perjantai 29. tammikuuta 2016

Bea Uusma: Naparetki

Ensin täytyy myöntää, että en juurikaan lue tietokirjallisuutta enkä varsinkaan mitään mikä on luokitettu historiaan tai muistelmiin. En vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä niihin. Tähänkään kirjaan en olisi tarttunut, ellei sitä olisi suitsutettu kirjanystävien keskusteluissa heti sen ilmestymisestä lähtien. Eikä suotta kehuttu: Naparetki on luultavasti paras koskaan lukemani tietokirja. Juoni (jos tietokirjasta voi käyttää sanaa "juoni") on rakennettu kiinnostavaksi ja kirjailija on osannut tuoda esiin sekä oman persoonansa että naparetkeläisten luonteenpiirteet.

Bea Uusmaa on kiehtonut jo parinkymmenen vuoden ajan yli sadan vuoden takainen mysteeri retkikunnasta, joka lähti kohti pohjoisnapaa vetykaasupallolla ja löytyi kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuolleina autiolta saarelta keskeltä Jäämerta. Arvoitusta on yritetty ratkaista vuosikausia ja retkeilijöiden kohtalosta on monia erilaisia teorioita. Esimerkiksi Wikipediassa kerrotaan, että retkikunta kuoli jääkarhun lihasta saatuun sairauteen. Kukaan ei ole kuitenkaan tiettävästi omistautunut asian selvittämiselle samalla intohimolla kuin Bea Uusma.

Kirjan rakenne on sopivan kevyt ja sen jako selkeästi osiin kirjailijan oman tarinan ja naparetkeilijöiden tarinan välille toimii loistavasti, Kevyestä kerronnasta huolimatta tarina käy tunteisiin ja tekee jopa surulliseksi. Vaikka on tiedossa, että retkeilijät eivät tule selviämään hengissä, heihin tutustuu retken edetessä niin, että huomaa toivovansa tarinalle onnellisempaa loppua.


Luin pikavauhtia, koska oli yksinkertaisesti ihan pakko saada tietää mitä retkikunnalle tapahtui. Pidän mysteereistä muutenkin, mutta saman asian olisi helposti voinut kirjoittaa niin kuivasti, että en olisi kiinnostunut siitä ollenkaan. Naparetkeily ei ole koskaan kiehtonut minua millään tasolla, mutta nyt olen iloinen kun huomaan tietäväni jotain asiasta, joka on ollut täydellisesti kiinnostusalueeni ulkopuolella. En silti edelleenkään ymmärrä, että joku haluaa vapaaehtoisesti lähteä seikkailemaan napajäätikölle, kun itselle lähikaupassa käynti mittarin näyttäessä paria kymmentä pakkasastetta on ihan riittävän extremeä. Seikkailijat ovat omanlaisensa ihmislaji ja tiedostan erittäin hyvin, että en kuulu kyseiseen porukkaan. Lukeminen valkeudesta, joka on niin ääretöntä, että se sokaisee ja merestä, joka on niin syvä ettei sitä pysty käsittämään, on minulle riittävän pakahduttava kokemus sellaisenaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain olla tarinan välityksellä mukana sekä yli sadan vuoden takaisella naparetkellä että Uusman retkellä mysteeriä selvittämässä. 


(Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani, Like 2015. Suomentanut Petri Stenman)

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lucio on nelikymppinen roomalainen perheenisä, joka saa tietää sairastavansa syöpää. Tieto tulee juuri sen verran liian myöhään, että parantumisesta ei liiemmin ole toivoa. Yleensä en harrasta spoilereita, mutta tämän kirjan kohdalla siitä ei liene haittaa koska tieto päähenkilön kuolemasta kerrotaan jo sivulla kaksitoista. Lähtöasetelma on siis valmiiksi sellainen, että lukija tietää vuodattavansa kyyneleitä kirjan lopussa (jos on sellaista kyynelehtivää sorttia).

En muista lukeneeni lähivuosina yhtään Roomaan sijoittuvaa kirjaa, jossa ei olisi takaa-ajoja tai muuta actionia, vaan eletään ihan tavallista roomalaista arkea. Rooma kujineen, kahviloineen ja leipomoineen olikin kirjan suuri vahvuus. Näin pakkasen ja hankien keskellä roomalaisesta elämänrytmistä lukiessa kävi mielessä, että saatan olla syntynyt väärään maahan.

Roomalaisen puhetavan lisäksi hänen pahin vikansa oli täsmällisyys. Se on anteeksiantamaton vika täällä pääkaupungissa. Voitteko kuvitella hullun, joka sopii lounastreffit yhdeksi ja tulee ravintolaan jo viittä vaille? Tai odottaa elokuvateatterin edessä ja on ostanut kaikille liput? Tai saapuu luoksesi päivälliselle, kun sinä vielä vetelehdit kotona tohveleissa ja kylpytakissa.

Pidin myös roolihahmoista ja erityisesti Lucion appiukosta Oscarista, joka oli juuri sellainen kuin italialaisen kondiittorin kuuluukin olla. Roolihahmot olivat muutenkin kirjan pelastus ja erityisesti täytyy mainita kaksi henkilöä, jotka tekivät suuren vaikutuksen: Lucion kirjakauppiasystävä, joka kirjoittaa muun työnsä ohessa pienoisromaaneja, jotka hän myy pois kopioimatta niitä koskaan, ja Massimiliano, seitsemänkymppinen eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää kotonaan liikettä, jonne kuka tahansa voi poiketa juttelemaan ja juomaan teetä.

"Idea on yksinkertainen", hän selittää, "Kotiini tulee ventovieraita ihmisiä, keitän heille teetä ja tarjoan keksejä, rupattelemme tovin ja katsomme yhdessä televisiota, sen sellaista. Toisin sanoen tarjoamme toisillemme seuraa."
Juttutuokioita tarjoava liike. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Edes Leonardo Da Vinci ei keksinyt tällaista. Ystävyyttä tarjoava putiikki.

Aivan mahtavia tyyppejä! Molemmat näyttävät ymmärtäneen elämästä jotain olennaista ja toteuttavat omaa visiotaan tehdäkseen itsensä ja toiset onnelliseksi.

100 onnen päivää kuuluu samaan kategoaan Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kanssa. Tarina toki kosketti, mutta ei ihan riittävän syvältä. Uskon kuitenkin, että vika oli ainakin osittain lukijassa eikä kirjassa. En vain yleensä liikutu kovin herkästi fiktiivistä kirjaa lukiessani. Lähinnä jäin nyt vainoharhaisena pohtimaan sitä mahdollisuutta, että miltä tuntuisi jos itse sairastuisi syöpään ja joutuisi tietämään kuolinpäivänsä enemmän tai vähemmän tarkalleen. Eniten tarinassa kosketti kohdat, joissa Lucio pohtii sitä, että ei tule koskaan näkemään lastensa kasvavan aikuisiksi. Melkoisen kestämätön ajatus kenelle tahansa vanhemmalle.

Huomasin tarinan edetessä monessa kohdassa huutavani mielessäni Luciolle, että älä nyt aikaasi tuollaiseen tuhlaan, tee jotain ainutlaatuista ja erikoista! Todellisuudessa kuitenkin varmasti itsekin haluaisin kuluttaa ainakin osan elämäni viimeisistä päivistä ihan normaalin arjen pyörteissä. Tehdä juuri kuten Lucio tekee eli viettää aikaa kotona ja matkaillen perheensä ja rakkaiden ystäviensä seurassa. Siinähän ne elämän parhaat asiat on.

Jos pidit Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, pidät myös tästä.

(Fausto Brizzi: 100 onnen päivää, Gummerus 2015. Suomentanut Lotta Toivanen)

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Ji-hon lakkaa puhumasta ja katsoo sinua. 
"Kerro minulle jotain äidistä."
"Äidistäkö?"
"Niin... jotain minkä vain sinä tiedät."
"Nimi: Park So-nyo. Syntymäaika 24.7.1938. Ulkonäkö: lyhyet paikoin harmaantuneet permanentatut hiukset, korkeat poskipäät. Viimeksi nähty päällään taivaansininen pusero, valkoinen jakku ja beige pliseerattu hame. Katoamispaikka..."
Ji-honin silmät lurpahtelevat, kunnes ne painuvat kokonaan kiinni. 
"En tunne äitiä", sinä sanot. "Tiedän vain, että hän on kadonnut."

69-vuotias Park So-nyo on menossa miehensä kanssa kaupunkiin tervehtimään aikuista lastaan. Soulin metroasemalla nainen katoaa jälkiä jättämättä. Perheen äidin kadottua sekä mies että neljä lasta tajuavat tämän arvon paremmin kuin koskaan. Kaikki pohtivat, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta katoamista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jokainen etsii syyllistä sekä itsestä että toisistaan,

"Äiti inhoaa huutamista... mutta me kaikki huudamme äidille. Aioin soittaa uudelleen ja pyytää anteeksi, mutta kävin syömässä ja katselin nähtävyyksiä ja juttelin ihmisten kanssa ja unohdin. Jos olisi soittanut ja pyytänyt anteeksi, hänen päätään ei olisi särkenyt niin paljon. Silloin äiti olisi pysynyt sinun perässäsi."

Tarina sai odotetusta pohtimaan, voiko lapsi tuntea koskaan omaa vanhempaansa ihan aidosti ihmisenä vai jääkö todellinen luonne aina vanhemman ja lapsen roolien varjoon. Park So-nyo näyttää uhranneen koko elämänsä ja minuutensa huolehtiakseen perheestään. Kuuluuko eteläkorealaisessa kulttuurissa tehdä niin vai onko kyseessä Park So-nyon henkilökohtainen valinta? Kyse lienee molemmista ja vanhempien asuessa maaseudulla ja lasten muutettua kaupunkiin, heidän tapojensa ja valintojensa välillä on vielä enemmän kuin pelkästään sukupolviin liittyvät erot.

Pidä huolta äidistä on tarina perhesuhteista ja uhrauksista, mutta ennen kaikkea katumuksesta ja tekemättä jättämisistä. Onko aikuisella lapsella oikeus elää omaa elämäänsä vai pitääkö aikuisena uhrautua vanhempiensa vuoksi samalla tavalla kuin nämä ovat pienten lastensa vuoksi uhrautuneet? Onko lapsi aikuiseksi kasvettuaan vanhemmalleen jotain velkaa? Missä kulkee se kultainen keskitie, jossa kaikki saavat elää omaa elämäänsä, mutta silti osoittavat huolehtivansa ja välittävänsä toisistaan?

Lukukokemuksena Pidä huolta äidistä ei ollut mitenkään maailmoja mullistava, mutta pidin sen tavallisuudesta. Tarina oli hyvin yksinkertainen, mutta antoi jotain mihin kaunokirjallisuus parhaimmillaan pystyy eli tarjosi elämyksen. Pääsin tutustumaan eteläkorealaiseen kulttuuriin ja pohtimaan asioita, jotka ovat arkipäivää jokaiselle vanhemmalle ja lapselle.


(Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä, Into-kustannus 2015)