Jojo Moyes: Jos olisit tässä

On kulunut puolitoista vuotta siitä kun Louisa jätti hyvästit Will Traynorille. Lou lupasi Willille elää elämäänsä täysillä ja nyt puolentoista vuoden ajelehtimisen jälkeen lupaus on edelleen lunastamatta. Lou on töissä lentokentän pubissa, ja inhoamansa työn lisäksi Loulla ei muuta sisältöä elämässään olekaan. Willin kuoleman myötä Lou on menettänyt paitsi osan itsestään, myös perheensä. Dramaattisen onnettomuuden myötä Louisa joutuu kuitenkin palaamaan kotikaupunkiinsa ja samalla kohtaamaan menneisyytensä. Yllättävä vieras muuttaa Loun elämän suunnan täydellisesti.

Välillä tekee hyvää lukea jotain kevyttä. Kevyessäkin kirjallisuudessa voi kuitenkin olla ajatusta ja sisältöä, ja niitä molempia löytyy Moyesin uutuudesta. Vaikka tarinan edellinen osa Kerro minulle jotain hyvää ei iskenyt minuun yhtä täysillä kuin moniin muihin lukijoihin, oli silti mukava päästä lukemaan jatkoa Loun tarinalle. Heti kirjan alussa tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja vaikka tarinan henkilöiden käytösmallit ja juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, ei se haittaa. On tämä silti chick litiä parhaasta päästä. Uskottavuusasioihin en halua yleensä tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kiinnittää liikaa huomioita, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kunnhan suunnilleen normaalielämän rajoissa pysytään, niin pieni siirappisuus on ihan ok tai jopa toivottavaa.

Jos luit ensimmäisen osan Louisan tarinasta, tämä on suorastaan pakollista luettavaa. Ja jos ensimmäisen osa on vielä lukematta, kannattaa tarttua ensin siihen, jotta pääsee kokonaisuuteen kärryille. Erinomainen kirja rentoutumiseen ja mielen lepuuttamiseen.

(Jojo Moyes: Jos olisit tässä, Gummerus 2016. Suomentanut Heli Naski)

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Blanca matkustaa Cadaquésiin perheen kesäasunnolle suremaan äitinsä kuolemaa. Seurakseen surumatkalle Blanca saa lapsensa, kaksi ex-miestään ja rakkaimmat ystävänsä. Kokonaisuuden kruunaa samassa kylässä oman perheensä kanssa lomaileva rakastaja sekä salaperäinen komea mysteerimies.

Blanca muistelee äitiään ja suru saa kaiken ympärillä tuntumaan erilaiselta kuin ennen. Muistoissa on mukana ripaus katkeruutta ja roppakaupalla kaipausta. 

Busquets piirtää sanoilla kuvan ympäristöstä, ihmisistä ja tunnetiloista. Kesäinen merenranta, porottava aurinko, helpottava tuulenvire, Kaikki piirtyy silmien eteen elokuvamaisen tarkasti.

"Polttava aamutuuli saa tupakkapaperinohuen silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa."

Tämäkin menee ohi on kirja, jonka parissa pääsee paitsi Cadaquésin kesäisille kaduille ja ihaniin espanjalaisiin huviloihin, myös Blancan ihon alle ja pään sisälle. En tiedä, johtuiko syvä eläytymiseni Blancan tarinaan lähestyvästä nelikymppisyydestäni vai kesänkaipuustani. Ehkä molemmista. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja jäin unelmoimaan raukeista, lämpimistä kesäilloista perheen ja ystävien seurassa. Niitä odotellessa voi vaikka lukea hyviä kirjoja.

(Milena Busquets: Tämäkin menee ohi. Otava 2016. Suomentanut Tarja Härkönen)

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.

(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)



Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana klassikkokirjoja enemmän kuin koko elämäni aikana tähän mennessä. Nyt yleisen kirjallisuustieteen perusopinnot on suoritettu ja sen lisäksi, että opin paljon kirjallisuuden historiasta, pääsin myös yli klassikkokammostani. Monen klassikon kohdalla olin iloisen yllättynyt siitä, miten modernia ja ajatonta teksti on. Siksi ne tietysti klassikkoja ovatkin. Tämän vuoden aikana blogi on ollut vähän lepotilassa ja ne vähät postaukset, jotka olen tehnyt, ovat koskeneet pääosin nykykirjallisuutta. Nyt kuitenkin poikkeuksena sääntöön Rouva Bovary.

Tohtori Charles Bovary tutustuu potilaskäynnillään Emmaan ja ihastuu tämän kauneuteen. Tohtorilla on kuitenkin vaimo, joten ihastus saa jäädä unholaan. Kun vaimo kuolee, Charles päätyy suruajan jälkeen kosimaan Emmaa. Kun häät on juhlittu ja arki lääkärin rouvana päässyt vasta alkuun, Emmaa alkaa kalvaa epäilys, että avioelämä ei ehkä olekaan samanlaista romanttista päiväunta kuin millaiseksi se on hänen lukemissaan kirjoissa kuvattu.

Lukutoukalle kirjan mahtavinta antia on se, miten Emman epävakaa ja haihatteleva luonne laitetaan lukuharrastuksen piikkiin. Emma lukee varsinkin anoppinsa mielestä vääränlaista kirjallisuutta, joka pistää tytön pään aivan sekaisin. Emmalta jopa takavarikoidaan kirjat, jotta hän pystyisi paremmin tyytymään elämäänsä sellaisenaan kuin se on. Emma jatkaa siitä huolimatta haaveilua romanttisesta rakkaudesta ja ei lopulta tunne kovinkaan suuria omantunnon tuskia hankkiessaan itselleen rakastajan.

Rouva Bovary julkaistiin vuonna 1857 ja kuten arvata saattaa, se nostatti aikamoisen kohun. Flaubert päätyi oikeuteen moraalittoman tuotoksensa takia, mutta välttyi sakoilta ja sensuurilta. On mahtavaa, että vielä yli 150 vuotta myöhemmin Emman tarina on ajankohtainen vaikka se ei enää tänä päivänä samalla tavalla hätkäytäkään. Anna-Maija Viitasen vuonna 1994 ensimmäisen kerran julkaistu suomennos on nykyaikainen ja kun tarinakin on sisällöltään moderni, voisi kuvitella lukevansa huomattavasti tuoreempaa kirjaa. Rouva Bovary on hieno ajaton klassikko ja mikä parasta, se on myös aivan aidosti melko hauska.

(Gustave Flaubert: Rouva Bovary, WSOY 2005, suomennos Anna-Maija Viitanen, alkuteos Madame Bovary julkaistu ensimmäisen kerran 1857)



David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nichollsin uutuuskirja Yhtä matkaa on haikea ja koskettava, joskin hieman ennalta-arvattava.  Douglas ja Connie ovat keski-ikäinen aviopari, jotka lähtevät teini-ikäisen poikansa Albien kanssa kiertämään Eurooppaa. Matkan tarkoituksena on viettää vielä kerran lomaa yhdessä ennen kuin Albie lähtee opiskelemaan ja samalla ehkä hieman sivistää poikaa Euroopan kulttuurihelmien äärellä. Kuten arvata saattaa, matka ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta Douglas päätyy taistelemaan isä-poika-suhteensa ja avioliittonsa säilymisen puolesta.

Kirjassa kerrotaan samaan aikaan kahta tarinaa, jotka lopulta kohtaavat toisensa. Päätarinassa liikutaan nykypäivässä ja takaumissa kuljetaan koko Douglasin ja Connien parisuhteen läpi aina ensitapaamisesta nykyhetkeen. Douglasin luonne kuoriutuu kerros kerrokselta tarinan edetessä. Kerrontatavasta mieleeni tuli Herman Kochin Lääkäri –kirjan päähenkilö, jota luulee ensin mukavaksi mieheksi, mutta päätyykin inhoamaan. Ihan niin jyrkästi Douglasin kanssa ei käynyt, mutta ei mies nyt ihan niin täydellinen ollutkaan miltä aluksi vaikutti, mikä oli kokonaisuuden kannalta ihan hyvä. Hahmojen rosoisuus lisää uskottavuutta ja vie kirjan tyylin hieman kauemmas perinteisestä hömppäromaanista.

Nicholls kuvaa keski-ikään ehtineen miehen ajatusmaailmaa kauniisti ja viisaasti. Douglasille retki Euroopan halki antaa aikaa ajatella ja pohtia omien ratkaisujen järkevyyttä.  Matka on muistojen täyteinen ja Douglas tekisi tänä päivänä monia asioita eri tavalla jos voisi mennä ajassa taaksepäin. Katuminen on kuitenkin myöhäistä ja onneksi Nicholls on osannut kirjoittaa haikeaan tarinaan myös toivon pilkahduksen. Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin Douglasin näkökulmasta ja varsinkin kirjan alkupuoliskon ajan olin vaikuttunut tavasta, jolla Nicholls ruotii parisuhteen anatomiaa. Kirjan loppupuoli olikin sitten enemmän tavanomainen romanttinen tarina vaikeuksineen ja voittoineen. Jos pitää hyvin kirjoitetuista parisuhdekuvauksista, ja haluaa lukea tarinan, jossa on älyä ja tunnetta, suosittelen David Nichollsin Yhtä matkaa lämpimästi.

 



(David Nocholls: Yhtä matkaa, Otava 2014, suomentanut Inka Parpola)

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ennen tuijottajapoikaa oli vuorossa vielä viisi muuta. Hän hymyili vähän, kun hänen vuoronsa tuli. Ääni oli matala, käheä ja kuolettavan seksikäs. "Olen Augustus Waters", hän sanoi. "Olen seitsemäntoista. Minulla oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä, mutta tulin tänne Isaacin pyynnöstä."
"Miltä sinusta nyt tuntuu?" Patrick kysyi.
"Ai, mahtavalta." Augustus Waters hymyili suupielestään. "Olen vuoristoradalla joka menee koko ajan vain ylöspäin."
Kun minun vuoroni tuli, sanoin: "Minä olen Hazel. Olen kuusitoista. Kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Ei valittamista."

Hazel on sairastunut kilpirauhassyöpään kolmetoistavuotiaana ja kuuteentoista ikävuoteen mennessä tauti on jo levinnyt keuhkoihin. Sairauteen ei ole hoitokeinoa ja osan ajasta kone joutuu hengittämään Hazelin puolesta. Augustus on parantunut luusyövästä, mutta päästäkseen eroon sairaudesta, hän on joutunut luopumaan toisesta jalastaan. Nuoret tapaavat syöpäpotilaille tarkoitetussa tukiryhmässä ja Augustus ihastuu Hazeliin ensisilmäyksellä. Siitä saa alkunsa kahden epätavallisessa elämäntilanteessa olevan nuoren rakkaustarina, joka vie heidät tunnetilasta toiseen ja antaa heille jotain, mitä kumpikaan ei olisi uskonut koskaan kokevansa.

John Greenin The Fault in Our Stars ilmestyi tammikuussa 2012 ja siitä lähtien kirja on keikkunut bestseller listojen kärjessä. Suomennos saa varmasti nostetta kun kirjaan perustuva elokuva tulee Suomen ensi-iltaan heinäkuussa. Kahden syöpäsairaan nuoren rakkaustarina on koskettava, mutta kirja ei tehnyt kuitenkaan mitään valtaisaa vaikutusta. Teos ei ollut missään nimessä huono, taidan olla vain hieman väärää kohderyhmää. Jos olisin viitisentoista vuotta nuorempi, olisin varmaankin pitänyt kirjasta kovasti ja jättänyt huomiotta tarinan heppoisuuden. Greenin tekstiä vaivasi sama ilmiö, mihin törmään nuortenkirjoissa nykyään usein: dialogi on liian nokkelaa. Tässä tapauksessa päähenkilöt ovat sekä filosofisia että hauskoja. Sellaisia nuortenkirjan henkilöiden varmasti kuuluukin olla, mutta silti jäin kaipaamaan jotain maanläheisempää. Täydet pisteet kirjailijalle kuitenkin siitä, että hän on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka on saanut monet nuoret lukemaan ilman että siihen on kukaan pakottanut. Ja kirjojen ystävänä tietysti kiinnyn aina henkilöhahmoihin, joille kirjat ovat elämää suurempi asia. Niinpä Hazel ja Augustus elävät ajatuksissani vielä pitkään.

(John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY 2013 / alkuperäisteos The Fault in Our Stars 2012)



Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Mies kohotti päänsä: sade helmeili hänen kasvoilleen. Hän katseli, miten se raidoitti maiseman lukemattomin viivoin, ja sitten hän alkoi pyöriä ympäri. Tyttö teki samoin. He nauroivat läpimärkinä. Lopulta he menivät sateensuojaan terassille. Mies kaivoi taskustaan savukepakkauksen, joka oli vielä osittain kuiva, ja sytytti yhden.
- Saanko minäkin? tyttö kysyi.
Mies tarjosi pakkausta ja tyttö otti sieltä savukkeen. Mies oli lumoutunut.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka on kirjoittanut yhden menestysteoksen. Nyt koko maailma, ja erityisesti kustannustoimittaja, odottavat seuraavaa hittiä. Marcus on viettänyt vuoden juhlien ja nautiskellen menestyksen tuomasta varallisuudesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika julkaista uusi teos, mutta teksti ei vain ota syntyäkseen. Marcus soittaa vanhalle mentorilleen Harry Quebertille ja Harry ottaa hänet avosylin vastaan, vaikka Marcus ei olekaan pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun tästä tuli kuuluisa. Tuhlaajapoika palaa takaisin pieneen merenrantakaupunkiin Auroraan, asettuu asumaan Harryn luokse ja yrittää kirjoittaa uutta menestysromaaniaan. Vaikka Harryn ja Marcusin ystävyys on kestänyt vuosia, Marcus saa vierailunsa aikana Harrysta selville asian, jota ei ole aikaisemmin tiennyt; Harry on ollut kymmeniä vuosia sitten palavasti rakastunut. Vielä suuremman järkytyksen Marcus kokee muutamaa kuukautta myöhemmin kun Harry pidätetään epäiltynä Nola Kerriganin murhasta. Marcus ottaa asiakseen todistaa Harryn syyttömyyden ja joutuu itsekin kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien vuoksi vaaraan. Samalla tapahtumat antavat Marcusin uralle uuden lähtölaukauksen ja mahdollisuuden pelastaa kadotettu maine.

Kirjan takakannessa luki, että teoksessa on jotain Twin Peaksia muistuttavaa. Vaikka olen ollut vannoutunut fani ja nähnyt sarjan jokaisen jakson monia kertoja, en siltikään pitänyt sitä kirjassa houkuttelevana ominaisuutena. Mieleeni tuli, että teoksessa on ehkä jotain yliluonnollista ja mystistä. Kun olin päässyt lukemisessa puolenvälin paikkeille, tajusin, mitä maininnalla tarkoitettiin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuo esille reippaan kattauksen henkilöhahmoja, joista jokaisella on omat menneisyyden syntinsä. Ensin kaikki näyttää hyvin normaalilta ja Aurora vaikuttaa viehättävän idylliseltä pikkukaupungilta, mutta pala palalta henkilöhahmoista kuoriutuu mitä erikoisempia ominaisuuksia. Jokainen on tehnyt virheitä ja joutuu elämään menneisyytensä kanssa päivästä toiseen; jollain synnit ovat vähän pienempiä, mutta monilla järkyttävän suuria.

- Vaali rakkautta, Marcus. Tee siitä hienoin saavutuksesi, ainoa tavoitteesi. Ihmisten jälkeen tulee toisia. Kirjojen jälkeen tulee uusia. Ylistysten jälkeen tulee lisää ylistystä. Rahan jälkeen tulee lisää rahaa. Mutta rakkauden jälkeen, Marcus, rakkauden jälkeen tulee vain kyynelten suola.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta osui käsiini sattumalta ja olin jo päättänyt etten lue sitä, koska kirjastolainojen kasa kasvaa päivä päivältä ja esimerkiksi Tiklin kaltainen tiiliskivi odottaa vielä vuoroaan. Quebertissa houkutti kuitenkin sen kuuluminen Tammen Keltaisen Kirjastoon eli tiesin odottaa laadukasta kerrontaa. Dicker on kirjoittanut hyvän tarinan, valinnut siihen sopivan erikoiset, osittain hauskatkin, henkilöhahmot ja maustanut tarinan romanssilla, murhamysteerillä ja riittävällä määrällä yllättäviä juonenkäänteitä. Täydellinen kesäkirja siis.

 

(Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta, Tammi 2014)