tiistai 29. tammikuuta 2013

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä

Seuraavaksi lukulistallani on Juha Seppälän Mr.Smith. Sitä ennen päätin lukaista pikaisesti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka oli vuoden 2012 Tietofinlandia -voittaja. Olin kuullut teoksesta kritiikkiä ja osittain olen samaa mieltä siitä, että kirjailijalla on ehkä ollut tarve esittää monia asioita negatiivisemmassa valossa kuin olisi ollut tarve. En siis tarkoita, että tuotantoeläinten asiat olisivat niin loistavassa kunnossa etteikö niissä olisi paljonkin valittamista, mutta mielestäni tietokirjassa asiat pitäisi pyrkiä esittämään mahdollisimman neutraaliin sävyyn. Toinen lukukokemuksessa ärsyttänyt asia oli lähteiden käyttö melkoisen rennosti. Kirjassa on paljon faktoina esitettyjä tilastotietoja, joiden lähteenä on haastattelu. Mielestäni tilastotiedon pitäisi päätyä tietokirjaan (ainakin Tietofinlandian arvoiseen sellaiseen) ainoastaan tarkistettuna eikä vain haastatteluun perustuvana.

Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin ihan kelpo tietopaketti kotimaisten tuotantoeläinten elinoloista. Omalla kohdallani kirjan tärkeitä antia oli selvitykset siitä, miten luomu eroaa tavallisesta ruoasta. Jokainen lukemani kirja muuttaa minussa jotain ja tämä teos teki sen varmasti paljon konkreettisemmin kuin monet muut. Aion jatkossa suosia luomuruokaa entistä enemmän ja valitsen muutenkin kaupassa tarkemmin, mitä tuotteita kärryyni laitan. Syötäväksi kasvatetuille siis ruusuja ajatuksia herättävästä  aiheesta ja risuja ennakkoasenteellisesta yleissävystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei se pahaksi voi olla kenellekään, että tietää vähän entistä paremmin mitä suuhunsa laittaa.



tiistai 22. tammikuuta 2013

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Monesti kirja-arviointia kirjoittaessa tulee sellainen tunne, että vaikka kirja oli ihan hyvä, siitä ei ole silti oikein mitään sanottavaa. Varsinkin dekkareiden kohdalla käy usein niin. Nyt luin kirjan, josta olisi niin paljon sanottavaa, että ei tiedä mistä aloittaisi. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani oli eriskummallinen kirja, joka herätti paljon ajatuksia.

Bliss Rampike on ihastuttava kuusivuotias tyttö ja luistelun ihmelapsi. Kaikki rakastavat pientä jääprinsessaa. Kun Bliss löytyy kotitalonsa kellarista kuolleena, kyseessä on valtaisa sensaatio, jota käsitellään mediassa loputtomasti. Erityisen suuren roolin kuoleman jälkeisessä mediamylläkässä ottaa Blissin manageri-äiti, jonka julkisuushakuisuudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Tarinan kertojana toimii Blissin isoveli, nyt 19-vuotias Skyler Rampike, jota myös aikanaan epäiltiin murhasta, ja joissain piireissä epäillään edelleen. Skyler kertoo perheensä tarinan ajoista ennen Blissin syntymää aina tähän päivään saakka.

Skylerista on tullut vuosien varrella moniongelmainen nuori, joka on jatkuvassa laitos- ja lääkekierteessä. Muistelmiaan kirjoittamalla hän yrittää jäsentää menneisyyttään ja samalla kertoa tarinan siitä, millaista on elää vanhempien kanssa, jotka asettavat aina oman etunsa lastensa edelle.
Kertomus pohjautuu löyhästi Amerikassa 1990-luvulla tapahtuneeseen lapsimissin murhaan, mutta kirjailijan teoksen alkuun kirjoittaman vastuuvapautuslausekkeen mukaan tarina on kuitenkin täysin keksitty. Jos tarina siis tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että tarinalla ja tosielämän tapahtumilla on kuitenkin melko paljon yhteistä.

Monet kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta, mutta harvoissa kirjoissa sitä annetaan näin suoraviivaisesti, kuin tarjottimella:
Siskoni kuoleman kymmenvuotispäivä lähestyy nopeasti. Siksi kirjoitan tämän. Kyyhötän raiteilla kun veturi syöksyy kohti. Tuijotan sokaiseviin ajovaloihin kuin Jumalan ilmestykseen hypnotisoituna/halvaantuneena/kykenemättä liikkumaan.
Skyler täällä on pimeää.
Skyler älä jätä minua yksin tänne
Skyler kuolisitko sinä minun puolestani?
Ja se on ratkaiseva kysymys, eikö niin? Kuolisitko minun puolestani.
Lukija, kysy itseltäsi: onko ketään, jonka puolesta olisit valmis luopumaan hengestäsi? Et luovuttaisi (vain) munuaista vaan sydämen? Pelastaaksesi rakkaasi hengen?

Kirja on Skyler Rampiken muistelmateos ja muodoltaan sellaiseksi kirjoitettu. Skylerin lapsuudentraumat ovat kuitenkin niin syviä, että hän joutuu eriyttämään tämän päivän yhdeksäntoistavuotiaan minänsä siitä yhdeksänvuotiaasta minästä, jonka elämä muuttui yhdessä yössä kun pikkusisko murhattiin.
Juuri siksi tämä kerronta onkin niin vatsaavääntävää ja raivostuttavan hidasta: Skyler (yhdeksäntoista) ei kestä palata vieläkin traumaattisempiin kohtauksiin Skylerin (yhdeksän) elämässä, mutta silti hänen/minun on pakko.

Kirjan takakannessa näkyvän Publisher´s Weeklyn arvostelun mukaan Oatesin kirja on "veitsenterävä satiiri". Teos käsittelee traagisia aiheita, joista kauheinta on vanhempien järkyttävä itsekeskeisyys, oman edun tavoittelu ja täysi välinpitämättömyys omien lastensa hyvinvoinnista. Tarinassa käsitellään nyky-yhteiskunnan sairasta ilmiötä, jossa lapset ovat vanhempien pelinappuloita ja välineitä, joilla toteutemaan omia toteutumatta jääneitä haaveita lapsen tahdosta riippumatta. Satiirista on siis tosiaan kyse, mutta ei millään muotoa hauskasta sellaista vaan tarina on pääosin todella surullinen.
Bliss lisäsi haikealla äänellä: "Tiedätkö mitä, Skyler? Mami ja isä eivät enää rakasta minua. Sen jälkeen kun kaaduin jäällä, kukaan ei enää rakasta minua." ja Skyler sanoi heti: "Kyllä rakastavat. Minä rakastan", ja Bliss sanoi epäilevästi: "Rakastatko, Skyler? Miksi?" ja Skyler sanoi: "Siksi, että sinä olet minun sisko", vaikka miettikin, johtuiko se siitä, oliko se pätevä syy, ja jos oli, jos tämä pieni surusilmäinen sätky tyttö ei olisi hänen siskonsa, jos Blissillä ei olisi Skyler-nimistä veljeä, rakastaisiko häntä kukaan? (Ja miksi kukaan rakastaa ketään toista? Skyler mietti.)

Kirjan perimmäinen kysymys on tietysti, kuka murhasi Bliss Rampiken ja oliko se kenties Skyler itse. Sen verran voin juonesta paljastaa, että siihen asiaan saadaan vastaus kirjan lopussa. Kannattaa siis lukea, jotta totuus selviää.

 
(Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani, Otava 2012)

maanantai 14. tammikuuta 2013

Lukijan tappio

Erityisen kiireiset viikot, liian lyhyt laina-aika ja täydellistä keskittymistä vaativa tarina ei ollut paras mahdollinen yhdistelmä. Lopputuloksena oli, että sain luettua Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi -teosta puoleenväliin asti, mutta sitten kirjasto halusi jo kirjansa takaisin ja pakkohan se oli palauttaa. Kirja oli ensimmäisen puoliskon perusteella ehdottomasti sellainen, että haluan palata siihen joskus uudelleen. Tarina oli raskaslukuinen ja vaatii totaalista keskittymistä, joten se ei ehkä ollut alunperinkään sopiva teos nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa täysin rauhalliset lukuhetket loistavat poissaolollaan. Lukemani perusteella suosittelisin kuitenkin teosta sellaiselle kirjallisuuden ystäville, jotka eivät pelästy kunnon tiiliskiviromaania ja haluavat nauttia erityisen hyvästä tarinasta sekä brittiläisestä kartanomiljööstä.