken, koska tuntui etten edisty lukemisessa yhtään. Tämän lukukokemuksen perusteella Gavaldat taitavat jäädä jatkossa lukematta. Novellikokoelmaan saattaisin tarttua, mutta kokonaisen romaanin verran en tällaista kielellistä leikittelyä enää toiste luultavasti jaksa.

 

(Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia, Gummerus 2014)