Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarjan henkilögalleria on hyvin kirjava. Päähenkilö Tuula on erikoislaatuinen nainen, joka on kärsinyt yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta koko ikänsä. Hän on lakannut puhumasta lähestulkoon kokonaan eikä enää edes yritä tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta sen sijaan luonnon kanssa hän kokee syvää yhteyttä. Tuulan esimiehenä kaupungin puisto-osastolla toimii eläkeiän saavuttanut Holopainen, joka ymmärtää Tuulaa ehkä paremmin kuin kukaan koskaan. Tuulan ja kolmekymppisen vartijamies Antin elämät risteävät odottamattomalla tavalla. Vaikka Antti työskentelee lain paremmalla puolella, tämän töiden ohessa hoitamat bisnekset eivät kestä päivänvaloa. Lisäksi tarinassa on mukana Holopaisen katkera vaimo Sinikka, Tuulan uusi lipevä esimies Grönberg, Tuulan työtoverit, konstaapeli Kerttula sekä öykkärimäinen maanrakennusyrittäjä Sirén. Kaiken taustalla häärii kaupunkia piinaava töhertelijä ja tuhopolttaja. Vaikka olennaisia henkilöhahmoja on paljon, jokaisen persoonasta erottuu juuri sopivasti sävyjä tehdäkseen hahmoista mieleenpainuvia.

Tuulan mielenliikkeet ovat niin erikoisia, että en pystynyt niihin täysin samaistumaan, mutta luonteen alakuloinen pohjavire ja yksinäisyyden kokemukset ovat varmasti sellaisia, joista jokainen saa omalla tavallaan otteen. Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millä tavalla jatkuva yksinäisyyden tunne ja syrjityksi tuleminen vaikuttavat ihmiseen ja miten ne aiheuttavat itseään ruokkivan kierteen.

Vaikeneminen oli Tuulalle tuttua. Sitä hän muisti kohdanneensa aina; tilanteita, joissa hänet oli ohitettu, hänen kysymyksensä jätetty vaille vastausta, hänen olemassaolonsa huomioimatta. Hän muisti pitkät lapsuuden ja nuoruuden vuodet ohittamisen keskellä, turhaan viittaamassa luokassa, turhaan pyytämässä päästä mukaan leikkeihin, ohimenevällä eleellä sivuutettuna. Kuin häntä ei olisi olemassa ollenkaan, kuin hän olisi ollut näkymätön. Viimein hän oli itse alkanut olla vaiti.

Vahva yhteys luonnon kanssa on Tuulan luonteen erikoisin piirre ja tämän käytös on toisinaan suorastaan eläimellistä. Tarinaa lukiessa tuli ainakin hetkellisesti sellainen tunne, että toivoisi itsekin voivansa aistia ympäristönsä niin voimakkaasti, että kokisi oikeasti olevansa osa luontoa eikä vain osa ihmiskuntaa.

Askeleet lähestyivät polkua sateen ropinan lomasta. Lintu aloitti varoituslaulun, mutta lopetti sen sitten. Tulija oli tuttu. Sama ihminen, joka kävi aina paikalla, se ihmisnainen, joka oli vaaraton. Naaras sirkutti vielä, mutta lopetti kun huomasi uroksen hiljenneen. Nyt naisen liikkeissä oli jotain uudenlaista; käynti oli jännittynyttä, nainen oli varuillaan. Tiainen pyrähti latvukseen nähdäkseen ajoiko naista jokin vaara takaa, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt. Vaara oli kuitenkin läsnä. Ihmisnainen tunsi olevansa uhattuna. Uhka ei ollut naisen takana. Se jokin, mitä nainen pelkäsi, oli naisen edessä. Nainen kulki kohti sitä.

Muistan kun Reidar Palmgrenin esikoisteos Jalat edellä oli vuonna 2001 paljon esillä kirja-alan julkaisuissa ja siitä lähtien se on ollut lukulistallani. Aina se on kuitenkin jäänyt odottamaan vuoroaan, mutta nyt taidan vihdoinkin laittaa sen kirjastosta varaukseen. Siinä määrin positiivinen lukukokemus Sudenmarja kaikessa erikoisuudessaan oli.

 

(Reidar Palmgren: Sudenmarja, Otava 2012)