perjantai 25. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.


(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

lauantai 5. joulukuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Pitkä odotus palkittiin ja sain vihdoinkin käsiini George Saundersin ylistetyn novellikokoelman. Tiesin odottaa nykyamerikkalaista elämänmenoa kritisoivaa laadukasta tekstiä, mutta Saundersin novellit tarjosivatkin paljon enemmän. Pääsin sukeltamaan monen hyvin erikoisen henkilön pään sisään ja kohtasin hahmoja, jotka olivat toisaalta täysin absurdeja, mutta toisaalta pelottavan todellisia. Kirjassa oli hyvin vahvoja dystopian elementtejä, kuten tarinassa, jossa äkkirikastunut perhe päättää sijoittaa osan rahoista statussymboliin, jollainen löytyy jokaisen varakkaan perheen pihasta: "pihakoriste" koostuu kahdesta telineestä, joiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Tyttöjen päähän on asennettu mikrosiima, josta he roikkuvat jalat noin metrin korkeudella maan pinnasta keinuen leppoisassa tuulessa. Siis ihan ihka oikeita eläviä ihmisiä! Toisessa tarinassa vankeja käytetään koehenkilöinä lääketieteellisessä testissä, jossa testataan ainetta joka saa rakastumaan yltiöpäisesti ja toista ainetta, joka saa vaipumaan mielen synkimpiin syövereihin. Testien sivutuotteena tulee ruumiita, mutta tulosten validius on ihmishenkeä tärkeämpi asia.

Saundersin tarinat olivat hyvin rakennettuja ja sisällöltään monipuolisia, mutta lähes jokaisen novellin paras osuus oli tarinan loppu. Saunders oli osannut tiivistää muutamaan viimeiseen lauseeseen juuri sen asian, joka lopulta jää mielen päälle. Kokoelman ensimmäisessä novellissa on poika, joka pelastaa naapurin tytön pahalta mieheltä murskaamalla tämän pään kivellä. Pelastettu tyttö näkee tapahtuneesta jälkeenpäin painajaisia ja tytön vanhemmat lohduttavat häntä.
Joskus hän heräsi itkuun kesken unen jossa oli Kyle ja se mies. Viimeksi äiti ja isä olivat vieressä ja sanoivat, että Allie hei, ei se niin mennyt, etkö muista? Miten siinä kävi? Sano se. Sano ääneen. Kerro isille ja äidille miten siinä kävi. 
Minä juoksin ulos, Alison sanoi. Minä huusin.
Niin, isä sanoi. Sinä huusit. Huusit kovempaa kuin kukaan.
Mitä Kyle teki? äiti kysyi.
Laski kiven maahan, Alison sanoi. 
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
Mksi vanhempien oli tärkeää uskotella Alisonille, että tapahtumien lopputulos oli jotain muuta kuin todellisuus. Oliko tarkoitus suojella Alisonia vai poikaa? Millaista on elää valheen kanssa, johon omat vanhemmat pakottavat?

Saundersin novellit toivat tullessaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta niinhän kaunokirjallisuus parhaimmillaan tekee. Joskus vuosia sitten lukemani Anna Gavaldan novellikokoelma herätti vähän samanlaisia tunteita kuin Saundersin teos. Joskin Gavalda teki vielä suuremman vaikutuksen osuessaan silloin juuri sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa luin pääasiassa jännityskirjoja ja vaikuttava kaunokirjallinen teos oli juuri se mitä tarvitsin. Saundersin tekstien mustan huumorin ja vakaviin kysymyksiin viittaavan symboliikan yhdistelmä on upea. Kirjailija tuo lukijan silmien eteen vääristyneen kuvaelman, joka saa pohtimaan, olemmeko me tälläkään hetkellä todellisuudessa kovinkaan kaukana juuri noin sairaasta maailmasta.




(George Saunders: Joulukuun kymmenes, Siltala 2015. Suomennos Markku Päkkilä)