Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Se tapahtui niin äkkiä. Jessin jalat tömähtivät soraan, ja kylmyys iski ristiselkään verryttelytakin noustessa kainaloihin. Jess kiemurteli ja potki ja yritti kääntää päätään purrakseen miehen voimakkaita käsivarsia, mutta suussa maistui vain vahakangastakin karvas rasva. Jess tunsi, kuinka häntä raahattiin levähdyspaikan poikki. Hän yritti yhtä aikaa sekä päästä jaloilleen että heittäytyä painavaksi ja vaikeasti liikuteltavaksi. Luurit putosivat hänen korvistaan, mutta edelleen hän kuuli särisevää vaimeaa musiikkia jostain kaulansa tietämiltä sekä lisäksi soran ratinaa ja omaa huohotustaan.

Sieppaajan ensimmäinen uhri on teini-ikäinen Jess Took, joka katoaa autosta isän ollessa metsästämässä. Ainoa johtolanka on rattiin kiinnitetty lappu, jossa lukee "Te ette rakasta häntä". Etsivät Reynolds ja Rice olettavat sieppauksen liittyvät Jessin isään, mutta teoria murenee pian kun siepataan toinen lapsi, ja kolmas, ja neljäs... Jokainen lapsi katoaa autosta ja joka kerta tyhjästä autosta löytyy teksti "Te ette rakasta häntä". Poliisit ovat ymmällään ja lapset tuntuvat kadonneen kuin savuna ilmaan.

Belinda Bauerilta on suomennettu aikaisemmin kaksi teosta: Hautanummi ja Tappajan katse. Melko pian aloitettuani uusimman teoksen lukemisen, selvisi, että kaksi edellistä olisi ehkä kannattanut lukea ensin. Tapahtumapaikat olivat ainakin osittain samoja ja kirjassa viitattiin jatkuvasti aiempien teosten tapahtumiin. Jopa osa henkilöhahmoista oli samoja. Juonen kannalta ei varmaankaan ollut haitaksi vaikka en ollut edellisiä osia lukenut, mutta tykkään lukea kirjasarjojen osat oikeassa järjestyksessä ja tässäkin tapauksessa se olisi auttanut ymmärtämään kokonaisuutta paremmin.

Kadonneet lapset oli siitä poikkeuksellinen jännäri, että tarinaa kerrottiin todella monesta näkökulmasta ja tapausta tutkivien poliisien näkökulma ei suinkaan ollut keskeisin. Paljon tärkeämmässä roolissa oli esimerkiksi Bauerin edellisistä kirjoista tuttu Steven ja tapahtumat hänen ympärillään. Steven olikin mielestäni tarinan sympaattisin hahmo ja henkilöistä se, johon kiinnyin eniten. Vaimonsa murhasta traumatisoitunut poliisimies Jonas Holly sen sijaan jäi melkoiseksi mysteeriksi loppujen lopuksi vaikka kuinka ahkerasti yritin päästä tyypin pään sisälle.

Bauer kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kertomus on hyvin ja laadukkaasti rakennettu. Samanlaiseen tarinan imuun en tämän kirjan kanssa kuitenkaan päässyt kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin kirjoja lukiessa. Missään vaiheessa ei siis tullut sellainen tunne, että näitä täytyy päästä heti lukemaan lisää. Vaikka kirja oli kirjoitettu hyvin, jokin viimeinen silaus siitä silti puuttui ja päälimmäiseksi jäi fiilis, että tuskin muistan tätä tarinaa enää jonkin ajan kuluttua.

 

 

(Belinda Bauer: Kadonneet lapset, Karisto 2013)



Herman Koch: Lääkäri

Herman Kochin edellisessä kirjassa aloin inhota päähenkilöä vasta ehkä sadannen sivun kohdalla, uutuudessa se tapahtui kutakuinkin viidennellä sivulla. Lääkäri kertoo Marc Schlosserista joka on, yllättävää kyllä, lääkäri. Eräs Marcin potilaista, kuuluisa näyttelijä Ralph Meier, kuolee hoitovirheen seurauksena. Schlosser ja Meier ovat olleet keskenään tekemisissä myös hoitosuhteen ulkopuolella, ja herääkin kysymys, oliko kyseessä hoitovirhe ollenkaan vai oliko Marcilla jotain henkilökohtaista Ralphia vastaan.

Joskus elämäänsä kelaa taksepäin nähdäkseen, missä kohdassa se olisi vielä voinut ottaa toisen suunnan. [...] Menin sinä iltana rannalle. Ja kun palasin sieltä, olin muuttunut. En hetkeksi, enkä pariksi päiväksi, en: lopullisesti.

Olin lukenut kirjaa nelisenkymmentä sivua, kun aloin ajatella, että en ehkä halua lukea sitä enempää, koska päähenkilö oli niin totaalisen vastenmielinen tyyppi. Luin kuitenkin aikani kuluksi vielä parikymmentä sivua lisää ja siinä vaiheessa  inhosin Schlosseria jo niin paljon, että halusin lukea kirjan loppuun vain siitä toivossa, että hänelle käy lopulta huonosti. Inho tosin muuttui jossain vaiheessa hieman lievemmäksi, mutta vastenmielisenä Marc pysyi alusta loppuun.

Kirjan takakannessa lupailtiin psykologisesti tarkkaa ihmiskuvausta, purevaa huumoria ja arvoituksellinen tarina. Jotenkin en lopulta kokenut saaneeni lukijana nauttia liiemmin yhdestäkään niistä. Marcin mielenliikkeitä kuvailtiin kyllä tarkasti, mutta muiden henkilöiden motiivit jäivät hämärän peittoon. Siihen on tietysti osasyynä tarinan muoto eli Marc on minä-kertoja. Jos tarinassa oli huumoria, niin se oli ilmeisesti niin hienovaraista, että en sitä huomannut. Olihan se tietysti ironista, että Marc oli hyvin mustasukkainen vaimostaan, mutta ei siitä huolimatta itse kovinkaan uskollista sorttia. Huumoria ei siitäkään kuitenkaan otettu irti sen enempää.

Ei Lääkäri kuitenkaan mikään huono kirja ollut. Jos kestää sen, että teoksen päähenkilö aiheuttaa lähinnä inhon tunteita, niin Lääkäri on ihan kelpo tarina. Olen vaan lähiaikoina onnistunut lukemaan niin monta erinomaista kirjaa, että tällainen keskitasoinen jää herkästi niiden varjoon. Herman Kochin teksti on persoonallista ja vaikka en Lääkäriin mitenkään ylettömästi ihastunutkaan, niin luulen, että luen vielä Kochin seuraavankin kirjan kunhan sellainen ilmestyy.

 

(Herman Koch: Lääkäri, Siltala 2013)

 

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Olin päättänyt lukea seuraavaksi Herman Kochin Lääkärin, mutta sen kirjastonoutoa odotellessa lueskelin aikani kuluksi muutaman sivun Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -teosta. Jäin koukkuun samantien.

On Joséphine, hänen miehensä Antoine, heidän lapsensa Hortense ja Zoé, Joséphinen sisar Iris, tämän mies Philippe, heidän poikansa Alexandre, Josephinen naapuri Shirley, tämän poika Gary ja iso kasa tärkeitä sivuhenkilöitä. On Pariisilainen lähiö, ylellinen kesänviettopaikka, mystinen saari kaukana kaikesta, Kenialainen kylä ja Lontoo. On krokotiileja, tähdille esitettyjä toiveita, Englannin kuninkaallisia, valheita, salaisuuksia, ihastuksia ja rakastajattaria. Niistä on Krokotiilin keltaiset silmät tehty.

Joséphine on keski-ikäinen historiantutkija, joka on omistanut elämänsä lapsilleen ja miehelleen. Eräänä päivänä hänen miehensä ilmoittaa muuttavansa pois kotoa uuden rakastajattarensa kanssa. Joséphinen maailma mullistuu kertaheitolla ja yhtäkkiä hän joutuukin huolehtimaan tyttäristään aivan yksin. Teini-ikäinen Hortense ei osaa arvostaa äitinsä ponnisteluja tippaakaan vaan haluaisi tulla rikkaan ja kauniin tätinsä Iriksen kaltaiseksi. Onneksi Joséphinella on hyvä ystävä Shirley, johon hän voi turvautua hädän hetkellä. Pian kuitenkin selviää, että myöskään Shirleyn elämässä kaikki ei ole ihan sitä miltä vaikuttaa.

En ole lukenut ranskalaista kirjallisuutta juuri ollenkaan ja suhtaudun siihen hieman ennakkoluuloisesti. Krokotiilin keltaiset silmät selätti kaikki ennakkoluuloni kertaheitolla ja ranskalaisuus oli juuri se, mihin tarinassa ihastuin. Pariisi antaa kertomukselle ihastuttavat puitteet ja kerronta on miellyttävän kepeää olematta kuitenkaan tyhjänpäiväistä. Kiinnyin tapani mukaan henkilöhahmoihin ja tunsin ylpeyttä Joséphinea kohtaan tämän kasvutarinan edetessä. Hortensen käytös puolestaan sai ärsytyskynnyksen ylittymään melko reippaasti.

Pancolin teksti on ilmavaa, kevyttä, rehellistä ja aitoa. Suosittelen Krokotiilin keltaisia silmiä kaikille, jotka nauttivat hyvästä tarinasta ja haluavat eläytyä ihmisten arkeen iloineen ja pulmineen. Ihana lukukokemus.

 

(Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar 2011)



Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kirjoitan usein lukiessani muistikirjaan sitaatteja lukeamastani kirjasta. Sellaisia lauseita, jotka jollain tapaa koskettavat, inspiroivat tai muuten vaan herättävät erityisen voimakkaita tunteita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulua lukiessa olisin halunnut kirjoittaa ylös jokaisen lauseen. Rauhalan teksti on kaunista ja voimakasta, ja se pureutuu niin syvälle, että se menee suoraan luihin ja ytimiin.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaispariskunnasta Aleksista ja Viljasta, jotka ovat saaneet nuoresta iästään huolimatta jo neljä lasta ja seuraavakin on jo ilmoittanut tulostaan. Perheen jaksaminen alkaa olla äärirajoilla ja ristiriita oman uskon ja jaksamisen välillä kasvaa päivä päivältä.

Niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin kuin kuu maata, minun aikani kiertää lähtien ja palaten. Niin kuin talvi muuttuu kevääksi, niin kuin kesä syksyksi, kehoni vuodenajat seuraavat erehtymättä toisiaan. Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä.

Vilja kokee oman kehonsa rapistuvan, vanhenevan ennen aikojaan, ja uusi raskaus vie ne vähäisetkin voimat, joita oli jäljellä. Aleksi haluaisi auttaa, mutta ei osaa. Viljalle tärkeintä on rakkaus ja yhteinen usko, mutta kuinka pitkälle nekään riittävät jos jaksaminen loppuu kesken.

Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Kaisla, Aava, Otso ja Lumikukka ovat Viljan ja Aleksin rakkaat aarteet, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan. Syvinkään rakkaus lapsia kohtaan ei kuitenkaan poista sitä, että vanhemmuus on työlästä ja toisinaan raskastakin. Ei ole helppoa kun oma aika pitäisi pystyä jakamaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja lopulta potee kuitenkin aina huonoa omatuntoa siitä, miten paljon lapset joutuvat jo pienenä pärjäämään omin avuin. Vilja on kuitenkin tähän asti jaksanut hyvin, mutta tieto uudesta raskaudesta saa hänet tuntemaan epätoivoa, jollaista ei olisi uskonut olevankaan. Vilja alkaa vajota synkän kuilun pohjalle ja lopulta Aleksin luja otekaan ei jaksa enää pitää Viljaa pinnalla.

Sain kustantajalta Taivalaulun näytekappaleen ja meinasin jättää sen lukematta, koska vuoroaan odottavien kirjojen pino kasvaa päivä päivältä eikä nuorista uskovaisista kertova kirja tuntunut kovin houkuttelevalta. Luin kuitenkin Rakkaudesta Kirjoihin -blogista ylistävän arvostelun, jonka innoittamana päätin ottaa kirjan matkalukemiseksi kesälomareissuun. Onneksi otin. Taisi nimittäin tulla luettua yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista kirjoista.

 

(Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, Gummerus 2013)