Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Hmm, mitäköhän tästä kirjasta osaisi kertoa paljastamatta liikaa. Sen verran olin itse kuullut etukäteen, että tiesin lukevani Amerikan best seller -listojen kärkikirjaa, josta on povattu myyntimenestystä myös Suomessa. Tiesin myös, että kirjan juoni on hienosti rakennettu ja käänteiltään yllättävä. Nyt kun lukukokemus on takanapäin, täytyy todeta, että juonesta kuulemani kommentit pitivät erittäin vahvasti paikkansa. Harvoin on tullut luettua kirjaa, jossa kirjailija on nähnyt niin paljon vaivaa harhauttaakseen lukijaa oikein kunnolla.

Lähdin juoksuun Amyn nimeä karjuen. Läpi keittiön, missä kiehui teekattila, alas kellarikerrokseen, ohi tyhjän vierashuoneen ja ulos takaovesta. Painalsin pihan poikki kapealle venelaiturille. Kurkistin laiturin reunalta, olisiko Amy laituriin kiinnitetyssä veneessä niin kuin hiljattain, kasvot kohti aurinkoa, silmät kiinni veneen keinahdellessa. [...] "Amy!" Hän ei ollut rannalla, hän ei ollut sisällä. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Tarina alkaa kun Nick Dunne menee viisivuotishääpäivänään kotiin ja huomaa vaimonsa Amyn kadonneen. Olohuoneessa on kamppailun jälkiä ja kaikki viittaa siihen, että jotain kamalaa on tapahtunut. Nick kutsuu poliisit paikalle ja siitä saa alkunsa rikostutkinta, jossa aviomies on alusta alkaen pääepäilty. Tutkinnan edetessä todisteet Nickia vastaan alkavat kasaantua, mutta missä on Amy?

Hän ei aluksi ollut se, mikä hänestä tuli ja mitä eniten pelkäsin: vihainen nainen. Pärjäsin huonosti vihaisten naisten kanssa. He toivat esiin epämiellyttävimmät puoleni.

Kirjan ensimmäiset 150 sivua eivät tarjonneet kovin paljon vauhtia ja ehdin jo vähän kyllästyäkin, mutta sitten alkoi tapahtua ja kunnolla. Loppuvaiheessa luin kirjaa jopa samalla kun laitoin ruokaa, koska en ihan kirjaimellisesti malttanut laskea sitä käsistäni. Lopussa myös ymmärsin, kuinka olennaista kirjan alkupuolen pohjustus oli tarinan kokonaisuuden kannalta. Juonenkäänteet olivat kekseliäitä ja päähenkilöiden persoonat mielenkiintoisia kaikessa kammottavuudessaan. En muista pitkään aikaan lukeneeni kirjaa, jossa on käytetty epäluotettavaa kertojaa, mikä antoikin ihan omanlaisensa twistin lukukokemukselle.

Kiltti tyttö ei ollut yhtä kevyt tai helppolukuinen kuin jännärit yleensä ja se vähän alussa häiritsikin, koska olin odottanut vauhdikasta ja viihdyttävää lukukokemusta. Viihdyttävä kirja kieltämättä lopulta olikin, mutta alun hidastempoisuudesta jäi kuitenkin sen verran hampaan koloon, että ei tämä tämän vuoden suosikkieni joukkoon nouse. Kiltti tyttö oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä kesälukemiseksi kaikille jännärien ystäville (niin kauan kuin tätä kesää on vielä jäljellä). Kirjasta on muuten tulossa leffaversio vuonna 2015. Jään jännityksellä odottamaan, millainen toteutus upeasta juonesta on elokuvaversioon onnistuttu tekemään.

 

(Gillian Flynn: Kiltti tyttö, WSOY 2013)

Laura Save: Paljain jaloin

Apua! Tämä on painajaista. Se on totta. Minulla on syöpä! SYÖPÄ! Ne soittivat. Osteosarkooma... hoidot ovat rankat... ei tarvitse amputoida... laitetaan uusi polvinivel... keuhkoissa näkyy jotain, mistä ei vielä tiedetä... sairauslomalle opinnoista... nyt on kiireinen aikataulu... täytyy tehdä luustokartta... ensi viikolle on paikka sytostaattihoitoihin osastolla.

Alle kolmekymppinen Laura saa tietää sairastavansa osteosarkoomaa eli luusyöpää, joka on pesiytynyt hänen reisiluuhunsa. Diagnoosin jälkeen alkaa rankkojen hoitojen jakso, joka muuttaa nuoren lääketieteenopiskelijan elämän kertaheitolla. Paljain jaloin on Laura Saven muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva romaani. Teksti on aitoa ja niin koskettavaa, että monta kertaa mietin, haluanko oikeasti lukea tätä, koska tiesin Lauran kohtalon jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Niin hyvä kirja kuitenkin oli, että sitä ei pystynyt laskemaan käsistään vaikka olisi halunnut.

Olen kateellinen niille, jotka elävät tappavan tylsää tavallista elämää. Aamulla ylös, murot poskeen, töihin tuttujen pikkutehtävien pariin, illalla salille, takaisin hiljaiseen kotiin, telkkaria ja nukkumaan. Miten ihanan turvallista ja tasaista. Olen kateellinen tutuille ja tuntemattomille jopa heidän huolistaan. Asuntolaina, paska pomo, sitkeät läskit, nalkuttava anoppi, flunssakierre, yksinäisyys, putkiremontti... Voi jos vain voisin vaihtaa tämän tilanteeni johonkin tavanomaisempaan huoleen.

Paljain jaloin saa lukijan miettimään omaa elämäänsä ja terveen ihmisen tuntemaan suunnatonta onnellisuutta terveydestään. Samoin se toimii varmasti hyvänä vertaistukena muille syöpää tai muuta vakavaa sairautta sairastaville. Omalla kohdallani lukukokemus kosketti syvästi erityisesti, koska Laurallakin on pieni lapsi, jonka kasvamista hän ei koskaan pääse todistamaan. Miltä itsestä tuntuisi, jos saisi tietää menettävänsä ne arvokkaat vuodet kun oma lapsi menee kouluun, kasvaa aikuiseksi, hankkii itselleen ammatin, ihastuu, rakastuu, hankkii omia lapsia? Miltä tuntuisi tietää, että jättää jälkeensä ihmisiä, jotka joutuvat jatkamaan elämäänsä ilman puolisoa, äitiä, lasta, ystävää? Paljain jaloin oli taas niitä lukukokemuksia, jotka jäävät mielen perukoille pyörimään pitkäksi aikaa ja ehkä siinä samalla auttavat näkemään elämän positiiviset asiat kirkkaammin ja selkeämmin.

Kaikkeen muuhun olen jo sopeutunut, mutta positiivisesti en suostu ajattelemaan. Hymy ilman aitoa iloa on pelkkä irvistys ja jotkin asiat maailmassa ovat yksiselitteisesti pahoja.

Laura Save kertoo asiat sellaisina kuin ne ovat eikä kaunistele tuntemuksia, joita hoidot ja sairaus herättävät. Teksti on realistista eikä kirjailja sorru turhan filosofisiin pohdintoihin vaan kertoo aidosti siitä, miten sairaus ei todellakaan herätä mitään positiivisia ajatuksia, vaan jaksaminen täytyy kerätä arjen muista tärkeistä asioista kuten perheestä ja ystävistä. Lukijana iloitsin kaiken surun ja synkkyyden keskellä siitä, miten hyvä turvaverkosto Lauralla on. Kunpa jokaisella vakavasti sairaalla olisi samanlainen verkosto tukenaan.

Paljain jaloin oli yksi kauneimmista koskaan lukemistani kirjoista. Se sai näkemään asiat uudella tavalla ja antoi ajattelemisen aihetta roppakaupalla. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, mutta pieni ahdistusvaroitus siitä on kyllä pakko antaa. Sen paremmin aiheessa kuin kerronnassakaan ei ole mitään kevyttä, mutta jos sen kestää, niin pääsee uppotumaan todella koskettavaan lukuelämykseen.

 

(Laura Save: Paljain jaloin, WSOY 2013)



Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Nyt kyllä vähän harmittaa, että tuli tuhlattua arvokasta lukuaikaa Mia Kankimäen uutuuteen. Sekä kirjan lukeminen että tämän arvion kirjoittaminen olivat molemmat yhtä tervanjuontia. Ei kulkenut lukeminen eikä kirjoittaminen, ei sitten millään. Kyseessä on siis muistelmateos kirjailijan matkasta Japaniin tutkimaan 1000-luvun vaihteessa elänyttä naiskirjailija Sei Shõnagonia. Kirjaa lukiessa oma tietämykseni sekä nykypäivän että tuhannen vuoden takaisesta Japanista karttui roppakaupalla, mutta silti en voi väittää nauttineeni lukukokemuksesta juuri ollenkaan.

Myöhemmin kuulen Ninolta, että lähikadulla on erityinen automaatti, joka tunnistaa ostajan iän kasvojen perusteella. En voi käsittää, miten sellainen voi toimia - skannaako jokin tietokoneohjelma silmänympärykseni ja laskee ikäni kuin puun kannosta? Ei, asia on vielä uskomattomampi. Jossain päin Kiotoa on kuulemaa keskus, jossa virkailija istuu arvioimassa automaatteja käyttävien ihmisten kasvoja valvontakameran kautta. Tämä alkuperäinen käytäntö on nyt väistymässä henkilöllisyyskorttien tieltä. Outoja, katoavia ammatteja: tupakka-automaattien valvontakamerakeskuksen iäntunnistusvirkailija.

Kankimäki kirjoittaa hyvin Japanin nykypäivän kummallisuuksista ja teksti on niiltä osin mielenkiintoista luettavaa. Samaten pidin nähtävyyksien ja maisemien kuvauksista ja päällimmäiseksi jäi tunne, että teos olisi toiminut paremmin matkakertomuksena jos varsinainen tutkimuskohde olisi unohdettu kokonaan tai jätetty ainakin pienempään rooliin.

Miinuspuolelta mainittakoon, että Heian-kauden parempien perheiden naiset - elleivät sitten olleet hovipalveluksessa - elivät elämänsä miesten katseilta piilotettuina kuin musliminaiset konsanaan. Kasvojen näyttäminen merkitsi äärimmäistä läheisyyttä, eikä naisen ollut suotavaa elämänsä aikana näyttäytyä muille kuin isälleen ja aviomiehelleen. Naiset tuskin koskaan poistuivat kotoaan ja jos poistuivat, matkat suoritettiin härkien vetämillä, paksujen verhojen peittämillä vaunuilla. Talon hämärissä he piiloutuivat sermien, viuhkojen ja kimonohihojen taakse miesten katseiden ulottumattomiin. Ainoa mitä naiset saattoivat itsestään näyttää, oli sermin tai vaununoven alta esiin pistävä hiha, jossa kulminoitui heidän taiteellinen makunsa. "Naisten ja aaveiden on paras pysyä näkymättämissä", kuului ajalle tyypillinen näkemys.

Sei Shõnagon on mielenkiintoinen hahmo, mutta siitä huolimatta hänen elämäänsä liittyvät osuudet ovat kirjan uuvuttavinta antia. Ehkä jollekin Japanin kulttuurista enemmän kiinnostuneelle ne antavat jotain hyvinkin arvokasta, mutta itse jotenkin väsähdin lukemaan faktaa toisen perään. On mielenkiintoista tietää, miten Japanin hoveissa elettiin tuhat vuotta sitten, mutta jos olisin erityisen kiinnostunut siitä, hankkisin jonkin nimenomaan sitä aihetta käsittelevän kirjan. Kankimäen kirja oli sekoitus matkakertomusta ja historiateosta, ja yhdistelmä ei ihan täysin toiminut.

Tämän arvostelun kirjoittaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, koska en itsekään täysin pystynyt hahmottamaan, mikä kirjassa oikeastaan ärsytti, mutta toisinaan se on vaan fiilis, joka ratkaisee oliko lukukokemus hyvä vai huono. Lopputulos on kuitenkin se, että Asioita jotka saavan sydämen lyömään nopeammin ei päädy ainakaan tässä blogissa tämän vuoden parhaimpien kirjojen listalle vaan ennemminkin listalle kirjoista, jotka olisin aivan hyvin voinut jättää lukematta.

 

(Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013)



Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla

Mia Kankimäen kirjan lukeminen vähän takkuaa, mutta arvostellaan nyt tässä välissä yksi tietokirja. Sikke Sumari on julkaissut useita keittokirjoja ja uusimpana niistä Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla. Kirjaa selatessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä ihaniin kesäisiin maisemiin ja persoonallisella tavalla toteutettuihin ruokakuviin. Annokset näyttävät herkullisilta ja ohjeita tekee heti mieli kokeilla ja päästä maistamaan.

Ensimmäiseksi ruoaksi valitsin makaronilaatikon, koska arvelin, että se saisi parhaan vastaanoton perheen kriittisimmältäkin ruokailijalta. Valinta osoittautui hyväksi, koska ruoka maistui mainiosti sekä miesväelle että minulle. Ohje oli selkeä ja ainekset sellaisia, joita löytyy kaapista melkein aina. Tavallisesta makaronilaatikosta ohje eroaa siten, että siihen ei tule ollenkaan kananmunaa ja lihaliemen sekaan laitetaan kermaa. Lihan lisäksi laatikko saa makua kuullotetusta sipulista, porkkanasta ja herkkusienistä. Hyvä ohje, jolla saa kivasti vaihtelua tavalliseen arkiruokaan.

Toiseksi kokeiltavaksi ruoaksi valikoitui kukkakaali-kantarellipaistos, johon tuli kukkakaalin ja kantarellien lisäksi sipulia ja pekonia sekä kerma-kananmunaseos ja tietysti mausteita. Ruoka oli helppo valmistaa ja makuyhdistelmä oli herkullinen. Tuli heti fiilis, että miksi ihmeessä en ole aiemmin älynnyt yhdistää noita nimenomaisia ainesosia. Tuli samalla herkuteltua tämän kesän ensimmäisillä tuoreilla kantarelleilla. Lomalla täytyykin ehdottomasti päästä sienimetsälle.

Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla on erinomainen keittokirja. Kirjassa on sopivassa suhteessa ruoka- ja leivontaohjeita, ja ohjeet ovat juuri sopivan yksinkertaisia, jotta tällainen harrastelijakokki pystyy niitä toteuttamaan. Seuraavaksi aion testata italialaista ricotta-limoncellotorttua. Olisin tehnyt sitä jo, mutta Alkosta oli limoncello loppunut ja seuraavan erän saapumisesta ei ollut tietoa. Siitä haaveillessa jatkan Siken keittokirjan selailua ja suunnittelen seuraavia ruokaelämyksiä.

 

(Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla, Paasilinna 2013)



Henning Mankell: Haudattu

Uusin Wallander on alunperin kirjoitettu tilaustyönä Hollantiin ja se sijoittuu kirjasarjassa aikaan ennen sarjan päätösosaa Rauhatonta miestä. Vanhaa Wallander -fania ilahdutti ajatus mahdollisuudesta päästä lukemaan vielä kerran Ystadin poliisilaitoksen tutkimuksista ja aina yhtä ihastuttavan yrmeän rikostutkijan edesottamuksista. Lukukokemus oli kuin olisi päässyt tapaamaan vanhan ystävän pitkästä aikaa. Edellisestä Wallanderista on kulunut nelisen vuotta ja muistot alkoivat olla jo melkoisen hataria. Mielikuvat Ystadin poliisilaitoksen henkilökunnasta ja heidän keskinäisistä suhteistaan palautuivat nopeasti ja tarina vei mennessään.

Kurt Wallander on jo pitkään haaveillut muutosta maaseudulle. Eläkeiän lähestyessä Wallander kokee kaipaavansa elämäänsä vaihtelua ja ympärilleen luonnon tuomaa rauhaa. Hän saa kollegaltaan avaimet vanhaan taloon ja lähtee tutustumaan siihen ostoaikeissa. Mahdolliset talokaupat muuttuvatkin rikostutkinnaksi kun Wallander melkein kompastuu puutarhassa mullasta esiin pilkistävään luurangon käteen.

Tarina oli hyvin lyhyt ja tuntui, että se loppui ennen kuin oli päässyt vielä kunnolla alkuunkaan. Tekstissä oli selvästi jouduttu oikomaan melko paljon, jotta kirjan pituus pysyi kurissa. Wallander -kirjoille tyypillinen pohdiskelu ja rauhallisuus ei päässyt tässä teoksessa oikeuksiinsa ja kokonaisuudessan kirja oli pieni pettymys. Olen ehdottomasti kuitenkin iloinen, että luin sen, koska oli mahtavaa päästä vielä kerran nauttimaan Wallanderin ja hänen kollegoidensa seurasta.

Kirjan paras osuus ei ollut itse tarina vaan sen perässä oleva pitkähkö jälkikirjoitus, jossa Mankell tekee pienen yhteenvedon Wallander kirjojensa historiasta ja hahmosta itsestään. Oli hauska lukea, mitä kaikkea uskolliset lukijat ovat tulleet kirjailijalta kyselemään kadulla tähän törmätessään. Kirjailijan kertoman perusteella voi päätellä, että Wallander on todella "elävä" hahmo monelle lukijalle ja kieltämättä taas yhden Wallanderin luettuani on itsekin vaikea muistaa, että tuota henkilöä ei ihan oikeasti ole olemassa. Niin elävästi Mankell on hahmonsa onnistunut rakentamaan.

Kirjasta jäi ristiriitainen tunnelma. Oli mahtavaa lukea vielä yksi Wallander, mutta tekstin taso ei ollut yhtä hyvää kuin se on aiemmissa osissa ollut. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin haikeus, koska heti alkusanoissa kirjailija toteaa, että tämän enempää Wallandereita ei ole eikä tule. Ehkä tätä Wallanderin jättämään aukkoa täytyy paikata lukemalla joku muu Mankellin kirjoittama kirja. Suosituksia otetaan mielellään vastaan.

 

(Henning Mankell: Haudattu, Otava 2013)



Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Kas niin. Haluatte kuulla tainan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden. Älkää kumpikaan pyytäkö lisää. Ensinnäkin on jo myöhä, ja sinulla ja minulla, Pari, on huomenna edessämme pitkä matka. Sinun täytyy nukkua hyvin tänä yönä. Samoin sinun, Abdullah. Minä luotan siihen, että huolehdit asioista, kun sisaresi ja minä olemme poissa. Ja niin tekee äitisikin. Kas niin. Yksi tarina. Kuunnelkaa molemmat tarkasti, älkääkä keskeyttäkö.

Abdullah on huolehtinut sisarestaan Parista koko tämän elämän ajan. Ruokkinut, vaihtanut vaipat, rakastanut ja välittänyt. Sisarukset ovat äärettömän läheisiä aina siihen päivään saakka kunnes joutuvat eroon toisistaan. Kaikki kirjan henkilöt ovat jollain tavalla kytköksissä näihin hahmoihin ja Parin kohtalo vaikuttaa ainakin välillisesti kaikkien elämään. Hosseinin aiemmista romaaneista Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa poiketen, tässä kirjassa sodan, väkivallan ja köyhien elinolojen kuvaaminen oli sivuosassa. Paljon olennaisempaa tarinan kannalta oli ihmisten keskustelut ja ajatukset. Väkivaltaa kokeneita henkilöhahmoja kirjassa on paljon, mutta tapahtumia ei alleviivata ja useimmissa tapauksissa väkivaltaiset tapahtumat ovat jo takanapäin.

Kirja koostuu tarinoista 1950-luvulta tähän päivään. Kertomusten henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tarina on yksi kokonaisuus vaikka sitä kerrotaan monen eri ihmisen näkökulmasta. Tarina kulkee ajasta toiseen yli viidenkymmenen vuoden aikavälillä ja maantieteellisesti kertomukset sijoittuvat Afganistanin lisäksi eri puolille maailmaa. Afganistanista lähteneiden henkilöhahmojen suhde kotimaahansa on monelta osin ongelmallinen ja sellaista on myös väkivaltaiseen maahan jääneiden ihmisten elämä.

Odotukset Hosseinin uutuuden suhteen olivat melkoisen korkealla, koska Leijapoika on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Ja vuoret kaikuivat lunasti odotukset pääosin. Vaikka tarinat on kytketty yhteen ja henkilöiden elämät sivuavat toisiaan, monelta osin luin kirjaa erillisinä tarinoina. Koskettavimpia olivat tarinat lapsensa menettäneistä vanhemmista sekä kuvaukset jo aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä menettäneet uskon omiin vanhempiinsa. Henkilöhahmoja oli häiritsevän paljon ja en enää kirjan loppupuolella muistanut kaikkia merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joita kirjan alkupuolella oli esiintynyt. Siitä huolimatta kirja teki vaikutuksen. En voi väittää, että Ja vuoret kaikuivat olisi koskettanut yhtä syvästi kuin Leijapoika, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen lukuelämys se kuitenkin oli ja varmasti yksi tämän vuoden parhaista kirjoista.

 

(Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat, Otava 2013)