Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Luen todella harvoin mitään kirjaa uudelleen, mutta poikkeuksena säännöstä olen lukenut Statovcin esikoiskirja Kissani Jugoslavian kolme kertaa. Jos pitäisi nimetä lähivuosilta yksi kirja, joka on tehnyt erityisesti vaikutuksen ja muokannut sekä maailmankuvaani että käsitystäni kirjallisuudesta, vastaus olisi Kissani Jugoslavia. Odotukset Tiranan sydäntä kohtaan olivat näin ollen melko korkealla ja vaikka odotin uutuuden lukemista kuin kuuta nousevaa, se hieman pelottikin; mitä jos en pitäisikään siitä ja se vaikuttaisi jotenkin kokemukseeni edellisestä kirjasta. Pelko oli turha; nautin lukemastani paljon, mutta Kissa sai pitää asemansa viime vuosien vaikuttavimpana lukukokemuksena.

Tiranan sydän kertoo Bujar -nimisen nuorukaisen ja hänen ystävänsä Agimin tarinaa 1990-luvun alun Tiranasta Rooman, Madridin ja Amerikan kautta 2000-luvun Suomeen. Bujar ja Agim elävät teinivuosiaan Albanian romahduksen keskellä. Agim elää ruumiissa, jota ei koe omakseen ja lopulta hän kokee pakottavaa tarvetta lähteä pois kotiseuduiltaan kohti parempaa tulevaisuutta. Hänen muutoksenkaipuunsa tarttuu Bujariin ja yhdessä he lähtevät pois sodan runtelemasta Albaniasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan tuo tullessaan poikien haaveilemia asioita vaan pelkoa, raakuutta, petosta ja pettymyksiä. Toivo ja häpeä ovat niin voimakkaita, että niiden voima saa antautumaan moniin kauheuksiin.

Tiranan sydän muistuttaa monelta osin Statovcin esikoiskirjaa. Molemmissa on voimakas tarve paeta, tarve löytää ymmärrystä ja tarve miellyttää. Hankala suhde vanhempiin nostaa pintaan häpeää ja vihaa, ja ihmiset ajautuvat tuntemaan rakkautta, joka muuttuu ajan myötä julmuudeksi. Statovci kirjoittaa kaunista tekstiä ja osaa kuvata tunnetiloja vähäeleisesti, mutta tarkasti. Tiranan sydän oli hieno kirja, mutta ei aiheuttanut vastaavaa tunnemyrskyä kuin Kissani Jugoslavia. Statovci onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja toivon saavani jonain päivänä nauttia kirjailijan kolmannesta teoksesta.

(Pajtim Statovci: Tiranan sydän, Otava 2016)

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4

(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.

(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)

Leffassa: Kerro minulle jotain hyvää

Olen lukenut lähiaikoina poikkeuksellisen vähän ja kesälomastani onkin muodostunut lukuloman sijaan suoranainen aktiiviloma. Olen uinut, soutanut, käynyt sienimetsällä, pelannut jalkapalloa ja lukemattoman määrän erilaisia lautapelejä, avustanut rakennustyömaalla, käynyt leffassa, tavannut ystäviä ja sukulaisia, ja tietysti viettänyt aikaa perheen kanssa. Loma on ollut kiva ja vielä sitä on onneksi vähän jäljelläkin.

Kävin siis tällä viikolla leffassa. Koska päätimme jättää muut perheenjäsenet kotiin, ja mennä ystäväni kanssa kaksin, päädyimme elokuvaan, jota miehemme eivät olisi luultavasti halunneetkaan nähdä. Eli valintamme oli kesän ehdoton nyyhkyleffojen ykkönen Kerro minulle jotain hyvää. Nyt siis kirja-arvion sijaan poikkeuksellisesti leffa-arvio.

Kerro minulle jotain hyvää perustuu Jojo Moyesin samannimiseen menestyskirjaan, jonka olen itsekin lukenut (ja blogannut täällä). Juoni oli siis leffaan mentäessä jo selvillä ja loppuratkaisun toteutuksenkin olin jo ratkaisevilta osin kuullut. Tiesin myös,  miltä päähenkilöt näyttävät, koska olin nähnyt heidän kuvansa kirjan uuden pokkaripainoksen kannessa. En tiennyt valituista näyttelijöistä yhtään mitään, mutta pokkarin kannessa he näyttivät vähän turhan sliipatuilta, joten olin hieman ennakkoluuloinen. Tiesin kuitenkin elokuvan saaneen ihan hyvät arvostelut, joten ihan susi se ei voisi olla.

Leffa oli kokonaisuudessaan positiivinen yllätys. Näyttelijät oli valittu hyvin, kirjan juonesta oli poimittu mukaan olennaisimmat osat, ja pienet, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvät nyanssit oli kuvattu kepeästi ja vaivattomasti. Elokuvan toteutukseen liittyy toki valtava määrä alan ammattilaisia, mutta uskoisin, että yksi syy onnistuneeseen lopputulokseen oli kirjailijan itsensä kirjoittama käsikirjoitus. Tai ainakin tällaiselle katsojalle, joka oli lukenut kirjan etukäteen, tämä toteutus toimi hyvin.

Näyttelijät eivät olleet minulle entuudestaan mitenkään erityisen tuttuja ja varsinkin Willin kohdalla valinta ensin hieman arvelutti. Sam Claflin oli lopulta kuitenkin mielestäni oivallinen valinta ja toi Willin roolihahmoon oikeanlaista veijarimaisuutta. Loun näyttelijä Emilia Clarke oli ihastuttava ja suurieleinen tyyli sopi hyvin yksiin hahmon kanssa.

No, itkettikö? Leffa oli koskettava ja salissa kuului nyyhkytystä siellä täällä. En ole leffassa itkevää tyyppiä, mutta Willin äidin tuska meinasi yhdessä kohdassa saada silmäkulman kostumaan. Sen enempää suuria tunteita ei tästä katsojasta saatu irti, mutta Kerro minulle jotain hyvää oli ehdottomasti hyvää viihdettä ja kannattaa käydä katsomassa oli sitten lukenut kirjan etukäteen tai ei.

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä postaus)

Kesälukumaraton starttaa omalta osaltani hieman suunniteltua myöhemmin noin puolen tunnin kuluttua. Viimeiset pari tuntia vietin auton ratissa ja olin suunnitellut, että kuuntelen samalla äänikirjaa, mutta en lopultakaan saanut kirjaston äänitiedostoja toimimaan. Puolen tunnin päästä pääsen kuitenkin ihan perinteisen kirjan pariin. Ensimmäiseksi teokseksi valitsin Deborah Levyn Uiden kotiin.

9.7. klo 23:00
Uiden kotiin on edennyt sivulle 30. Tarina  kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat saapuneet kesänviettoon vuokrahuvilalle. Paikalle saapuu kutsumaan vieras, joka pistää pakan sekaisin kaikilta.
Ensimmäisten sivujen perusteella vaikuttaa hyvältä.

Klo 23:45 s.60
Kirjassa on todella erikoiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Kukaan ei tunnu suhtautuvan toisiin neutraalisti vaan tunneskaala vaihtelee palvonnan ja inhon välillä. Kitty on poikkeuksellisen ristiriitainen hahmo.

10.7. Klo 0:20 s.80
En vieläkään tiedä, onko tarinassa ensisijaisesti kyse runoilija-Joen ja tätä palvovan Kittyn suhteesta vai jostain isommasta kokonaisuudesta. Ensimmäisessä luvussa annettiin ymmärtää, että jotain dramaattista tulee tapahtumaan, mutta toistaiseksi juoni on liittynyt puhtaasti ihmisten välisiin suhteisiin. Erittäin ranskalaishenkinen tarina.

Klo 0:40 s.110

Enää kolmisenkymmentä sivua jäljellä ja juoni alkoi juuri tiivistyä mielenkiintoisella tavalla. Joen tytär Nina on saanut tarinassa entistä tärkeämmän roolin.

Klo 1:00 ensimmäinen kirja luettu
Uiden kotiin onnistui yllättämään. Henkilöistä ei lopulta enää tiennyt, mitkä motiivit ketäkin ohjaavat ja kenen ajatuksissa ollaan jo hulluuden rajamailla. Tai ehkä täysin tervettä mieltä ei edes ole vaan kaikki ovat niin kietoutuneita omiin maailmoihinsa,  että kollektiivista todellisuutta ei ole olemassa.

Luettu 144 sivua.

Klo 1:25  s.30
Seuraavaksi kirjaksi valitsin Kristina Ohlssonin Lotus Bluesin. Tässä vaiheessa väsymys alkaa painaa päälle sen verran, että rivit hyppivät silmissä, mutta Ohlssonin dekkari koukutti heti alusta niin, että tekisi mieli vielä jatkaa. Luovutan kuitenkin suosiolla ja menen nukkumaan. Aamulla jatketaan.

Klo 10:00
Unikeko pääsee vihdoinkin jatkamaan luku-urakkaa.

Klo 11:20 s.100
Lotus Bluesin päähenkilö asianajaja Martin Brenner on aika vastenmielinen tyyppi, mutta niinhän parhaat henkilöhahmot usein ovat. Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja Ohlsson osaa luoda pahaenteisen tunnelman, joka saa suorastaan odottamaan sitä hetkeä, kun kaikki alkaa mennä päähenkilön osalta pieleen. Itse mysteeri tuntuu olevan hyvin rakennettu ja tässä vaiheessa en osaa vielä yhtään aavistaa, mistä on kyse.

Klo 13:00 s.170
Kaikenlaista muuta oheistoimintaa tuntuu täällä mökillä riittävän, joten lukeminen etenee vähän hitaasti. Kirja alkaa lähestyä puoliväliä ja nyt tapahtuu kaikenlaista juonen kannalta olennaista tihenevää tahtia.

Klo 17:15 s.289
Joko lukumaraton on todella väsyttävää tai sitten se johtuu säästä, mutta nukahdin kesken lukemisen, vaikka en yleensä koskaan nuku päivällä. Dekkari on nyt kuitenkin siinä vaiheessa, että juonesta on jo pääteltävissä, mihin suuntaan tarina tulee lopulta menemään. Tai voihan olla, että päätelmäni ovat vääriä ja saan vielä yllättyä.

Klo 19:10 toinen kirja luettu
Lotus Blues onnistui yllättämään ja lopulta huomasin jopa pitäväni itseriittoisesta Martin Benneristä. Martinin tarina jatkuu lokakuussa ilmestyvässä jatko-osassa, jonka tulen aivan takuuvarmasti lukemaan.

Luettu 144 + 415 sivua.

Klo 20:05 s.30
Tove Janssonin Kesäkirja on ihana! Miten ihmeessä olen antanut sen lojua hyllyssä monta vuotta lukematta. Ehkä se odotti juuri tätä hetkeä kun saan istua lukemassa sitä mökin terassilla ilta-auringossa. Joskus kirja sopii tiettyyn hetkeen täydellisesti ja nyt se on juuri tässä.

Klo 21:40 kolmas kirja luettu
Kesäkirjassa tytön ja isoäidin suhde on kudelma lämpöä, rakkautta, kinastelua, luottamusta ja täydellistä halua ymmärtää toista. Saaristo ja meri ovat vähintään yhtä tärkeitä tarinan kannalta kuin ihmisetkin.

Aivan ihastuttava pieni kirja oli juuri sopiva päättämään kesälukumaratonin osaltani. Sivuja kirjassa oli 135 eli yhteensä luin vuorokauden aikana 694 sivua. Kolme kirjaa oli arjen keskellä suoritus, johon olen tyytyväinen. Ensimmäinen lukumaraton on nyt ohi ja aivan varmasti osallistun toistekin. Oli kivaa.

Kesälukumaraton 2016: Kirjataivas mukana ensimmäistä kertaa

Jo neljättä vuotta kirjabloggaajat järjestävät kesälukumaratonin. Ideana on siis lukea 24 tuntia putkeen. Taukoja saa toki pitää ja nukkuakin varmasti täytyy, mutta lukemaan pyritään niin paljon kuin mahdollista. Maratonia emännöi tänä vuonna Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Blogista löytyy lista osallistujista ja tarkemmat ohjeet. Ja osallistuakseen ei siis tarvitse olla kirjabloggaaja, joten kaikki lukutoukat mukaan vaan!

Aion aloittaa luku-urakan kahdeksan aikoihin lauantaina. Kirjapinossani on sekä uutuuksia että vanhempia, aikanaan lukematta jääneitä teoksia. Kaikki kirjat eivät nyt ennättäneet kuvaan mukaan. Koko pinoa en varmasti ehdi lukea, mutta haluan, että valinnanvaraa on sen verran, että voin lukea fiiliksen mukaan sitä, mikä parhaalta tuntuu. Ja loput saavat jäädä lomalukemiseksi ensi viikolle.

Tämä oli vain alustus maratoniin liittyen ja varsinainen maratonpostaus ilmestyy illalla vähän ennen lukemisen aloitusta. Päivitän blogiin kommentteja lukemastani sitä mukaa kun asia etenee.   

Minna Rytisalo: Lempi

Kaupunkilaistyttö Lempi tutustuu mukavaan nuoreen mieheen ja päättää lähteä tälle vaimoksi pohjoiseen. Odotukset yhteiselle elämälle ovat suuret puolin ja toisin, kunnes yhteiselo katkeaa jo harjoitteluvaiheessa kun Viljami kutsutaan puolustamaan maataan. Lempi jää maaseudulle kaksin aputytön kanssa elämään karua ja pelottavaakin arkea.

Lempi on kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina. Yksikään kertojista ei ole Lempi itse, mutta silti tämän ääni kuuluu hyvin vahvana taustalla. Ensimmäisen osan puoliväliin asti en ollut aivan vakuuttunut, onko kerronta tyyliltään sellaista, minkä lukemisesta nautin, mutta sitten tarina vei mennessään. Rytisalon teksti on hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin moniulotteista niin, että jokainen lukija varmasti aistii erilaisia sävyjä ja vireitä. Itselleni tarina oli pohjattoman surullinen ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että olisin toivonut Lempille jotain paljon parempaa.

Rytisalo toi Lempin niin lähelle lukijaa, että tuntui kuin olisi lukenut todellisista tapahtumista. Tarina on kokonaisuudessaan melko yksinkertainen, mutta silti se onnistuu järkyttämään ja sykähdyttämään. Vastaavalla tavalla muistan hätkähtäneeni kotimaisen kaunokirjallisuuden parissa lukiessani Ulla-Leena Lundbergin Jään muutama vuosi sitten. Muilta osin Lempi muistuttaa sekä kerronnaltaan että ympäristöltään Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Monissa blogiarvioissa on jo ylistetty Lempiä vuoden parhaaksi esikoisteokseksi ja saattaa olla, että päädyn olemaan samaa mieltä.

(Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016)

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Rikas perijä ja juorulehdistön lemmikki Jatta Jokimaa on menossa naimisiin tuoreen poikaystävänsä Seppo Alarasilaisen kanssa. Häät sujuvat perinteisellä kaavalla ja jossain vaiheessa iltaa on vuorossa morsiamen ryöstö. Kun aikaa kuluu ja morsian ei palaakaan, juhlaväki alkaa aavistaa, että jotain hämärää on meneillään. Seuraavana päivänä morsiamen isälle saapuva lunnasvaatimus vahvistaa epäilykset oikeiksi ja keskusrikospoliisi päätyy tutkimaan tapausta.

Jukka Zetterman on päätynyt KRP:n erikoiskoordinaattoriksi surkeiden sattumien myötä ja Zetterman saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että saa olla tyytyväinen, että on ylipäänsä saanut pitää työpaikkansa. Zetterman lähetetään tutkimaan murtoaaltoa pikkukaupunkiin mukavan ajomatkan päähän Helsingistä, mutta pian hän huomaa sotkeutuneensa puolivahingossa Jatta Jokimaan katoamisen tutkimuksiin.

En ole lukenut aikoihin yhtään kotimaisen miesdekkaristin kirjaa ja täytyy myöntää, että suhtauduin Salosen kirjaan epäilevästi. Pelkäsin tarinan olevan ryyditetty äijähuumorilla ja siihen ympätyllä heppoisella juonella. Ilokseni olin väärässä. Zetterman on miellyttävä hahmo ja tarina lähti kulkemaan sujuvasti heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmojen yksityiselämän kuvausta oli sopivassa suhteessa itse rikostarinaan nähden, ja persoonat olivat uskottavia ja samaistuttavia. Pidin tarinan tapahtumaympäristöstä sekä Töölön että fiktiivisen pikkukaupungin osalta, ja helsinkiläisenä ilahduin tietysti osittain tutuille kulmille sijoittuvista tapahtumista. Loppuratkaisusta voi todeta sen verran, että en osannut aavistaa, mitä tuleman piti. On kiva tulla yllätetyksi.

Suomen oma Wallander on täällä! Suosittelen.

(Jari Salonen: Kuokkavieraat, Otava 2016)

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Luin Jukka Viikilän esikoisromaanin jo pari kuukautta sitten. Blogiteksti on antanut sinnikkäästi odottaa itseään ja aina kun olisi aikaa bloggaamiseen, seuraavan kirjan lukeminen menee kirjoittamisen edelle. Bloggaamattomia kirjoja alkaa nyt olla aika iso pino ja siksi päätin toteuttaa pitkään hautuneen ajatukseni kirja-arvion tekemisestä videon muodossa. Suomessa on muutamia bloggaajia, jotka tekevät kirjablogivideoita (kirjavlogi?), mutta melko harvinaista se tuntuu ainakin vielä olevan. Pohdin myös Snapchatin käyttämistä tähän tarkoitukseen, mutta ainakin toistaiseksi uskoisin kohderyhmäni löytävän videot paremmin täältä blogin puolelta. Snapchatiin kun pitää olla itse rekisteröitynyt voidakseen katsoa sieltä videoita, ja täällä taas se ei ole välttämätöntä. Mutta pidemmittä puheitta...tadaa, tässä ensimmäinen video:

Kommentteja otetaan vastaan, kiitos:)

Kirjan ja ruusun päivän kirjavinkit

Lauantaina 23.4. vietetään Kirjan ja ruusun päivää. Tänä vuonna kampanjassa mukana olevista kirjakaupoista saa 15 euron kirjaostokseen kaupanpäälle Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks Noloo? -nuortenkirjan. Krja on jaossa vain tuona päivänä ja sen jälkeen sitä ei enää myydä eikä jaeta kirjakaupoissa. Kipin kapin kirjaostoksille siis, mutta mitä sitä tänä vuonna ostaisi? Tässä omat suosikkini:

Upea, sotienjälkeiseen Napoliin sijoittuva Loistava ystäväni kertoo Lilan ja Elenan tarinan. Teos aloittaa neliosaisen sarjan ja tulee varmasti olemaan ilmiö Suomessa, kuten se on ollut muuallakin maailmalla.

Jukka Viikilä on kirjoittanut Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivisen yöpäiväkirjan vuosilta, jolloin Engel oli muuttanut Suomeen rakentamaan uutta uljasta pääkaupunkia. Viikilän teksti on kaunista ja käy varmasti suoraan sydämeen kaikille, joille Helsinki on rakas kaupunki.

Elina Pitkäkangas on sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat tämän päivän Suomeen, Kuurankeron pikkukaupunkiin, jossa ihmissusimyytit heräävät eloon. Kuura on yksi kevään odotetuimmista fantasiateoksista ja ainakin omalla lukulistallani vuorossa heti seuraavana. 

Yhdeksäs hauta on toinen osa rikostarkastaja Fabian Riskistä kertovassa sarjassa. Edellinen osa oli taattua ruotsalaista dekkarilaatua, joten toinen osa on lähestulkoon pakko lukea.














Korppiretki voitti Vuoden luontokirja -tittelin viime vuonna ja on ollut ilmestymisestään asti ostoslistallani. Mika Honkalinnan valokuvat ovat synkällä tavalla upeita ja korpit pääsevät oikeuksiinsa sekä kirjan tarinoissa että kuvissa.

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän vähän päälle parikymppisenä ja olin silloin todella vaikuttunut. Hämmästyin, miten taitavasti kirjailija voi välittää tunnelmia ja tunteita tarinalla, jonka aihepiiristä en ollut varsinaisesti edes kiinnostunut. Viime viikolla julkaistiin Itkosen uutuus Palatkaa perhoset, jossa Summer Maplen tarina jatkuu kymmenen vuotta myöhemmin.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta ei ole koskaan kokenut olevansa tyttö. Nyt Peetu vain odottaa täysi-ikäisyyttä ja mahdollisuutta muuttua myös fyysisesti siksi henkilöksi, joka on aina kokenut olevansa. Kaunokirjallisuus tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden ymmärtää sellaisia asioita, jotka eivät millään tavalla kosketa omaa arkea. Lähemmäs sitä ymmärrystä haluaisin päästä lukemalla Siri Kolun uutuuden.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

On kulunut puolitoista vuotta siitä kun Louisa jätti hyvästit Will Traynorille. Lou lupasi Willille elää elämäänsä täysillä ja nyt puolentoista vuoden ajelehtimisen jälkeen lupaus on edelleen lunastamatta. Lou on töissä lentokentän pubissa, ja inhoamansa työn lisäksi Loulla ei muuta sisältöä elämässään olekaan. Willin kuoleman myötä Lou on menettänyt paitsi osan itsestään, myös perheensä. Dramaattisen onnettomuuden myötä Louisa joutuu kuitenkin palaamaan kotikaupunkiinsa ja samalla kohtaamaan menneisyytensä. Yllättävä vieras muuttaa Loun elämän suunnan täydellisesti.

Välillä tekee hyvää lukea jotain kevyttä. Kevyessäkin kirjallisuudessa voi kuitenkin olla ajatusta ja sisältöä, ja niitä molempia löytyy Moyesin uutuudesta. Vaikka tarinan edellinen osa Kerro minulle jotain hyvää ei iskenyt minuun yhtä täysillä kuin moniin muihin lukijoihin, oli silti mukava päästä lukemaan jatkoa Loun tarinalle. Heti kirjan alussa tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja vaikka tarinan henkilöiden käytösmallit ja juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, ei se haittaa. On tämä silti chick litiä parhaasta päästä. Uskottavuusasioihin en halua yleensä tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kiinnittää liikaa huomioita, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kunnhan suunnilleen normaalielämän rajoissa pysytään, niin pieni siirappisuus on ihan ok tai jopa toivottavaa.

Jos luit ensimmäisen osan Louisan tarinasta, tämä on suorastaan pakollista luettavaa. Ja jos ensimmäisen osa on vielä lukematta, kannattaa tarttua ensin siihen, jotta pääsee kokonaisuuteen kärryille. Erinomainen kirja rentoutumiseen ja mielen lepuuttamiseen.

(Jojo Moyes: Jos olisit tässä, Gummerus 2016. Suomentanut Heli Naski)

Samuel Björk: Minä matkustan yksin

Walter on ollut edellisenä iltana liian myöhään työpaikan juhlissa ja päättää lähteä aamulla selvittämään päätään koiran kanssa ulkoillen. Metsän laidassa koira karkaa ja Walter saa sen kiinni vasta muutaman sadan metrin päässä. Siellä odottaa karmaiseva näky: pieni tyttö roikkuu puussa koulureppu selässä ja kaulassaan lappu, jossa lukee "Minä matkustan yksin".

Mia Kruger on työskennellyt menestyksekkäästi poliisina vuosikausia. Jokainen uhri on jättänyt jälkensä, mutta viimeinen tapaus sai Mian jättämään työnsä ja syöksemään itsensä kohti itseaiheutettua tuhoa. Mia oon juuri päättänyt lopettaa elämänsä lopullisesti kun tämän entinen pari Holger Much tavoittaa hänet ja saa tulevaisuuden suunnan muuttumaan viimehetkillä.

Nyt on jännäririntamalla niin hyvä uutuus, että tähän kannattaa tarttua vaikka ei dekkareista niin kovin välittäisikään. Holgerissa on wallandermaista skandinaavista yrmeyttä ja Mia täyttää kaikki hyvin rakennetun hahmon tunnusmerkit.

Björk räjäytti jännäririntamalla täyspotin! Minä matkustan yksin koukutti heti ensimmäisestä luvusta alkaen ja piti otteessa viimeiselle sivulle asti. Loistavat päähenkilöt, hyvin rakennettu juoni ja sujuva teksti. Tässä on kaikki kohdallaan.

( Samuel Björk: Minä matkustan yksin. Otava 2016. Suomentanut Päivi Kivelä.)

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Blanca matkustaa Cadaquésiin perheen kesäasunnolle suremaan äitinsä kuolemaa. Seurakseen surumatkalle Blanca saa lapsensa, kaksi ex-miestään ja rakkaimmat ystävänsä. Kokonaisuuden kruunaa samassa kylässä oman perheensä kanssa lomaileva rakastaja sekä salaperäinen komea mysteerimies.

Blanca muistelee äitiään ja suru saa kaiken ympärillä tuntumaan erilaiselta kuin ennen. Muistoissa on mukana ripaus katkeruutta ja roppakaupalla kaipausta. 

Busquets piirtää sanoilla kuvan ympäristöstä, ihmisistä ja tunnetiloista. Kesäinen merenranta, porottava aurinko, helpottava tuulenvire, Kaikki piirtyy silmien eteen elokuvamaisen tarkasti.

"Polttava aamutuuli saa tupakkapaperinohuen silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa."

Tämäkin menee ohi on kirja, jonka parissa pääsee paitsi Cadaquésin kesäisille kaduille ja ihaniin espanjalaisiin huviloihin, myös Blancan ihon alle ja pään sisälle. En tiedä, johtuiko syvä eläytymiseni Blancan tarinaan lähestyvästä nelikymppisyydestäni vai kesänkaipuustani. Ehkä molemmista. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja jäin unelmoimaan raukeista, lämpimistä kesäilloista perheen ja ystävien seurassa. Niitä odotellessa voi vaikka lukea hyviä kirjoja.

(Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. Suomentanut Tarja Härkönen)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine ja Robert ovat juuri muuttaneet uuteen taloon ja heidän 25-vuotias poikansa Nicholas on hankkinut itselleen oman kodin ja työpaikan. Elämä tuntuu olevan mallillaan, kunnes Catherine alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, ja tajuaa, että se kertoo hänestä itsestään ja parinkymmenen vuoden takaisesta tapahtumasta, jonka hän on kaikin voimin yrittänyt unohtaa ja salata. Catherinella ei ole aluksi aavistustakaan, mistä kirja on pöydälle ilmaantunut ja kuka häntä haluaa kiusata. Pahinta on, kun Catherine kuulee, että myös hänen poikansa on saanut oman kappaleensa teoksesta. Pintaan nousseen salaisuuden luoma paine on liikaa Catherinelle ja tämän mieli alkaa murtua.

""Tiedät, että voit kertoa minulle mitä vain. Tiedät sen, etkö tiedäkin." Se ei ole kysymys. Hän lähtee viemään Catherinea kädestä pitäen yläkertaan. "Sinun pitää puhua minulle. Kun sinulle tulee tällainen olo, puhu minulle." Lempeät, rakastavat sanat ovat ristiriidassa Catherinen mielenmaiseman kanssa: hän näkee itsensä raiteella, ja hänen kasvonsa, samat kasvot, joita hänen miehensä parhaillaan silittää, ovat murskaantuneet tunnistamattomiksi."

Knightin tarinassa oli erittäin hyvä, jopa loistava idea. Teksti lähti kulkemaan niin luontevasti, että oli todella helppoa eläytyä Catherinen tunteeseen, kun hän tajuaa olevansa lukemansa kirjan päähenkilö, ja tarina ei tule päättymään hyvin. Tarinan jännitys ei muodostu niinkään tapahtumista tai juonesta, vaan siitä, mitä päähenkilön pään sisällä tapahtuu. Siitä, miten ahdistus kasvaa jokaisen unettoman yön myötä aina vain suuremmaksi ja miten Catherine tasapainoilee arjen vaatimusten kanssa vaikka mieli ei meinaa pysyä kasassa.

Kenenkään ei pitänyt tietää oli todella nopealukuinen ja erityisesti pidin siitä, että tarina koukuttaa psykologisesti ilman turhaa väkivallalla retostelua. Kirjan teemoja ovat perhe, salaisuudet, mielenterveysongelmat, kosto, syyllisyys. Nuo yhdistettynä erinomaiseen ideaan, kasassa on aika toimivat jännärin rakennuspalikat.

(Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää. Otava 2015. Suomentanut Arto Schroderus)

Bea Uusma: Naparetki

Ensin täytyy myöntää, että en juurikaan lue tietokirjallisuutta enkä varsinkaan mitään mikä on luokitettu historiaan tai muistelmiin. En vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä niihin. Tähänkään kirjaan en olisi tarttunut, ellei sitä olisi suitsutettu kirjanystävien keskusteluissa heti sen ilmestymisestä lähtien. Eikä suotta kehuttu: Naparetki on luultavasti paras koskaan lukemani tietokirja. Juoni (jos tietokirjasta voi käyttää sanaa "juoni") on rakennettu kiinnostavaksi ja kirjailija on osannut tuoda esiin sekä oman persoonansa että naparetkeläisten luonteenpiirteet.

Bea Uusmaa on kiehtonut jo parinkymmenen vuoden ajan yli sadan vuoden takainen mysteeri retkikunnasta, joka lähti kohti pohjoisnapaa vetykaasupallolla ja löytyi kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuolleina autiolta saarelta keskeltä Jäämerta. Arvoitusta on yritetty ratkaista vuosikausia ja retkeilijöiden kohtalosta on monia erilaisia teorioita. Esimerkiksi Wikipediassa kerrotaan, että retkikunta kuoli jääkarhun lihasta saatuun sairauteen. Kukaan ei ole kuitenkaan tiettävästi omistautunut asian selvittämiselle samalla intohimolla kuin Bea Uusma.

Kirjan rakenne on sopivan kevyt ja sen jako selkeästi osiin kirjailijan oman tarinan ja naparetkeilijöiden tarinan välille toimii loistavasti, Kevyestä kerronnasta huolimatta tarina käy tunteisiin ja tekee jopa surulliseksi. Vaikka on tiedossa, että retkeilijät eivät tule selviämään hengissä, heihin tutustuu retken edetessä niin, että huomaa toivovansa tarinalle onnellisempaa loppua.

Luin pikavauhtia, koska oli yksinkertaisesti ihan pakko saada tietää mitä retkikunnalle tapahtui. Pidän mysteereistä muutenkin, mutta saman asian olisi helposti voinut kirjoittaa niin kuivasti, että en olisi kiinnostunut siitä ollenkaan. Naparetkeily ei ole koskaan kiehtonut minua millään tasolla, mutta nyt olen iloinen kun huomaan tietäväni jotain asiasta, joka on ollut täydellisesti kiinnostusalueeni ulkopuolella. En silti edelleenkään ymmärrä, että joku haluaa vapaaehtoisesti lähteä seikkailemaan napajäätikölle, kun itselle lähikaupassa käynti mittarin näyttäessä paria kymmentä pakkasastetta on ihan riittävän extremeä. Seikkailijat ovat omanlaisensa ihmislaji ja tiedostan erittäin hyvin, että en kuulu kyseiseen porukkaan. Lukeminen valkeudesta, joka on niin ääretöntä, että se sokaisee ja merestä, joka on niin syvä ettei sitä pysty käsittämään, on minulle riittävän pakahduttava kokemus sellaisenaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain olla tarinan välityksellä mukana sekä yli sadan vuoden takaisella naparetkellä että Uusman retkellä mysteeriä selvittämässä. 

(Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani, Like 2015. Suomentanut Petri Stenman)

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lucio on nelikymppinen roomalainen perheenisä, joka saa tietää sairastavansa syöpää. Tieto tulee juuri sen verran liian myöhään, että parantumisesta ei liiemmin ole toivoa. Yleensä en harrasta spoilereita, mutta tämän kirjan kohdalla siitä ei liene haittaa koska tieto päähenkilön kuolemasta kerrotaan jo sivulla kaksitoista. Lähtöasetelma on siis valmiiksi sellainen, että lukija tietää vuodattavansa kyyneleitä kirjan lopussa (jos on sellaista kyynelehtivää sorttia).

En muista lukeneeni lähivuosina yhtään Roomaan sijoittuvaa kirjaa, jossa ei olisi takaa-ajoja tai muuta actionia, vaan eletään ihan tavallista roomalaista arkea. Rooma kujineen, kahviloineen ja leipomoineen olikin kirjan suuri vahvuus. Näin pakkasen ja hankien keskellä roomalaisesta elämänrytmistä lukiessa kävi mielessä, että saatan olla syntynyt väärään maahan.

Roomalaisen puhetavan lisäksi hänen pahin vikansa oli täsmällisyys. Se on anteeksiantamaton vika täällä pääkaupungissa. Voitteko kuvitella hullun, joka sopii lounastreffit yhdeksi ja tulee ravintolaan jo viittä vaille? Tai odottaa elokuvateatterin edessä ja on ostanut kaikille liput? Tai saapuu luoksesi päivälliselle, kun sinä vielä vetelehdit kotona tohveleissa ja kylpytakissa.

Pidin myös roolihahmoista ja erityisesti Lucion appiukosta Oscarista, joka oli juuri sellainen kuin italialaisen kondiittorin kuuluukin olla. Roolihahmot olivat muutenkin kirjan pelastus ja erityisesti täytyy mainita kaksi henkilöä, jotka tekivät suuren vaikutuksen: Lucion kirjakauppiasystävä, joka kirjoittaa muun työnsä ohessa pienoisromaaneja, jotka hän myy pois kopioimatta niitä koskaan, ja Massimiliano, seitsemänkymppinen eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää kotonaan liikettä, jonne kuka tahansa voi poiketa juttelemaan ja juomaan teetä.

"Idea on yksinkertainen", hän selittää, "Kotiini tulee ventovieraita ihmisiä, keitän heille teetä ja tarjoan keksejä, rupattelemme tovin ja katsomme yhdessä televisiota, sen sellaista. Toisin sanoen tarjoamme toisillemme seuraa."
Juttutuokioita tarjoava liike. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Edes Leonardo Da Vinci ei keksinyt tällaista. Ystävyyttä tarjoava putiikki.

Aivan mahtavia tyyppejä! Molemmat näyttävät ymmärtäneen elämästä jotain olennaista ja toteuttavat omaa visiotaan tehdäkseen itsensä ja toiset onnelliseksi.

100 onnen päivää kuuluu samaan kategoaan Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kanssa. Tarina toki kosketti, mutta ei ihan riittävän syvältä. Uskon kuitenkin, että vika oli ainakin osittain lukijassa eikä kirjassa. En vain yleensä liikutu kovin herkästi fiktiivistä kirjaa lukiessani. Lähinnä jäin nyt vainoharhaisena pohtimaan sitä mahdollisuutta, että miltä tuntuisi jos itse sairastuisi syöpään ja joutuisi tietämään kuolinpäivänsä enemmän tai vähemmän tarkalleen. Eniten tarinassa kosketti kohdat, joissa Lucio pohtii sitä, että ei tule koskaan näkemään lastensa kasvavan aikuisiksi. Melkoisen kestämätön ajatus kenelle tahansa vanhemmalle.

Huomasin tarinan edetessä monessa kohdassa huutavani mielessäni Luciolle, että älä nyt aikaasi tuollaiseen tuhlaan, tee jotain ainutlaatuista ja erikoista! Todellisuudessa kuitenkin varmasti itsekin haluaisin kuluttaa ainakin osan elämäni viimeisistä päivistä ihan normaalin arjen pyörteissä. Tehdä juuri kuten Lucio tekee eli viettää aikaa kotona ja matkaillen perheensä ja rakkaiden ystäviensä seurassa. Siinähän ne elämän parhaat asiat on.

Jos pidit Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, pidät myös tästä.

(Fausto Brizzi: 100 onnen päivää, Gummerus 2015. Suomentanut Lotta Toivanen)

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Ji-hon lakkaa puhumasta ja katsoo sinua. 
"Kerro minulle jotain äidistä."
"Äidistäkö?"
"Niin... jotain minkä vain sinä tiedät."
"Nimi: Park So-nyo. Syntymäaika 24.7.1938. Ulkonäkö: lyhyet paikoin harmaantuneet permanentatut hiukset, korkeat poskipäät. Viimeksi nähty päällään taivaansininen pusero, valkoinen jakku ja beige pliseerattu hame. Katoamispaikka..."
Ji-honin silmät lurpahtelevat, kunnes ne painuvat kokonaan kiinni. 
"En tunne äitiä", sinä sanot. "Tiedän vain, että hän on kadonnut."

69-vuotias Park So-nyo on menossa miehensä kanssa kaupunkiin tervehtimään aikuista lastaan. Soulin metroasemalla nainen katoaa jälkiä jättämättä. Perheen äidin kadottua sekä mies että neljä lasta tajuavat tämän arvon paremmin kuin koskaan. Kaikki pohtivat, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta katoamista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jokainen etsii syyllistä sekä itsestä että toisistaan,

"Äiti inhoaa huutamista... mutta me kaikki huudamme äidille. Aioin soittaa uudelleen ja pyytää anteeksi, mutta kävin syömässä ja katselin nähtävyyksiä ja juttelin ihmisten kanssa ja unohdin. Jos olisi soittanut ja pyytänyt anteeksi, hänen päätään ei olisi särkenyt niin paljon. Silloin äiti olisi pysynyt sinun perässäsi."

Tarina sai odotetusta pohtimaan, voiko lapsi tuntea koskaan omaa vanhempaansa ihan aidosti ihmisenä vai jääkö todellinen luonne aina vanhemman ja lapsen roolien varjoon. Park So-nyo näyttää uhranneen koko elämänsä ja minuutensa huolehtiakseen perheestään. Kuuluuko eteläkorealaisessa kulttuurissa tehdä niin vai onko kyseessä Park So-nyon henkilökohtainen valinta? Kyse lienee molemmista ja vanhempien asuessa maaseudulla ja lasten muutettua kaupunkiin, heidän tapojensa ja valintojensa välillä on vielä enemmän kuin pelkästään sukupolviin liittyvät erot.

Pidä huolta äidistä on tarina perhesuhteista ja uhrauksista, mutta ennen kaikkea katumuksesta ja tekemättä jättämisistä. Onko aikuisella lapsella oikeus elää omaa elämäänsä vai pitääkö aikuisena uhrautua vanhempiensa vuoksi samalla tavalla kuin nämä ovat pienten lastensa vuoksi uhrautuneet? Onko lapsi aikuiseksi kasvettuaan vanhemmalleen jotain velkaa? Missä kulkee se kultainen keskitie, jossa kaikki saavat elää omaa elämäänsä, mutta silti osoittavat huolehtivansa ja välittävänsä toisistaan?

Lukukokemuksena Pidä huolta äidistä ei ollut mitenkään maailmoja mullistava, mutta pidin sen tavallisuudesta. Tarina oli hyvin yksinkertainen, mutta antoi jotain mihin kaunokirjallisuus parhaimmillaan pystyy eli tarjosi elämyksen. Pääsin tutustumaan eteläkorealaiseen kulttuuriin ja pohtimaan asioita, jotka ovat arkipäivää jokaiselle vanhemmalle ja lapselle.

(Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä, Into-kustannus 2015)