sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Dennis Lehane: Kuutamomaili

Olen tässä blogissa ehtinyt jo aikaisemmin kirjoittaa postauksen yhdestä Lehanen kirjasta (tässä linkki). Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta kahta teosta näin lyhyellä aikavälillä, mutta kun Kuutamomaili nyt sattui kirjastosta vapautumaan, niin täytyihän se tilaisuus hyödyntää.

Kuutamomaili on Lehanen aiempien kirjojen tavoin täynnä väkivaltaa, kiroilua, ruumiita ja rikollisia. Huumori on taattua Kenzie-Gennaro -jännäreiden laatua ja jaksaa aina naurattaa. En ole todellakaan mikään huumorikirjallisuuden ystävä, mutta tällainen rikostarinan sekaan ujutettu komiikka uppoaa mainiosti. Tarinan juoni pohjautuu Lehanen aiempaan vuosia sitten ilmestyneeseen kirjaan Muisto vain, jossa Patrick ja Angela selvittävät nelivuotiaan Amanda McCreadyn sieppausta. Kuutamomailissa 16-vuotias Amanda on taas kateissa ja etsiväpari joutuu keskelle moniulotteista tapahtumasarjaa. Paljon sen enempää kirjasta ei voikaan kertoa pilaamatta jotain olennaista sen juonesta. Sen verran kirjan yleisestä tunnelmasta voi sanoa, että se eroaa sarjan aikaisemmista osista melko paljon, mutta ei mitenkään huonolla tavalla - ja se hyvä huumori on onneksi ennallaan.



torstai 27. joulukuuta 2012

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarjan henkilögalleria on hyvin kirjava. Päähenkilö Tuula on erikoislaatuinen nainen, joka on kärsinyt yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta koko ikänsä. Hän on lakannut puhumasta lähestulkoon kokonaan eikä enää edes yritä tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta sen sijaan luonnon kanssa hän kokee syvää yhteyttä. Tuulan esimiehenä kaupungin puisto-osastolla toimii eläkeiän saavuttanut Holopainen, joka ymmärtää Tuulaa ehkä paremmin kuin kukaan koskaan. Tuulan ja kolmekymppisen vartijamies Antin elämät risteävät odottamattomalla tavalla. Vaikka Antti työskentelee lain paremmalla puolella, tämän töiden ohessa hoitamat bisnekset eivät kestä päivänvaloa. Lisäksi tarinassa on mukana Holopaisen katkera vaimo Sinikka, Tuulan uusi lipevä esimies Grönberg, Tuulan työtoverit, konstaapeli Kerttula sekä öykkärimäinen maanrakennusyrittäjä Sirén. Kaiken taustalla häärii kaupunkia piinaava töhertelijä ja tuhopolttaja. Vaikka olennaisia henkilöhahmoja on paljon, jokaisen persoonasta erottuu juuri sopivasti sävyjä tehdäkseen hahmoista mieleenpainuvia.

Tuulan mielenliikkeet ovat niin erikoisia, että en pystynyt niihin täysin samaistumaan, mutta luonteen alakuloinen pohjavire ja yksinäisyyden kokemukset ovat varmasti sellaisia, joista jokainen saa omalla tavallaan otteen. Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millä tavalla jatkuva yksinäisyyden tunne ja syrjityksi tuleminen vaikuttavat ihmiseen ja miten ne aiheuttavat itseään ruokkivan kierteen.

Vaikeneminen oli Tuulalle tuttua. Sitä hän muisti kohdanneensa aina; tilanteita, joissa hänet oli ohitettu, hänen kysymyksensä jätetty vaille vastausta, hänen olemassaolonsa huomioimatta. Hän muisti pitkät lapsuuden ja nuoruuden vuodet ohittamisen keskellä, turhaan viittaamassa luokassa, turhaan pyytämässä päästä mukaan leikkeihin, ohimenevällä eleellä sivuutettuna. Kuin häntä ei olisi olemassa ollenkaan, kuin hän olisi ollut näkymätön. Viimein hän oli itse alkanut olla vaiti.

Vahva yhteys luonnon kanssa on Tuulan luonteen erikoisin piirre ja tämän käytös on toisinaan suorastaan eläimellistä. Tarinaa lukiessa tuli ainakin hetkellisesti sellainen tunne, että toivoisi itsekin voivansa aistia ympäristönsä niin voimakkaasti, että kokisi oikeasti olevansa osa luontoa eikä vain osa ihmiskuntaa.

Askeleet lähestyivät polkua sateen ropinan lomasta. Lintu aloitti varoituslaulun, mutta lopetti sen sitten. Tulija oli tuttu. Sama ihminen, joka kävi aina paikalla, se ihmisnainen, joka oli vaaraton. Naaras sirkutti vielä, mutta lopetti kun huomasi uroksen hiljenneen. Nyt naisen liikkeissä oli jotain uudenlaista; käynti oli jännittynyttä, nainen oli varuillaan. Tiainen pyrähti latvukseen nähdäkseen ajoiko naista jokin vaara takaa, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt. Vaara oli kuitenkin läsnä. Ihmisnainen tunsi olevansa uhattuna. Uhka ei ollut naisen takana. Se jokin, mitä nainen pelkäsi, oli naisen edessä. Nainen kulki kohti sitä.

Muistan kun Reidar Palmgrenin esikoisteos Jalat edellä oli vuonna 2001 paljon esillä kirja-alan julkaisuissa ja siitä lähtien se on ollut lukulistallani. Aina se on kuitenkin jäänyt odottamaan vuoroaan, mutta nyt taidan vihdoinkin laittaa sen kirjastosta varaukseen. Siinä määrin positiivinen lukukokemus Sudenmarja kaikessa erikoisuudessaan oli.

 
(Reidar Palmgren: Sudenmarja, Otava 2012)


maanantai 24. joulukuuta 2012

Jouluntoivotus

Toivottavasti kaikilla on mahdollisuus käpertyä ainakin hetkeksi sohvannurkkaan jonkun ihanan kirjan kanssa näin pyhien aikana. Oikein rauhallista joulunaikaa kaikille!



maanantai 17. joulukuuta 2012

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Camilla Läckbergin edellinen kirja, Merenneito, päättyi melko dramaattisissa tunnelmissa ja olin odottanut kovasti, että pääsen lukemaan seuraavan osan, jotta saan tietää, miten tarina jatkuu. Uusimman teoksen kanteen on painettu lainaus Dagens Nyheterin arvostelusta, jossa sanotaan, että Majakanvartija on Läcbergin paras kirja. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Olen pitänyt Läckbergin aikaisemmistakin teoksista ja niitä lukiessani olen kiintynyt tarinoiden vakiohahmoihin poliisi Patrik Hedströmiin ja tämän kirjailijavaimo Erica Falckiin. Samat henkilöt ovat pääroolissa myös Majakanvartijassa, kuten myös vanhat tutut Tanumin poliisilaitoksen työntekijät. Tarina on edellisten Läckbergin kirjojen tapaan hieno kombinaatio nykypäivän ja menneisyyden tapahtumia, jotka kietoutuvat toisiinsa jännittävällä tavalla.

Majakanvartija sijoittuu Fjällbackan kauniiseen, pieneen rannikkokaupunkiin. Kävin vilkaisemassa kunnan nettisivuja (Fjällbacka on siis ihan oikeasti olemassa muuallakin kuin kirjailijan mielikuvituksessa) ja maisemat olivat juuri sellaisia millaisiksi ne oli kirjojen perusteella saattanut kuvitellakin. Läckbergin teksti on helppolukuista ja sen perustella pystyy piirtämään mieleensä kuvat niin ympäristöstä kuin henkilöistä ja heidän luonteistaankin. Majakanvartijan loppuratkaisu yllätti ainakin tämän lukijan melko täydellisesti. Muistan saman ilmiön edellisistä Läckbergin kirjoista eli kun loppuratkaisu alkaa aueta, ensimmäinen ajatus on, että olisihan tuo nyt pitänyt arvata. Ratkaisusta on tipahdellut vihjeitä juuri sopivassa määrin pitkin tarinaa, mutta silti Läckberg onnistuu joka kerta yllättämään. Positiivisesti siis.

 
(Camilla Läckberg: Majakanvartija, Gummerus 2012)


lauantai 15. joulukuuta 2012

Lukutoukka lirissä

Olen noin viikon sisällä saanut kirjastosta noutoilmoituksen kuudesta varaamastani kirjasta. Kirjat on varattu pitkällä aikavälillä, mutta nyt ne vain päättivät kaikki vapautua juuri sopivasti samaan aikaan. Olen aivan pulassa näiden kanssa. Kuukausi olisi lukuaikaa ja kirjat ovat vielä suurimmaksi osaksi melkoisen paksuja opuksia. Onneksi joulu lähestyy ja tuo tullessaan monta päivää hyvää lukuaikaa...



sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Vihdoinkin sain kahlattua Stephen Kingin kirjan läpi. Olipas uuvuttuva kokemus. Meinasin jo moneen otteeseen luovuttaa kesken, mutta näin jälkeenpäin olen ihan tyytyväinen etten sitä tehnyt, koska viimeinen novelli oli oikeasti hyvä. Kirja koostui siis neljästä novellista, tai pienoisromaanista, kuten niitä kirjan takakannessa kutsutaan. Ehkä ne tosiaan ovat vähän turhan pitkiä ollakseen novelleja. Jokatapauksessa tarinat, tai ainakin ne kolme ensimmäistä, olivat todiste siitä, että kauhukirjallisuus ei ole enää nykyään tälle lukijalle sopiva laji. Joskus teininä olin kauhukirjallisuuden ja -elokuvien suurkuluttaja. Silloin luin Stephen Kingin kirjoja todella paljon ja kyllä niitä edelleen löytyy hyllystäni muutamia.

Teoksen ensimmäinen tarina on nimeltään 1922 ja se kertoo nebraskalaisesta maanviljelijästä, joka kyllästyy nalkuttavaan vaimoonsa, ja päättää murhata tämän heidän 14-vuotiaan poikansa avustuksella. King kuvaa taitavasti isännän mielenliikkeitä ja sitä, kuinka aikuisenkaan psyyke ei meinaa kestää ehjänä kauhean teon seurauksia, teini-ikäisestä pojasta puhumattakaan. Tarina oli kuitenkin lähinnä makaaberi kuvauksineen ruumista syövistä rotista, mutta mitään syvempää kauhun tai jännityksen tunnetta se ei ainakaan minussa herättänyt.

Toinen tarina kertoi naiskirjailijasta, joka joutuu hirveän väkivallan uhriksi. Nainen jää kuitenkin henkiin ja päättää kostaa pahoinpitelijälleen. Kosto ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan ja tarina saa yllättäviäkin käänteitä. Iso kuski oli selkeästi enemmän omaan makuuni oleva kauhutarina, koska siinä oli enemmän jännittäviä kohtia ja kerronta oli moniulotteisempaa kuin ensimmäisessä kertomuksessa.

Kolmas tarina kertoo Dave Streeterista, joka on sairastunut parantumattomasti syöpään, mutta saa tilaisuuden kääntää asioiden kulun aivan toiselle tolalle juuri ennen kuin hänen aikansa tulee täyteen. Paholaista muistuttava hahmo tekee Streeterille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä. Streeter jatkaa elämäänsä onnellisempana kuin koskaan ja saa katsella samalla vierestä kun hänen parhaan ystävänsä elämä musertuu palanen kerrallaan. Tarinan aihe on melko klassinen, mutta kerronta on kahta edellistä tarinaa enemmän perinteistä Kingin tyyliä. Ainoa hämmentävä asia koko kertomuksessa oli, että päähenkilöä ei missään vaiheessa kaduta vaikka hän näkee ystävänsä ja tämän viattomien läheisten kärsivän aivan suunnattomasti. Se häiritsi kokonaisuudessa melko paljon, koska se on aina ollut Stephen Kingin vahvuus kertojana, että vaikka tapahtuman olisivat kuinka epärealistisia ja jopa yliluonnollisia, ihmisten tunteet ja reaktiot ovat silti aitoja. Tässä tarinassa sitä tasoa ei saavutettu.

Neljäs tarina kertoo naisesta, joka elää miehensä kanssa hyvin tavallista elämää aina siihen saakka kunnes saa vahingossa tietää kauhean salaisuuden, jota mies on kantanut koko heidän yli kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa ajan. Tämän tarinan kohdalla päästiin käsittelemään teemoja, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia ja ajankohtaisempiakin kuin kolmen muun kertomuksen aiheet. Sen verran paljastan juonesta, että tarina ei kertonut mistään Natascha Kampusch -tyyppisestä tapauksesta, mutta kertomuksessa oli piirteitä, joista se ja muut vastaavanlaiset tapaukset tulivat väistämättä mieleen. Voiko toista ihmistä todella tuntea? Mistä voi tietää mitä satunnaisella ohikulkijalla liikkuu päässään, jos sitä ei pysty tietämään edes läheisimmistä ihmisistä? Mielenkiintoisia kysymyksiä.

Osa Kingin kirjoista on suoranaisia klassikoita (Carrie, Cujo, Musta torni-sarja) ja arvostan niitä oman lajinsa edustajina edelleen kovasti vaikka en kauhua enää luekaan. Pimeä yö, tähdetön taivas ei kuitenkaan herättänyt mitään kaipuuta kauhu-genreä kohtaan vaikka varmasti ihan kelpo kirja onkin kohderyhmälleen. Taidan jatkossa elää ihan tyytyväisenä ilman tuon lajityypin kirjallisuutta. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

 
(Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas, Tammi 2012)


tiistai 4. joulukuuta 2012

Palkittu Jää

Finlandia-palkinnon voitti Ulla-Lena Lundbergin Jää. Teos on kirjoitettu alunperin ruotsiksi (Is). Kirja kertoo nuoren saaristolaispapin ja hänen perheensä tarinan, ja sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan. Taas voi hämmästellä Finlandia-palkinnon vaikutusta kun katsoo kirjaston varausjonoja. Pari viikkoa sitten, kun Finlandia-ehdokkaat oli julkistettu, tuosta kirjasta oli Helsingin seudun kirjastoissa nelisensataa varausta. Nyt varauksia on reilusti yli tuhat ja palkinnon saaja on kuitenkin kerrottu vasta tänään puolenpäivän jälkeen. Harmi, ettei tullut katsottua varaustilannetta eilen illalla niin olisi nähnyt muutoksen vielä paljon paremmin. Voi vain kuvitella, millaiset vaikutukset palkinnolla on nyt joulun alla teoksen myyntilukuihin kirjakaupoissa. Finlandia-palkinto on positiivinen ilmiö siinäkin mielessä, että tuonkin kirjan saattaa lukea moni sellainen, joka ei olisi ilman palkinnon mukanaan tuomaa julkisuutta ehkä tarttunut tänä vuonna yhteenkään kirjaan. Kaikki mikä lisää ihmisten lukuintoa on hyvästä:)