Jojo Moyes: Jos olisit tässä

On kulunut puolitoista vuotta siitä kun Louisa jätti hyvästit Will Traynorille. Lou lupasi Willille elää elämäänsä täysillä ja nyt puolentoista vuoden ajelehtimisen jälkeen lupaus on edelleen lunastamatta. Lou on töissä lentokentän pubissa, ja inhoamansa työn lisäksi Loulla ei muuta sisältöä elämässään olekaan. Willin kuoleman myötä Lou on menettänyt paitsi osan itsestään, myös perheensä. Dramaattisen onnettomuuden myötä Louisa joutuu kuitenkin palaamaan kotikaupunkiinsa ja samalla kohtaamaan menneisyytensä. Yllättävä vieras muuttaa Loun elämän suunnan täydellisesti.

Välillä tekee hyvää lukea jotain kevyttä. Kevyessäkin kirjallisuudessa voi kuitenkin olla ajatusta ja sisältöä, ja niitä molempia löytyy Moyesin uutuudesta. Vaikka tarinan edellinen osa Kerro minulle jotain hyvää ei iskenyt minuun yhtä täysillä kuin moniin muihin lukijoihin, oli silti mukava päästä lukemaan jatkoa Loun tarinalle. Heti kirjan alussa tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja vaikka tarinan henkilöiden käytösmallit ja juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, ei se haittaa. On tämä silti chick litiä parhaasta päästä. Uskottavuusasioihin en halua yleensä tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kiinnittää liikaa huomioita, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kunnhan suunnilleen normaalielämän rajoissa pysytään, niin pieni siirappisuus on ihan ok tai jopa toivottavaa.

Jos luit ensimmäisen osan Louisan tarinasta, tämä on suorastaan pakollista luettavaa. Ja jos ensimmäisen osa on vielä lukematta, kannattaa tarttua ensin siihen, jotta pääsee kokonaisuuteen kärryille. Erinomainen kirja rentoutumiseen ja mielen lepuuttamiseen.

(Jojo Moyes: Jos olisit tässä, Gummerus 2016. Suomentanut Heli Naski)

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie jättää miehensä ja tutun elämänsä ja päätyy talouskriisin ravistelemaan Borgin pikkukaupunkiin. Siellä hän tapaa joukon ihmisiä, jotka elävät ja toimivat tavoilla, joita Britt-Marie ei pysty käsittämään. Koko elämänsä Britt-Marie on keskittynyt kontrolloimaan omaa toimintaansa tiukasti ja hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat. Samalla Britt-Marie saattaa olla toisinaan hieman kriittinen toisten elämäntapoja kohtaan.

-Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.

Britt-Marie sytyttää lampun kuudelta aamulla. Ei niin että hän oikeastaan kaipaisi valoa; hän vain ajattelee että ihmiset saattoivat nähdä että valo paloi eilen illalla, ja jos he siinä vaiheessa tekivät sen johtopäätöksen, että Britt-Marie vietti yön nuorisotalossa, he eivät missään nimessä saisi ajatella että hän vielä tähän aikaan aamusta nukkuu.

Britt-Marien entiseen elämään kuuluu aviomies Kent, joka kuvataan ihmiseksi, jota ei voi olla inhoamatta. Vastenmielinen ja huonokäytöksinen mies on kuitenkin aina ollut Britt-Marien vankkumattoman palvonnan kohde. Tai siltä ainakin ensin vaikuttaa, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

...Kentin lapset sanoivat isälleen, että Britt-Marie on "passiivis-aggressiivinen". Kent nauroi samalla tavalla kuin juodessaan vodka-appelsiinimehusekoitusta jalkapalloa katsoessaan, niin että hänen vatsansa pomppi ylös alas ja sai naurun purkautumaan sieraimista pieninä korskahtelevina puuskauksina. "Helvetti soikoon, ei hän passiivis-aggressiivinen ole, vaan aggressiivis-passiivinen!" hän vastasi ja nauroi sitten niin että juomaa läikkyi ryijymatolle.

Nauroin monta kertaa ääneen Britt-Marien jääräpäisyydelle, ennakkoluuloisuudelle ja kriittisyydelle. Vastaavasti luin pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä miten epäreilua elämä voi toisinaan olla. Kirjan henkilöhahmot on rakennettu niin, että lukija voi ennakoida, millä tavalla kukakin heistä käyttäytyy. Pieniä yllätyksiä on kuitenkin sen verran tarjolla, että hahmot eivät jää liian litteiksi ja karikatyyrimäisiksi.

Teksti oli hienosti tarinan kanssa linjassa: juuri sopivan mahtipontista ja tunteisiin vetoavaa. Backamanin edellinen kirja Mies joka rakasti järjestystä ei ole jäänyt mieleeni elämää suurempana teoksena, mutta kun nyt luin siitä kirjoittamani blogitekstin, huomaan että se teki tuolloin suuren vaikutuksen. Samalla tavalla Britt-Marie teki nyt vaikutuksen, mutta en silti usko muistavani tarinaa kovin hyvin enää muutaman vuoden kuluttua. Jokaisen kirjan ei tarvitsekaan jäädä mieleen ikuisiksi ajoiksi vaan toisinaan riittää, että tarina palvelee juuri sillä hetkellä, antaa ajattelemisen aihetta ja sen jälkeen voi tyhjentää mielensä ja jatkaa seuraavan kirjan pariin.

 

(Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä, Otava 2015, suomentanut Riie Heikkilä)



Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

On aina mahtavaa kun saa nauraa ääneen kirjaa lukiessa. Kuolema Ehtoolehdossa tarjosi niitä hetkiä roppakaupalla. Siiri ja Irma ovat yli 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat Ehtoolehdon palvelutalossa. Rouvat viettävät rauhallista elämää, johon kuuluu korttipelejä, raitiovaunuajeluja sekä punaviinilasillisia silloin tällöin. Kun Ehtoolehdon nuori kokki Tero kuolee salaperäisesti, lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jonka myötä Siiri melkein menettää läheisimmän ystävänsä. Onneksi pelastava enkeli nahkaliivissään ilmestyy paikalle ja saa asiat kääntymään yllättävään suuntaan.

Kuolema Ehtoolehdossa osui silmiini kirjaston hyllyssä ja pakkohan kehuttua kirjaa oli päästä testaamaan. Luin samaan aikaan toistakin romaania, mutta se jäi Ehtoolehdon rinnalla ihan kakkoseksi. Minna Lindgrenin teksti on hauskaa, mutta kirja oli myös hyvin koskettava, koska vanhusten rooli hektisessä nykymaailmassa on juuri niin raastavan vaikea kuin kirjailja kuvailee. Siiri ja Irma suhtautuvat elämäänsä ja sen lopun lähestymiseen huumorilla jollaiseen itsekin toivoisi sitten jonain päivänä pystyvänsä. Eniten kirjassa kosketti vanhusten yksinäisyys ja se miten he kokevat olevansa taakkoja läheisilleen ja yhteiskunnalle.

Kuolema Ehtoolehdossa oli monin puolin ajatuksia herättävä teos. Pohdittavaksi jäivät vanhusten ylilääkitseminen, vanhustenhuollon henkilökunnan valta, läheisten välinpitämättömyys, terveydenhuollon byrokraattisuus ja oikeus inhimilliseen kohteluun ja armolliseen kuolemaan. Kaiken tämän lisäksi kirja oli hauska ja sopivan sekopäinen. Suosittelen viihdyttävän kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville ikään katsomatta.

 

 

(Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013)



Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Yksi blogiini liittyvä päätös tätä vuotta silmällä pitäen oli, että luen enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Oma lapseni on nyt siinä iässä, että jaksaa vihdoinkin kuunnella iltasatuna jo vähän pidempiäkin tarinoita. Sillä varjolla tulee varmasti luettua paljon lastenkirjoja, mutta lisäksi haluan myös lukea nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jyri Paretskoin Shell's Angles, joka voitti viime viikolla Topelius-palkinnon.

Henri, Samu ja Rudi ovat juuri mopoiän kynnyksellä olevat kaverukset. Shell's Angles on mopojengi, jonka pojat perustavat päästäkseen ajelemaan mopoilla nättien tyttöjen kanssa. Kaikilla ei tosin ole vielä mopoja ja tyttöystävätkin ovat toistaiseksi vain haaveita. Molemmissa asioissa alkaa kuitenkin tapahtua edistystä yllättävän pian, mutta kuten teini-iässä on tapana, kaikki ei mene kerralla ihan putkeen.

Shell's Angles on kirjoitettu kivan humoristisesti, mutta kirjassa käsitellään silti rankkojakin aiheita. Henrin äiti on kuollut muutama vuosi aiemmin rattijuopon yliajamana, Samun isä juo ja pahoinpitelee lapsiaan, Rudi pelaa nettipokeria ja häviää vanhempiensa säästöt. Jokaisella pojista on omat murheensa, mutta niihin suhtaudutaan teini-ikäisen huolettomuudella. Maailmassa on kuitenkin yksi asia, joka on kiinnostavuudessaan ylitse muiden ja se on tietysti tytöt. Kirjassa ihastutaan, rakastutaan ja tunnetaan fyysistä vetovoimaa. Tietynlainen kepeys kuitenkin säilyy koko tarinan ajan ja henkilöhahmojen väliset vakavatkaan keskustelut eivät sorru liikaan paatoksellisuuteen. Itselleni ei ainakaan jäänyt sellainen fiilis, että kirjailija olisi halunnut liikaa opettaa lukijaa. Muutamia ihan hyviä opetuksia tarina kuitenkin sisältää, mutta se on tässä tapauksessa vain positiivinen ilmiö.

Tarina oli todella vetävä ja kulki sopivan vauhdikkaasti eteenpäin. Vaikka kirja onkin selkeästi suunnattu pojille ja heidän näkökulmastaan kirjoitettu, ei ole mitään syytä miksei tyttökin siitä voisi pitää. Itse ainakin koin poikanäkökulman virkistäväksi ja luulen, että olisin ollut samaa mieltä vaikka olisin lukenut kirjan 14-vuotiaana. Tämän lukukokemuksen innoittamana uskon, että tulen lukemaan tänä vuonna vielä monta kotimaista nuortenkirjaa.

 

(Jyri Paretskoi: Shell's Angles, Karisto 2013)



Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Ihmiset sanoivat aina, että Ove ja hänen vaimonsa olivat kuin yö ja päivä. Ove tietenkin ymmärsi, että he tarkoittivat että hän oli yö. Se ei häntä haitannut. Hänen vaimoaan huvitti aina kun joku sanoi niin, koska hän sai silloin hihittäen huomauttaa, että ainoa syy siihen että Ovea pidettiin yönä oli se, että hän oli liian pihi sytyttääkseen auringon.

Ove on 59-vuotias mies, joka ei pysty ymmärtämään, miksi kaikki ihmiset eivät ole yhtä tarkkoja ja järjestelmällisiä kuin hän itse. Oven maailmassa kaikki asiat ovat periaatekysymyksiä; asiat pitää tehdä oikein ja sillä siisti. Ove näkee maailman mustavalkoisena ja hänen ympärillään olevien ihmisten on hyvin vaikea käsittää sitä. Ainoa väriläiskä, joka miehen elämässä on koskaan ollut, on hänen vaimonsa. Oven rakkaus Sonjaa kohtaan on niin kaikkivoipaa, että Ove katsoo heränneensä elämään vasta sinä päivänä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

Oven naapurustossa asuu Oven mielestä aivan sekopäistä sakkia. Vaikka Ove kuinka yrittää pitää järjestystä yllä, silti väki pysäköi vieraspaikoilla liian pitkään, luo lumet miten sattuu, lajittelee jätteensä väärin ja ajaa asuinalueen läpi autolla vaikka se on Oven pystyttämässä kyltissä nimenomaan kielletty. Kaiken huipuksi Ove on syrjäytetty asumisoikeusyhdistyksen puheenjohtajan paikalta, mikä oli Oven mielestä puhdas vallankaappaus. Ja miten asiat voisivatkaan sen paremmin olla kun naapurustossa asuu muun muassa keikarimainen Audi-kuski, vaalea vätys talvisaappaan näköisen piskinsä kanssa, pitkätukkainen ylipainoinen nuorimies sekä uusimpina tulokkaina tomppeli, joka ei edes omista tikapuita tai kuusiokoloavainta ja tauotta puhuva ulkomaalainen raskaana oleva nainen. Ja sitten on vielä se kissa, joka ei kuulu kenellekään ja näyttää vihaavan Ovea ihan yhtä paljon kuin Ove sitä.

Oven tarina on humoristinen, mutta myös hyvin surullinen. Kirjaa oli jossain verrattu Kyrön Mielensäpahoittajaan, mutta muuta yhteistä teoksilla ei mielestäni ole kuin päähenkilön kyynisyys. Mielensäpahoittaja on huumorikirjallisuutta, jossa voi olla monenlaisia pohjavireitä, mutta samalla tavalla surullinen se ei kuitenkaan mielestäni ole. Oven tarina sen sijaan teki minut varsinkin alussa niin alakuloiseksi, että harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, koska en kokenut sen sopivan tämänhetkiseen mielentilaani. Onneksi jatkoin kuitenkin lukemista, koska Oven elämä ei kulkenutkaan niin suoraviivaisia latuja kuin kirjan alun perusteella olisin olettanut.

Sivu sivulta kiinnyin Oveen aina vaan enemmän. Hänen todellinen luonteensa kuoriutui kerros kerrokselta esiin tarinan edetessä. Backmanin huumori on niin terävää, että nauroin kymmeniä kertoja ääneen kirjaa lukiessani. Vastaavasti myös itkin kertaalleen oikein kunnolla. Mies, joka rakasti järjestystä ei tehnyt niinkään vaikutusta tekstinä vaan hyvän tarinan ja mahtavien hahmojen vuoksi. Kirjan herättämä tunteiden vuoristorata oli lukukokemus parhaimmillaan.

 

(Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä, Atena 2013)