Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.

(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Rikas perijä ja juorulehdistön lemmikki Jatta Jokimaa on menossa naimisiin tuoreen poikaystävänsä Seppo Alarasilaisen kanssa. Häät sujuvat perinteisellä kaavalla ja jossain vaiheessa iltaa on vuorossa morsiamen ryöstö. Kun aikaa kuluu ja morsian ei palaakaan, juhlaväki alkaa aavistaa, että jotain hämärää on meneillään. Seuraavana päivänä morsiamen isälle saapuva lunnasvaatimus vahvistaa epäilykset oikeiksi ja keskusrikospoliisi päätyy tutkimaan tapausta.

Jukka Zetterman on päätynyt KRP:n erikoiskoordinaattoriksi surkeiden sattumien myötä ja Zetterman saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että saa olla tyytyväinen, että on ylipäänsä saanut pitää työpaikkansa. Zetterman lähetetään tutkimaan murtoaaltoa pikkukaupunkiin mukavan ajomatkan päähän Helsingistä, mutta pian hän huomaa sotkeutuneensa puolivahingossa Jatta Jokimaan katoamisen tutkimuksiin.

En ole lukenut aikoihin yhtään kotimaisen miesdekkaristin kirjaa ja täytyy myöntää, että suhtauduin Salosen kirjaan epäilevästi. Pelkäsin tarinan olevan ryyditetty äijähuumorilla ja siihen ympätyllä heppoisella juonella. Ilokseni olin väärässä. Zetterman on miellyttävä hahmo ja tarina lähti kulkemaan sujuvasti heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmojen yksityiselämän kuvausta oli sopivassa suhteessa itse rikostarinaan nähden, ja persoonat olivat uskottavia ja samaistuttavia. Pidin tarinan tapahtumaympäristöstä sekä Töölön että fiktiivisen pikkukaupungin osalta, ja helsinkiläisenä ilahduin tietysti osittain tutuille kulmille sijoittuvista tapahtumista. Loppuratkaisusta voi todeta sen verran, että en osannut aavistaa, mitä tuleman piti. On kiva tulla yllätetyksi.

Suomen oma Wallander on täällä! Suosittelen.

(Jari Salonen: Kuokkavieraat, Otava 2016)

Samuel Björk: Minä matkustan yksin

Walter on ollut edellisenä iltana liian myöhään työpaikan juhlissa ja päättää lähteä aamulla selvittämään päätään koiran kanssa ulkoillen. Metsän laidassa koira karkaa ja Walter saa sen kiinni vasta muutaman sadan metrin päässä. Siellä odottaa karmaiseva näky: pieni tyttö roikkuu puussa koulureppu selässä ja kaulassaan lappu, jossa lukee "Minä matkustan yksin".

Mia Kruger on työskennellyt menestyksekkäästi poliisina vuosikausia. Jokainen uhri on jättänyt jälkensä, mutta viimeinen tapaus sai Mian jättämään työnsä ja syöksemään itsensä kohti itseaiheutettua tuhoa. Mia oon juuri päättänyt lopettaa elämänsä lopullisesti kun tämän entinen pari Holger Much tavoittaa hänet ja saa tulevaisuuden suunnan muuttumaan viimehetkillä.

Nyt on jännäririntamalla niin hyvä uutuus, että tähän kannattaa tarttua vaikka ei dekkareista niin kovin välittäisikään. Holgerissa on wallandermaista skandinaavista yrmeyttä ja Mia täyttää kaikki hyvin rakennetun hahmon tunnusmerkit.

Björk räjäytti jännäririntamalla täyspotin! Minä matkustan yksin koukutti heti ensimmäisestä luvusta alkaen ja piti otteessa viimeiselle sivulle asti. Loistavat päähenkilöt, hyvin rakennettu juoni ja sujuva teksti. Tässä on kaikki kohdallaan.

( Samuel Björk: Minä matkustan yksin. Otava 2016. Suomentanut Päivi Kivelä.)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine ja Robert ovat juuri muuttaneet uuteen taloon ja heidän 25-vuotias poikansa Nicholas on hankkinut itselleen oman kodin ja työpaikan. Elämä tuntuu olevan mallillaan, kunnes Catherine alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, ja tajuaa, että se kertoo hänestä itsestään ja parinkymmenen vuoden takaisesta tapahtumasta, jonka hän on kaikin voimin yrittänyt unohtaa ja salata. Catherinella ei ole aluksi aavistustakaan, mistä kirja on pöydälle ilmaantunut ja kuka häntä haluaa kiusata. Pahinta on, kun Catherine kuulee, että myös hänen poikansa on saanut oman kappaleensa teoksesta. Pintaan nousseen salaisuuden luoma paine on liikaa Catherinelle ja tämän mieli alkaa murtua.

""Tiedät, että voit kertoa minulle mitä vain. Tiedät sen, etkö tiedäkin." Se ei ole kysymys. Hän lähtee viemään Catherinea kädestä pitäen yläkertaan. "Sinun pitää puhua minulle. Kun sinulle tulee tällainen olo, puhu minulle." Lempeät, rakastavat sanat ovat ristiriidassa Catherinen mielenmaiseman kanssa: hän näkee itsensä raiteella, ja hänen kasvonsa, samat kasvot, joita hänen miehensä parhaillaan silittää, ovat murskaantuneet tunnistamattomiksi."

Knightin tarinassa oli erittäin hyvä, jopa loistava idea. Teksti lähti kulkemaan niin luontevasti, että oli todella helppoa eläytyä Catherinen tunteeseen, kun hän tajuaa olevansa lukemansa kirjan päähenkilö, ja tarina ei tule päättymään hyvin. Tarinan jännitys ei muodostu niinkään tapahtumista tai juonesta, vaan siitä, mitä päähenkilön pään sisällä tapahtuu. Siitä, miten ahdistus kasvaa jokaisen unettoman yön myötä aina vain suuremmaksi ja miten Catherine tasapainoilee arjen vaatimusten kanssa vaikka mieli ei meinaa pysyä kasassa.

Kenenkään ei pitänyt tietää oli todella nopealukuinen ja erityisesti pidin siitä, että tarina koukuttaa psykologisesti ilman turhaa väkivallalla retostelua. Kirjan teemoja ovat perhe, salaisuudet, mielenterveysongelmat, kosto, syyllisyys. Nuo yhdistettynä erinomaiseen ideaan, kasassa on aika toimivat jännärin rakennuspalikat.

(Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää. Otava 2015. Suomentanut Arto Schroderus)

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Mikael Blomkvist on menettänyt taitonsa uutisnikkarina ja pelkää lukijoiden unohtavan sekä hänet että Milleniumin. Tai niin ainakin lehtipiireissä huhutaan. Todellisuudessa Micke pohtii alanvaihtoa, ja suurena syynä siihen on Milleniumin uusi osaomistaja, joka yrittää Mikaelin mielestä vaikuttaa liikaa lehden toimitukselliseen suuntaan. Alanvaihtohaaveet unohtuvat kun Blomkvistille tulee mielenkiintoinen juttuvinkki, joka lopulta johtaa vaarallisiin tilanteisiin ja vie hänet samalla yhteen vanhan tuttavuuden, Lisbeth Salanderin, kanssa.

Luin Stieg Larssonin Millenium -sarjan kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Leffat katsoin samaten heti kun ne tulivat. Pidin sekä kirjoista että leffoista ja olin monien muiden tavoin ensin vähän hämmentynyt kun kuulin, että David Lagercrantz aikoo kirjoittaa tarinoille jatkoa. Saako niin tehdä? Ei kai se voi olla yhtä hyvä? Osaakohan se? No osasihan se. Se mikä ei tapa on erittäin toimiva jatko-osa Millenium -trilogialle ja täytti kaikki sille asettamani odotukset. Juoni kulki hienosti ja tahti tiivistyi loppua kohden juuri niin hengästyttäväksi kuin toivoa saattoi.

"Jos alat jaaritella liikaa ja esittää villejä salaliittoteorioita siitä että Elvis elää tai että tiedät, kuka ampui Olof Palmen, etkä meinaa päästä asiaan, niin minä lähden kotiin saman tien."
"Fair enough", sanoi Linus Brandell.

Lisbeth Salander oli kirjassa pienemmässä roolissa kuin Larssonin teoksissa, mutta Mikael Blomkvist veti pääroolinsa vakuuttavasti. Hetkittäin ehkä jopa liian vakuuttavasti ja yrmystä journalistista kuoriutui suoranainen James Bond. Jännärikirjailijat tuntuvat nykyään suosivan tietynlaista elokuvamaisuutta dialogissa, kuten esimerkiksi yllä näkyvässä Mikaelin ja Linusin keskustelussa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se vain korostaa kunnollisen kaunokirjallisen tekstin ja dekkarikirjallisuuden eroa. Se mikä ei tapa oli kuitenkin viihdekirjallisuutena erinomaista ja toivon, että Larsson-fanit uskaltavat tarttua siihen ennakkoluulottomasti. Frankfurtin kirjamessuilla Millenium -sarjan kustannusoikeudet omistava kustantamo kertoi, että Lagercranz aikoo kirjoittaa sarjaan vielä kaksi osaa lisää. Odotan mielenkiinnolla.

 

(David Lagercrantz: Se mikä ei tapa, WSOY 2015)



Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Edien äiti Meredith on ollut sota-aikaan evakuoituna Kentin maaseudulla suuressa Milderhurstin kartanossa. Meredith ei ole koskaan kokenut olevansa osa perhettään, mutta Milderhurstissa hän tuntee tulleensa kotiin. Lopulta hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Lontooseen ja unohtamaan linnan ja hänestä siellä huolehtineet sisarukset Juniperin, Saffyn ja Percyn. Kymmenien vuosien kuluttua menneisyys palaa rytinällä takaisin kun posti tuo mukanaan kadoksissa olleen kirjeen. Edien äiti ei ole kuitenkaan tarinan varsinainen päähenkilö, vaan Edie itse. Hän työskentelee kirjojen parissa ja kirjallisuus on lopulta syy, mikä hänet vie Milderhurstin linnaan ja pistää ratkomaan kymmenien vuosien takaista mysteeriä.

Kaukaiset hetket on ihana kirja kirjallisuuden ystäville, ja niille jotka rakastavat Englannin maaseudun arvoituksellisia linnoja ja arvostavat oikeaa perinteistä tarinaa. Kate Morton osaa kerätä juuri oikeat ainekset ja punoa niistä hienon tarinan, jossa on sopivassa suhteessa arkitodellisuutta, mysteerejä ja ihmissuhteita. Kaukaiset hetket on juuri sellainen tarina, jota kuuluu lukea viltin alle sohvannurkkaan käpertyneenä, teekuppi kädessä kun ulkona pauhaa syysmyrsky.

 

 

(Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015, suomentanut Natasha Vilokkinen)



Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.

(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)



Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Camille Preaker työskentelee toimittajana Chicago Daily Postissa. Camille on kotoisin Wind Gapin pikkukaupungista, jonne päätoimittaja lähettää hänet tekemään juttua lapsenmurhasta. Camille ei ole astunut jalallaan kotikaupunkiinsa kahdeksaan vuoteen ja paluu herättää monenlaisia muistoja ja tuo menneisyyden haamut käsin kosketeltavan lähelle.

Teräviä esineitä oli yllättävä, järkyttävä ja hienosti rakennettu kertomus. Juoni aukesi juuri sopivassa tahdissa ja yllätyksiä riitti kaameaan loppuun asti. Flynniltä on aiemmin ilmestynyt teokset Kiltti tyttö ja Paha paikka. Molemmat olivat hyviä jännäreitä, mutta Teräviä esineitä oli vielä parempi. Pahan paikan kohdalla olin sitä mieltä, että se oli parempi kuin kirjailijan ensimmäinen teos ja nyt taas Teräviä esineitä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä. Mihin Flynn vielä tulevaisuudessa pystyykään?!

Flynnin kirjoissa ei ole tarjolla puhtoisia sankareita, vaan jokaisella on vikansa ja omituisuutensa. Pahan paikan päähenkilö Libby oli vastenmielinen tyyppi ja Camille herätti alkuun vähän saman tyyppisiä ajatuksia. Vastenmielisintä kirjassa oli ehkä kuitenkin Wind Gapin kaupunki, jossa voi tehdä lähes mitä tahansa kunhan on riittävän rikas tai röyhkeä.

Jos kunnon kesäjännäri on vielä lukematta, lue tämä!

(Gillian Flynn: Teräviä esineitä, WSOY 2015. Suomentanut Maria Lyytinen)



Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Monta tyttöä on kadonnut eri puolilla Ruotsia. Yksi heistä, Victoria, ilmestyy kuin tyhjästä samaan paikkaan mistä katosi neljä kuukautta aiemmin. Tytön paluu päättyy julmasti lumisateen keskeltä vauhdilla ilmestyvän auton alle. Patrik Hedström poliisiystävineen on selvittänyt Victorian katoamista ja nyt fjällbackalaistytön tapauksen tutkinta saa aivan uudenlaisen käänteen.

Laila Kowalska istuu vankilassa tuomiota miehensä Vladekin surmasta. Erica Falck on päättänyt kirjoittaa seuraavan kirjansa tapauksesta, mutta tutkimus ei etene yhtään, koska Laila ei suostu avautumaan tapahtumien kulusta.

Siinä yksinkertaistetusti Camilla Läckbergin uusimman teoksen lähtöasetelma. Leijonankesyttäjä on jo yhdeksäs kirja Läckbergin Fjällbacka -sarjassa. Tarinassa oli kaikki aiemmista kirjoista tutuksi tulleet elementit. Kuten varmasti jokainen Läckbergin tuotannon tunteva lukija, minäkin odotin lukiessani koko ajan, missä vaiheessa Erica tunkee nokkansa poliisin tutkintaan ja asettaa itsensä hengenvaaraan. Juoni ei valitettavasti tarjonnut yllätyksiä sillä saralla. Kertomus oli ihan hienosti rakennettu, mutta näin yhdeksännen kirjan kohdalla olisin jo toivonut tarinan perusrakenteeseen jotain uutta. Läckbergin edelliset kirjat Enkelintekijä ja Majakanvartija olivat muistikuvieni mukaan hieman parempia kuin Leijonankesyttäjä ja eivät ihan yhtä ennalta-arvattavia. Ihan ilolla tämänkin kuitenkin luin ja kokemus oli vähän samanlainen kuin olisi viettänyt illan ystävien kanssa, joita ei ole tavannut muutamaan vuoteen. Oli kiva oli kuulla teistä Erica, Patrik ja muut fjällbackalaiset. Toivottavasti tavataan taas pian!

(Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä, Gummerus 2015. Suomentanut Outi Menna. Alkuteos Lejontämjaren 2014)





Jussi Adler-Olssen: Vanki

Luin ensimmäisen Jussi Adler-Olssenini ja ihastuin päähenkilö Carl Mørkiin samantien. Vihdoinkin Wallanderille on löytynyt korvike! Pidin Mørkistä ehkä jopa enemmän, koska tämän elämänasenne ei ole ihan yhtä negatiivinen, ja yhteiskunnallinen kritiikki toi uudenlaista puhtia tarinaan. Kritiikki ei kuitenkaan ollut liian alleviivattua vaan sopivasti tarinan sekaan ujutettua.

Carl Mørk työskentelee Kööpenhaminan poliisivoimissa ja hänestä on tullut poliisilaitokselle lähivuosina motivaationpuutteesta kärsivä riippakivi. Päästäkseen eroon murjottavasta Mørkistä, poliisijohto perustaa hänelle oman osaston poliisilaitoksen kellariin. Osasto Q:n muodostavat Carl ja tämän yli-innokas apuri Hafez el-Assad. Mørkin ensimmäinen tapaus on viiden vuoden takainen nuoren poliitikkonaisen katoaminen. Kukaan ei odota, että tapauksen tiimoilta selviäisi yhtään mitään, mutta Mørk onkin oletettua tehokkaampi sekä hyvässä että pahassa.

Jussi Adler-Olsenin kirjoitustyyli on mukavan humoristinen ja juoni pitää otteessaan loppumetreille saakka. Pidin kirjan henkilöhahmoista ja Mørkin luonteessa oli juuri sopiva määrä yrmyä skandipoliisia sekoitettuna läheisistään huolehtivaan murehtijaan. Vanki on ensimmäinen osa Osasto Q -sarjaa ja kolmas osa ilmestyi tänä vuonna. Sen verran koukuttava tarina Vanki oli, että luin toisen osan heti perään, mutta kolmas saa odottaa vuoroaan ettei tule yliannostusta dekkareita:)

 

(Jussi Adler-Olsen: Vanki, Gummerus 2012, suomentanut Katriina Huttunen)



Gillian Flynn: Paha paikka

Sairaalassa minulle annettiin rahoittavia lääkkeitä ja kolme paleltunutta varvastani ja puolet toisesta nimettömästä amputoitiin. Siitä lähtien olen odottanut kuolemaa.

Seitsemänvuotias Libby Day on Kansasin Kinnakeen maatilamurhien ainoa eloonjäänyt. Murhat uhrit olivat Libbyn kaksi siskoa ja äiti. 25 vuotta murhien jälkeen Libby päätyy osallistumaan ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Clubin kokoukseen. Salaseuran jäsenten pyynnöstä ja rahankiilto silmissään Libby suostuu tekemään tutkimustyötä perheen surmiin liittyen. Osallisten haastattelut vievät Libbyn matkalle muistoihin, jotka olisi helpompi unohtaa ja samalla totuus alkaa kuoriutua esiin valheiden alta.

Minulle oli annettu tehtäväksi löytää Runner, mutta koko menneen viikon kuumeinen, kunnianhimoinen toimeliaisuuteni oli lysähtänyt lattialle sänkyni viereen kuin likainen yöpaita. En päässyt ylös edes silloin kun kuulin unisten lasten vaappuvan taloni ohi. Kuvittelin, miten he lampsisivat isoissa kumisaappaissaan ja jättäisivät pyöreitä jalanjälkiä maaliskuiseen mutavelliin, mutta en siltikään kyennyt liikahtamaan.

Libby Day on poikkeuksellisen vastenmielinen hahmo, joka on varustettu huonolla itsetunnolla ja epärehellisellä luonteella. En yleensä pidä tarinoista, joiden päähenkilöihin en pysty millään tasolla samaistumaan, mutta Paha paikka oli hyvä jännäri päähenkilöstä huolimatta tai itseasiassa juuri sen takia. Libby on huijari ja kleptomaani, mutta myös vuosia sitten perustavalla tavalla särkynyt pikkutyttö ja uhri. Gillian Flynnin edellinen teos Kiltti tyttö oli hyvä perusjännäri, jossa oli hyvät juonenkäänteet, mutta Pahan paikan tasolle se ei yltänyt. Tarinan kulku oli uutuudessa paremmin rakennettua ja juoni eteni tasaisesti alusta loppuun asti. Loppuratkaisu ei ollut yllättävä, mutta se antoi odottaa itseään riittävän pitkään. Flynnin molemmissa kirjoissa ihmisten pahuudessa oli jotain hyvin kokonaisvaltaista ja järkyttävää. Paha paikka vei näistä kahdesta kuitenkin selkeästi voiton ja nyt odottelen jo innolla Flynnin seuraavaa teosta.

 

(Gillian Flynn: Paha paikka, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen)





Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Mies kohotti päänsä: sade helmeili hänen kasvoilleen. Hän katseli, miten se raidoitti maiseman lukemattomin viivoin, ja sitten hän alkoi pyöriä ympäri. Tyttö teki samoin. He nauroivat läpimärkinä. Lopulta he menivät sateensuojaan terassille. Mies kaivoi taskustaan savukepakkauksen, joka oli vielä osittain kuiva, ja sytytti yhden.
- Saanko minäkin? tyttö kysyi.
Mies tarjosi pakkausta ja tyttö otti sieltä savukkeen. Mies oli lumoutunut.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka on kirjoittanut yhden menestysteoksen. Nyt koko maailma, ja erityisesti kustannustoimittaja, odottavat seuraavaa hittiä. Marcus on viettänyt vuoden juhlien ja nautiskellen menestyksen tuomasta varallisuudesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika julkaista uusi teos, mutta teksti ei vain ota syntyäkseen. Marcus soittaa vanhalle mentorilleen Harry Quebertille ja Harry ottaa hänet avosylin vastaan, vaikka Marcus ei olekaan pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun tästä tuli kuuluisa. Tuhlaajapoika palaa takaisin pieneen merenrantakaupunkiin Auroraan, asettuu asumaan Harryn luokse ja yrittää kirjoittaa uutta menestysromaaniaan. Vaikka Harryn ja Marcusin ystävyys on kestänyt vuosia, Marcus saa vierailunsa aikana Harrysta selville asian, jota ei ole aikaisemmin tiennyt; Harry on ollut kymmeniä vuosia sitten palavasti rakastunut. Vielä suuremman järkytyksen Marcus kokee muutamaa kuukautta myöhemmin kun Harry pidätetään epäiltynä Nola Kerriganin murhasta. Marcus ottaa asiakseen todistaa Harryn syyttömyyden ja joutuu itsekin kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien vuoksi vaaraan. Samalla tapahtumat antavat Marcusin uralle uuden lähtölaukauksen ja mahdollisuuden pelastaa kadotettu maine.

Kirjan takakannessa luki, että teoksessa on jotain Twin Peaksia muistuttavaa. Vaikka olen ollut vannoutunut fani ja nähnyt sarjan jokaisen jakson monia kertoja, en siltikään pitänyt sitä kirjassa houkuttelevana ominaisuutena. Mieleeni tuli, että teoksessa on ehkä jotain yliluonnollista ja mystistä. Kun olin päässyt lukemisessa puolenvälin paikkeille, tajusin, mitä maininnalla tarkoitettiin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuo esille reippaan kattauksen henkilöhahmoja, joista jokaisella on omat menneisyyden syntinsä. Ensin kaikki näyttää hyvin normaalilta ja Aurora vaikuttaa viehättävän idylliseltä pikkukaupungilta, mutta pala palalta henkilöhahmoista kuoriutuu mitä erikoisempia ominaisuuksia. Jokainen on tehnyt virheitä ja joutuu elämään menneisyytensä kanssa päivästä toiseen; jollain synnit ovat vähän pienempiä, mutta monilla järkyttävän suuria.

- Vaali rakkautta, Marcus. Tee siitä hienoin saavutuksesi, ainoa tavoitteesi. Ihmisten jälkeen tulee toisia. Kirjojen jälkeen tulee uusia. Ylistysten jälkeen tulee lisää ylistystä. Rahan jälkeen tulee lisää rahaa. Mutta rakkauden jälkeen, Marcus, rakkauden jälkeen tulee vain kyynelten suola.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta osui käsiini sattumalta ja olin jo päättänyt etten lue sitä, koska kirjastolainojen kasa kasvaa päivä päivältä ja esimerkiksi Tiklin kaltainen tiiliskivi odottaa vielä vuoroaan. Quebertissa houkutti kuitenkin sen kuuluminen Tammen Keltaisen Kirjastoon eli tiesin odottaa laadukasta kerrontaa. Dicker on kirjoittanut hyvän tarinan, valinnut siihen sopivan erikoiset, osittain hauskatkin, henkilöhahmot ja maustanut tarinan romanssilla, murhamysteerillä ja riittävällä määrällä yllättäviä juonenkäänteitä. Täydellinen kesäkirja siis.

 

(Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta, Tammi 2014)



Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia De Luce on uusin idolini; 1950-luvun brittiläisen kartanonherran 11-vuotias tytär hurmasi kirjan ensisivuilta lähtien. Tarina lähtee käyntiin kun Flavian kotikartanon pihalta löytyy miehen ruumis. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole ruumis vielä sillä hetkellä kun Flavia tämän löytää, koska hän pääsee vielä kuulemaan miehen viimeisen henkäyksen ja viimeiset sanat. Tapahtuma tempaisee Flavian tutkimaan rikosta, joka yltää vuosikymmenten taakse ja matkan varrella poliisin epäiltyjen listalle joutuvat niin Flavian isä kuin tyttö itsekin. Onneksi Flavia on poliisia nokkelampi ja koko ajan askelen jos toisenkin edellä.

Flavian suurin intohimo on kemia ja hänen kotikartanossaan on täydellinen laboratorio, jossa tyttö viettää suurimman osan ajastaan. Erityisen kiinnostunut Flavia on myrkyistä, joten tarinan alusta alkaen on selvää, että kyseessä ei ole ihan tavallinen 11-vuotias tyttö. Tyhmien siskojen ja poissaolevan isän kanssa aika käy välillä pitkäksi ja Flavia keksii omaksi huvikseen erilaisia jännittäviä projekteja, kuten tutkimus jossa Flavia myrkyttää siskonsa huulipunan ja pitää havaintopäiväkirjaa siskon huulissa tapahtuvista muutoksista. Flavia on niin ilkeä siskoilleen, että häntä voisi hyvin inhota sen takia, mutta myrkyttäjä/lapsinero/salapoliisi -tyttöä on vain pakko rakastaa. Väistämättä kiinnitin huomiota siihen, että Flavialla ei ole yhtään ystävää. Hänen polkupyöränsä, Gladys, on Flavian luotettava seuralainen tämän seikkailuissa. Flavian rakkaus kemiaa kohtaan ohittaa selvästi sellaisen sosiaalisten kontaktien tarpeen, joka ihmisillä tavallisesti on.

Piiraan maku makea on kustantajan esittelytekstin mukaan kirjoitettu Agatha Christien hengessä ja siihen kirjassa erityisesti ihastuinkin. Flavian luonteessa on paljon samaa nokkeluutta ja itseriittoisuutta kuin Hercule Poirotissa; Neiti De Luce on poikkeuksellisen älykäs ja erittäin tietoinen siitä. Kirjaa luonnehdittiin jossain blogikirjoituksessa hyvän mielen dekkariksi ja siinä osuttiin naulan kantaan. Tulin tästä teoksesta samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin esimerkiksi luettuani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka kirjoilla ei juuri mitään yhteistä olekaan. Fiiliksessä oli kuitenkin jotain samaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Christie -faneille ja erilaisista dekkareista pitäville.

En ole ilmeisesti ainoa, joka on kovin tykästynyt Flaviaan, neitokaisella on nimittäin omat fanisivut: http://www.flaviadeluce.com/. Ja ilokseni huomasin, että dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy suomennettuna jo syksyllä. Ihanaa syysiltojen lukemista on siis luvassa.

Teos on arvioitu myös näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena.

 

(Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014)



Karin Slaughter: Yli rajan

Oli pitkästä aikaa dekkarifiilis ja kirjastossa silmiini osui Karin Slaughterin viime vuonna ilmestynyt Yli rajan. Olen lukenut aikaisemmin samalta kirjailijalta monta kirjaa, mutta vasta aloitettuani tämän, tajusin, että aiemmin lukemani ovatkin olleet pääosin eri sarjaa. Slaughterilta on suomennettu Grant County -sarjaa kuusi osaa ja Will Trent -sarjaa viisi osaa. Yli rajan on Will Trent -sarjan viimeisin osa.

GBI:n agentin Faith Mitchellin äiti Evelyn siepataan väkivaltaisesti. Evelyn on entinen poliisi, joka on ennen eläkkeelle jääntiään ollut korruptioskandaalin keskipisteessä. Monet Evelynin entisistä alaisista istuvat vankilassa huumerahojen vastaanottamisesta ja sinne heidät on toimittanut Faithin nykyinen agenttipari Will Trent. Kunnon ihmissuhdesoppa on siis valmiiksi kiehumassa ja Evelynin sieppaus tuo esiin ison määrän erikoisia kytköksiä poliisien ja rikollisten väliltä. Rajat hyvän ja pahan välillä ovat häilyvämpiä kuin kunnollinen etsivä Trent olisi uskonutkaan.

Kirjailija on kehitellyt molemmille päähenkilöille ominaisuuksia, joita viljellään läpi tarinan; Faithilla on diabetes ja Will kärsii vaikeasta dysleksiasta. Molempia asioita korostetaan ärsyttävyyteen asti. Aluksi ajattelin, että Willin dysleksia on jännä piirre (koska kaikki lukemiseen liittyvä on tietysti lukutoukan mielestä mielenkiintoista;)), mutta hohto karisi kun tuntui, että siihen piti kiinnittää huomiota vähän joka välissä. Muutamissa kohdissa Faithin sairaus ja Willin lukihäiriö olivat tosin olennaisia juonen kannalta, mutta kirjailija oli liittänyt ne juonen kulkuun hieman liian monta kertaa, jotta se olisi ollut enää luontevaa. Kerronta oli muutenkin paikoittain töksähtelevää ja varsinkin alussa tarina ei edennyt kovin jouhevasti.

Will Trent -sarjan aloituskirja oli Triptyykki, jonka luin viitisen vuotta sitten kun se ilmestyi. En muista tarinasta enää yhtään mitään muuta kuin, että se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Samoin kävi nyt Yli rajan kanssa. Ihan hyvä, mutta ei mitään maailmoja mullistava jännäri ja lukeminen kesti yllättävän pitkään vaikka yleensä dekkarit tulee luettua melko pikaisesti. Varsinaista rikostarinaa enemmän sain irti Willin ja oikeuslääkäri Sara Lintonin orastavasta suhteesta ja sen etenemisestä. Loppua kohden juoni kuitenkin tiivistyi myös varsinaisen mysteerin osalta ja viimeiset sata sivua tuli luettua yhdessä hetkessä, koska en malttanut odottaa, että saisin loppuratkaisun selville.

 

(Karin Slaughter: Yli rajan, Tammi 2013)



Carlos Ruiz Zafón: Marina

Vakoilimme tuota mustapukuista rouvaa piilostamme parvekepylväiden takaa. Nainen lähestyi hautojen välitse kuin haamu. Hansikkaiden peittämissä käsissä hän kantoi punaista ruusua. Kukka näytti veitsen kaivertamalta tuoreelta haavalta. Nainen lähestyi hautakiveä, joka oli juuri tarkkailupisteemme alapuolella, seisahti ja käänsi meille selkänsä. Vasta silloin huomasin, että tuo hauta, toisin kuin kaikki muut, oli vailla nimeä. Marmorissa erottui vain yksi kaiverrus: merkki joka näytti esittävän hyönteistä, siipensä levittänyttä mustaa perhosta.

Zafonin Tuulen varjo on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ja siksi lähdin hieman varovaisesti liikkeelle Marinan kanssa. Pelkäsin, että kirja olisi väistämättä pettymys, koska edelliset kolme kirjaa olivat niin vaikuttavia. Pelko ei onneksi toteutunut ja ihastuin syvästi tähänkin tarinaan. Kirjan päähenkilö on barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa opiskeleva Óscar Drai, joka tutustuu läheisessä jugendlinnassa asuvaan Marinaan sekä tämän isään Germániin. Germán on entinen taidemaalari, joka elää menneisyyden tiukassa otteessa ja kaipaa vuosia sitten kuollutta vaimoaan. Marina on arvoituksellinen nuori nainen, joka herättää Óscarin uteliaisuuden ensihetkestä lähtien. Óscarin ja Marinan seikkailut vievät Barcelonan varjoisille kujille, pelottaville hautausmaille, ränsistyneisiin kaupunginosiin ja ylväisiin jugendtaloihin.

Kirjassa vilisee yliluonnollisia ja pelottavia tapahtumia. Fantasiakirjallisuutta teos ei kuitenkaan mielestäni ole vaan ennemminkin maagista realismia. Magiikkaa tässä tosin on ehkä hieman enemmän kuin lajityypin edustajissa yleensä. Ärsyynnyn kirjallisuuden epärealistisuudesta helposti, mutta Zafónin mystinen Barcelona sen sijaan ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Pystyn näkemään pimeät kujat ja synkät rakennukset silmieni edessä ja tuntuu kuin olisin seikkailussa mukana. Aina Zafónin kirjan luettuani alan haaveilla matkasta Barcelonaan ja siitä, että kulkisin kaupungin kujia Tuulen varjo oppaanani.

Tarina oli ihana, mutta Óscarin taipumus syöksyä vaarasta toiseen lähes empimättä aiheutti hetkittäin tahatonta silmien pyörittelyä. Tosielämän 15-vuotias tuskin olisi niin rohkea, mutta toisaalta, kukapa haluaisi kokea kirjallista seikkailua arkajalan seurassa. Kokonaisuutena tarina ihastutti ja vei sydämen mukanaan. Nyt voin virallisesti todeta, että Zafón on yksi lempikirjailijoistani.

 

(Carlos Ruiz Zafón: Marina, Otava 2013)



Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi

Piilostaan poika näki, miten vedenpinta kohosi. Hiekalla oleva pää katosi ja ilmestyi ja katosi taas. Kaksi hahmoista oli nyt hävinnyt, kolmas kiiruhti kohti dyynejä. Äkkiä kuului hirvittävä huuto. Kuoppaan haudattu nainen kirkui mielipuolisesti. Kirkaisut kaikuivat lahdella ja kimpoilivat kallioista, jonka takana poika lymysi, ja sitten seuraava aalto vyöryi naisen pään yli ja vaiensi huudon. Silloin poika juoksi.

Olivia Rönning on nuori poliisiopiskelija. Hän saa koulusta kesän ajaksi harjoitustehtävän, jossa tutkitaan vanhaa ratkaisematonta rikosta. Olivia päätyy valitsemaan murhatapauksen, jonka tutkinnassa hänen poliisi-isänsä Arne on ollut mukana parikymmentä vuotta sitten. Samaan aikaan kun Olivia on keskittynyt harjoitustapaukseensa, kaupungissa aletaan kohista kodittomien raaoista pahoinpitelyistä. Äkkiä Olivia saa huomata, että asiat linkittyvät erikoisella tavalla toisiinsa ja vanhojen asioiden tonkiminen saattaa vaaraan sekä hänet itsensä että muita.

Nousuvesi oli hyvin tyypillinen ruotsalainen dekkari. Tykästyin päähenkilö Oliviaan alusta alkaen ja tutkittava tapaus herätti myös mielenkiinnon. Tapahtumat kulkivat kirjan puoleenväliin asti hyvällä tahdilla ja ajattelin jo löytäneeni uuden Camilla Läckbergin kaltaisen suosikkidekkaristin. Tarinan toisella puoliskolla huomasin kuitenkin, että mielenkiintoni alkoi herpaantua ja juoni ei jaksanut enää pitää otteessaan. Loppupuolella tapahtumat  nivottiin hyvin yhteen ja loppuratkaisu ei ollut mitenkään liian ennalta arvattava. Kokonaisuutena olin kuitenkin hiukan pettynyt. Ihan hyvä ruotsalainen perusdekkari, mutta ei mitään maailmoja mullistavaa viihdettä. Kustantajan nettisivuilla sanotaan, että kirja on ensimmäinen osa Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovassa jännityssarjassa. Kunhan jatko-osa joskus tulee, se päätyy lukulistalleni hyvien päähenkilöiden takia ja toivon, että kirjailijat ovat toisen kirjan kohdalla jo hiukan kehittyneet juonenrakentamistaidoissaan.

 

(Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi, Schildts & Söderströms 2013)



Marisha Pessl: Yönäytös

Nyt on uuvuttava kolmen viikon mittainen luku-urakka takanapäin. Kuluneisiin viikkoihin mahtui tosin Yönäytöksen lisäksi myös yritys lukea Stephen Kingin Mustan tornin uusinta osaa, työpaikan (tai lähinnä toimipisteen) vaihto ja roppakaupalla vapaa-ajan puuhastelua, jotka kaikki veivät lukuaikaa. Kingin kirjasta täytyy mainita sen verran, että vaikka kirja on epäilemättä omassa lajissaan hieno teos, en jaksanut lukea sitä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Olen lukenut Mustan tornin aiemmat osat joskus vuosia sitten, mutta juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet ovat jo painuneet unholaan, joten koin uuden osan lukemisen uuvuttavaksi ja ei se kirjallisuuden lajityyppinäkään enää oikein kolahtanut. Jätin sen siis suosiolla kesken ja pureuduin Yönäytökseen. Siinä olikin sitten tarjolla yli 700 sivua kunnon mysteeriä, josta en vielä viimeisillä sivuillakaan tiennyt, miten tarinassa tulee käymään. Kirja piti todellakin otteessaan viime hetkeen saakka ja mysteeriin koukuttui niin tehokkaasti, että ei olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistä.

Yönäytöksen minäkertoja on toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut virheelliseen ilmiantoon elokuvaohjaaja Stanislas Cordovasta. Cordova ei ole esiintynyt julkisuudessa sitten 1970-luvun lopun ja mies on muutenkin täydellinen arvoitus. Hänen kammottavat kauhuelokuvansakin on ajettu pois elokuvateatterien valkokankailta ja siirretty esitettäviksi salaisissa näytöksissä yön pimeydessä. Ohjaaja on onnistunut luomaan ympärilleen suoranaisen kultin ja cordoviiteiksi itseään kutsuvat fanit ovat täydellisen omistautuneita idolilleen. Kun Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa, Scott McGrath ei voi pitää näppejään erossa tapauksesta vaan alkaa tutkia, onko Cordovalla itsellään osuutta tyttärensä kuolemaan.

Jännäriksi Yönäytös oli poikkeuksellisen hidaslukuinen. Vaikka tarina oli koukuttava heti alusta alkaen, itselläni sen lukeminen vei silti todella kauan. Noin paksuista kirjoista tulee yleensä väistämättä mieleen, että eikö samaa tarinaa olisi pystynyt kertomaan lyhyemminkin, mutta tässä tapauksessa kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikki tapahtumat olivat osa suurta kokonaisuutta ja jokainen sivu vei mysteeriä eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua. Kirjan loppupuolella luulin useampaan otteeseen, että mysteeri on ratkennut, kunnes seurasi taas uusi käänne, joka keikautti jälleen kaiken päälaelleen.

Päähenkilöiden määrä oli rajattu sopivasti kolmeen (tai neljään katsontatavasta riippuen) ja jännityksen lisäksi tarinassa oli kaunokirjallisia elementtejä. Pidin päähenkilöistä ja sivuhenkilöissäkin oli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia. Jännärit unohtuvat usein melko nopeasti lukemisen jälkeen, mutta tätä tarinaa jään varmasti pohdiskelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen yhtä vuoden parhaista jännäreistä todella lämpimästi kaikille kunnon mysteereistä pitäville.

 

(Marisha Pessl: Yönäytös, Otava 2013)



Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Se tapahtui niin äkkiä. Jessin jalat tömähtivät soraan, ja kylmyys iski ristiselkään verryttelytakin noustessa kainaloihin. Jess kiemurteli ja potki ja yritti kääntää päätään purrakseen miehen voimakkaita käsivarsia, mutta suussa maistui vain vahakangastakin karvas rasva. Jess tunsi, kuinka häntä raahattiin levähdyspaikan poikki. Hän yritti yhtä aikaa sekä päästä jaloilleen että heittäytyä painavaksi ja vaikeasti liikuteltavaksi. Luurit putosivat hänen korvistaan, mutta edelleen hän kuuli särisevää vaimeaa musiikkia jostain kaulansa tietämiltä sekä lisäksi soran ratinaa ja omaa huohotustaan.

Sieppaajan ensimmäinen uhri on teini-ikäinen Jess Took, joka katoaa autosta isän ollessa metsästämässä. Ainoa johtolanka on rattiin kiinnitetty lappu, jossa lukee "Te ette rakasta häntä". Etsivät Reynolds ja Rice olettavat sieppauksen liittyvät Jessin isään, mutta teoria murenee pian kun siepataan toinen lapsi, ja kolmas, ja neljäs... Jokainen lapsi katoaa autosta ja joka kerta tyhjästä autosta löytyy teksti "Te ette rakasta häntä". Poliisit ovat ymmällään ja lapset tuntuvat kadonneen kuin savuna ilmaan.

Belinda Bauerilta on suomennettu aikaisemmin kaksi teosta: Hautanummi ja Tappajan katse. Melko pian aloitettuani uusimman teoksen lukemisen, selvisi, että kaksi edellistä olisi ehkä kannattanut lukea ensin. Tapahtumapaikat olivat ainakin osittain samoja ja kirjassa viitattiin jatkuvasti aiempien teosten tapahtumiin. Jopa osa henkilöhahmoista oli samoja. Juonen kannalta ei varmaankaan ollut haitaksi vaikka en ollut edellisiä osia lukenut, mutta tykkään lukea kirjasarjojen osat oikeassa järjestyksessä ja tässäkin tapauksessa se olisi auttanut ymmärtämään kokonaisuutta paremmin.

Kadonneet lapset oli siitä poikkeuksellinen jännäri, että tarinaa kerrottiin todella monesta näkökulmasta ja tapausta tutkivien poliisien näkökulma ei suinkaan ollut keskeisin. Paljon tärkeämmässä roolissa oli esimerkiksi Bauerin edellisistä kirjoista tuttu Steven ja tapahtumat hänen ympärillään. Steven olikin mielestäni tarinan sympaattisin hahmo ja henkilöistä se, johon kiinnyin eniten. Vaimonsa murhasta traumatisoitunut poliisimies Jonas Holly sen sijaan jäi melkoiseksi mysteeriksi loppujen lopuksi vaikka kuinka ahkerasti yritin päästä tyypin pään sisälle.

Bauer kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kertomus on hyvin ja laadukkaasti rakennettu. Samanlaiseen tarinan imuun en tämän kirjan kanssa kuitenkaan päässyt kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin kirjoja lukiessa. Missään vaiheessa ei siis tullut sellainen tunne, että näitä täytyy päästä heti lukemaan lisää. Vaikka kirja oli kirjoitettu hyvin, jokin viimeinen silaus siitä silti puuttui ja päälimmäiseksi jäi fiilis, että tuskin muistan tätä tarinaa enää jonkin ajan kuluttua.

 

 

(Belinda Bauer: Kadonneet lapset, Karisto 2013)



Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Hmm, mitäköhän tästä kirjasta osaisi kertoa paljastamatta liikaa. Sen verran olin itse kuullut etukäteen, että tiesin lukevani Amerikan best seller -listojen kärkikirjaa, josta on povattu myyntimenestystä myös Suomessa. Tiesin myös, että kirjan juoni on hienosti rakennettu ja käänteiltään yllättävä. Nyt kun lukukokemus on takanapäin, täytyy todeta, että juonesta kuulemani kommentit pitivät erittäin vahvasti paikkansa. Harvoin on tullut luettua kirjaa, jossa kirjailija on nähnyt niin paljon vaivaa harhauttaakseen lukijaa oikein kunnolla.

Lähdin juoksuun Amyn nimeä karjuen. Läpi keittiön, missä kiehui teekattila, alas kellarikerrokseen, ohi tyhjän vierashuoneen ja ulos takaovesta. Painalsin pihan poikki kapealle venelaiturille. Kurkistin laiturin reunalta, olisiko Amy laituriin kiinnitetyssä veneessä niin kuin hiljattain, kasvot kohti aurinkoa, silmät kiinni veneen keinahdellessa. [...] "Amy!" Hän ei ollut rannalla, hän ei ollut sisällä. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Tarina alkaa kun Nick Dunne menee viisivuotishääpäivänään kotiin ja huomaa vaimonsa Amyn kadonneen. Olohuoneessa on kamppailun jälkiä ja kaikki viittaa siihen, että jotain kamalaa on tapahtunut. Nick kutsuu poliisit paikalle ja siitä saa alkunsa rikostutkinta, jossa aviomies on alusta alkaen pääepäilty. Tutkinnan edetessä todisteet Nickia vastaan alkavat kasaantua, mutta missä on Amy?

Hän ei aluksi ollut se, mikä hänestä tuli ja mitä eniten pelkäsin: vihainen nainen. Pärjäsin huonosti vihaisten naisten kanssa. He toivat esiin epämiellyttävimmät puoleni.

Kirjan ensimmäiset 150 sivua eivät tarjonneet kovin paljon vauhtia ja ehdin jo vähän kyllästyäkin, mutta sitten alkoi tapahtua ja kunnolla. Loppuvaiheessa luin kirjaa jopa samalla kun laitoin ruokaa, koska en ihan kirjaimellisesti malttanut laskea sitä käsistäni. Lopussa myös ymmärsin, kuinka olennaista kirjan alkupuolen pohjustus oli tarinan kokonaisuuden kannalta. Juonenkäänteet olivat kekseliäitä ja päähenkilöiden persoonat mielenkiintoisia kaikessa kammottavuudessaan. En muista pitkään aikaan lukeneeni kirjaa, jossa on käytetty epäluotettavaa kertojaa, mikä antoikin ihan omanlaisensa twistin lukukokemukselle.

Kiltti tyttö ei ollut yhtä kevyt tai helppolukuinen kuin jännärit yleensä ja se vähän alussa häiritsikin, koska olin odottanut vauhdikasta ja viihdyttävää lukukokemusta. Viihdyttävä kirja kieltämättä lopulta olikin, mutta alun hidastempoisuudesta jäi kuitenkin sen verran hampaan koloon, että ei tämä tämän vuoden suosikkieni joukkoon nouse. Kiltti tyttö oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä kesälukemiseksi kaikille jännärien ystäville (niin kauan kuin tätä kesää on vielä jäljellä). Kirjasta on muuten tulossa leffaversio vuonna 2015. Jään jännityksellä odottamaan, millainen toteutus upeasta juonesta on elokuvaversioon onnistuttu tekemään.

 

(Gillian Flynn: Kiltti tyttö, WSOY 2013)