Kirjan ja ruusun päivän kirjavinkit

Lauantaina 23.4. vietetään Kirjan ja ruusun päivää. Tänä vuonna kampanjassa mukana olevista kirjakaupoista saa 15 euron kirjaostokseen kaupanpäälle Ronja Salmen ja Jami Nurmisen Onks Noloo? -nuortenkirjan. Krja on jaossa vain tuona päivänä ja sen jälkeen sitä ei enää myydä eikä jaeta kirjakaupoissa. Kipin kapin kirjaostoksille siis, mutta mitä sitä tänä vuonna ostaisi? Tässä omat suosikkini:

Upea, sotienjälkeiseen Napoliin sijoittuva Loistava ystäväni kertoo Lilan ja Elenan tarinan. Teos aloittaa neliosaisen sarjan ja tulee varmasti olemaan ilmiö Suomessa, kuten se on ollut muuallakin maailmalla.

Jukka Viikilä on kirjoittanut Johan Carl Ludvig Engelin fiktiivisen yöpäiväkirjan vuosilta, jolloin Engel oli muuttanut Suomeen rakentamaan uutta uljasta pääkaupunkia. Viikilän teksti on kaunista ja käy varmasti suoraan sydämeen kaikille, joille Helsinki on rakas kaupunki.

Elina Pitkäkangas on sijoittanut esikoisteoksensa tapahtumat tämän päivän Suomeen, Kuurankeron pikkukaupunkiin, jossa ihmissusimyytit heräävät eloon. Kuura on yksi kevään odotetuimmista fantasiateoksista ja ainakin omalla lukulistallani vuorossa heti seuraavana. 

Yhdeksäs hauta on toinen osa rikostarkastaja Fabian Riskistä kertovassa sarjassa. Edellinen osa oli taattua ruotsalaista dekkarilaatua, joten toinen osa on lähestulkoon pakko lukea.














Korppiretki voitti Vuoden luontokirja -tittelin viime vuonna ja on ollut ilmestymisestään asti ostoslistallani. Mika Honkalinnan valokuvat ovat synkällä tavalla upeita ja korpit pääsevät oikeuksiinsa sekä kirjan tarinoissa että kuvissa.

Luin Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän vähän päälle parikymppisenä ja olin silloin todella vaikuttunut. Hämmästyin, miten taitavasti kirjailija voi välittää tunnelmia ja tunteita tarinalla, jonka aihepiiristä en ollut varsinaisesti edes kiinnostunut. Viime viikolla julkaistiin Itkosen uutuus Palatkaa perhoset, jossa Summer Maplen tarina jatkuu kymmenen vuotta myöhemmin.

Peetu on syntynyt Petraksi, mutta ei ole koskaan kokenut olevansa tyttö. Nyt Peetu vain odottaa täysi-ikäisyyttä ja mahdollisuutta muuttua myös fyysisesti siksi henkilöksi, joka on aina kokenut olevansa. Kaunokirjallisuus tarjoaa parhaimmillaan mahdollisuuden ymmärtää sellaisia asioita, jotka eivät millään tavalla kosketa omaa arkea. Lähemmäs sitä ymmärrystä haluaisin päästä lukemalla Siri Kolun uutuuden.

Bea Uusma: Naparetki

Ensin täytyy myöntää, että en juurikaan lue tietokirjallisuutta enkä varsinkaan mitään mikä on luokitettu historiaan tai muistelmiin. En vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä niihin. Tähänkään kirjaan en olisi tarttunut, ellei sitä olisi suitsutettu kirjanystävien keskusteluissa heti sen ilmestymisestä lähtien. Eikä suotta kehuttu: Naparetki on luultavasti paras koskaan lukemani tietokirja. Juoni (jos tietokirjasta voi käyttää sanaa "juoni") on rakennettu kiinnostavaksi ja kirjailija on osannut tuoda esiin sekä oman persoonansa että naparetkeläisten luonteenpiirteet.

Bea Uusmaa on kiehtonut jo parinkymmenen vuoden ajan yli sadan vuoden takainen mysteeri retkikunnasta, joka lähti kohti pohjoisnapaa vetykaasupallolla ja löytyi kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuolleina autiolta saarelta keskeltä Jäämerta. Arvoitusta on yritetty ratkaista vuosikausia ja retkeilijöiden kohtalosta on monia erilaisia teorioita. Esimerkiksi Wikipediassa kerrotaan, että retkikunta kuoli jääkarhun lihasta saatuun sairauteen. Kukaan ei ole kuitenkaan tiettävästi omistautunut asian selvittämiselle samalla intohimolla kuin Bea Uusma.

Kirjan rakenne on sopivan kevyt ja sen jako selkeästi osiin kirjailijan oman tarinan ja naparetkeilijöiden tarinan välille toimii loistavasti, Kevyestä kerronnasta huolimatta tarina käy tunteisiin ja tekee jopa surulliseksi. Vaikka on tiedossa, että retkeilijät eivät tule selviämään hengissä, heihin tutustuu retken edetessä niin, että huomaa toivovansa tarinalle onnellisempaa loppua.

Luin pikavauhtia, koska oli yksinkertaisesti ihan pakko saada tietää mitä retkikunnalle tapahtui. Pidän mysteereistä muutenkin, mutta saman asian olisi helposti voinut kirjoittaa niin kuivasti, että en olisi kiinnostunut siitä ollenkaan. Naparetkeily ei ole koskaan kiehtonut minua millään tasolla, mutta nyt olen iloinen kun huomaan tietäväni jotain asiasta, joka on ollut täydellisesti kiinnostusalueeni ulkopuolella. En silti edelleenkään ymmärrä, että joku haluaa vapaaehtoisesti lähteä seikkailemaan napajäätikölle, kun itselle lähikaupassa käynti mittarin näyttäessä paria kymmentä pakkasastetta on ihan riittävän extremeä. Seikkailijat ovat omanlaisensa ihmislaji ja tiedostan erittäin hyvin, että en kuulu kyseiseen porukkaan. Lukeminen valkeudesta, joka on niin ääretöntä, että se sokaisee ja merestä, joka on niin syvä ettei sitä pysty käsittämään, on minulle riittävän pakahduttava kokemus sellaisenaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain olla tarinan välityksellä mukana sekä yli sadan vuoden takaisella naparetkellä että Uusman retkellä mysteeriä selvittämässä. 

(Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani, Like 2015. Suomentanut Petri Stenman)

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Olin varsinkin joskus alle parikymppisenä aikamoinen kielipoliisi ja mielelläni oikaisemassa toisten kielioppivirheitä niin puheessa kuin kirjoitetussa tekstissä. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että oma tekstini on kaukana virheettömästä, puhekielestä puhumattakaan. Jonkinlainen oikeakielisyys on tärkeää omassa elämässäni työn ja opiskelun osalta, mutta välillä pitää muistuttaa itseään, että ei nämä asiat ihan haudanvakavia ole. Ja siihen käy hyvin avuksi Ville Elorannan 125 myyttiä suomen kielestä, jossa toimittaja ja suomen kielen maisteri Eloranta oikaisee yleisiä kieleen liittyviä oletuksia.

Heti kirjan alkupuolella tuli vastaan muutama hyvä tärppi. Myytin numero neljä kohdalla Eloranta toteaa viisaasti, että osa suomen kielen yhdyssanoista on sellaisia, että niiden kirjoitusasussa on kyse lähinnä mielivallasta: nimenomaan kirjoitetaan yhteen, mutta alun perin erikseen, täpötäysi yhteen, mutta ani harva erikseen. Nämä ovat itselleni juuri sellaisia asioita, joiden kohdalla jään toisinaan kirjoittaessa jumittamaan ja sitten harmittelen, että en pysty loogisesti päättelemään millainen kirjoitusasu on. Mutta logiikkaa ei siis olekaan, vaan nämä pitää vain yksinkertaisesti opetella ulkoa.

Myytti numero 21 liittyy siihen, miten toisinaan useampi erilainen taivutusmuoto samasta sanasta voi olla oikein. Itse olen usein herkästi leimannut jotkin taivutukset murreilmauksiksi, vaikka ne eivät sitä ole. On aivan yhtä oikein sanoa palvelujen, palveluiden ja jopa palveluitten. Ja vielä radikaalimpi omena, jota voi taivuttaa jopa viidellä tavalla oikein: omenien, omenoiden, omenoitten, omenojen ja omenain. Omenoitten ja palveluitten kuulostaa omaan korvaani toivottoman väärältä, mutta näin sitä oppii joka päivä jotain uutta.

Ville Elorannan teos on näppärä tietopankki kielestä kiinnostuneelle ja samalla mukava muistutus siitä, että oma tietomäärä tähän asiaan liittyen ei ehkä ole sillä tasolla, millä sen kuvittelisi tai toivoisi olevan.

 

(Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, HS-kirjat 2014)



Helena Valonen: Hyvä käytös

Vanhempi väki haluaa usein ostaa käytöskirjan valmistuvalle tai ripille pääsevälle nuorelle. Epäilen aina hiukan, että osaavatko lahjansaajat arvostaa käytöskirjaa siinä iässä. Itse en ainakaan olisi osannut. Nyt reilu viisitoista vuotta myöhemmin olisin hyvinkin iloinen jos hyllystäni löytyisi teos, josta voisin tarpeen tullen tarkistaa hienojen juhlien istumajärjestyksen tai vaikka etsiä vinkkejä juhlapuheen pitämiseen. Helena Valosen Hyvä käytös -kirjasta saa vastauksen näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin. Kirja on jaettu lukuisiin osa-alueisiin: hyvän käytöksen perusteet, keskustelut, ruokailu, kyläily, juhlat, pukeutuminen, työnhaku, matkailu jne. Jokaisesta aiheesta on tekstiä vähintään sivun verran ja välillä ohjeissa mennään hyvinkin tarkkoihin yksityiskohtiin.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja sisältöä on kevennetty kuvilla ja infobokseilla. Kokonaisuus on visuaalisesti raikas ja vetoaa varmasti monen ikäiseen yleisöön. Otsikointia on selvästi mietitty ja "vain pönttö ei käytä roskapönttöä" -tyyliset otsikot ovat ihan sympaattisia. Nuorelle kohderyhmälle kirjan sisältö saattaa kuitenkin olla aavistuksen verran jäykkää ja teennäistä. Olisinkin toivonut nuorekkaampaa otetta tekstin osalta, jotta se kohderyhmä jolle kirja on selvästikin tarkoitettu, tulisi siihen tarttuneeksi. Nyt lopputulos on vähän turhan tätimäinen ja opettavainen. Hyvä käytös on kuitenkin ihan kelpo lahjakirja ja vastaa varmasti siihen kysyntään, joka tällaiseen kirjaan kohdistuu. Harmi, että teoksen julkaisu viivästyi ja se saapui kauppoihin toukokuun lopulla vasta pari päivää ennen ylppäreitä. Rippijuhlasesonki on kuitenkin onneksi vasta aluillaan.

 

(Helena Valonen: Hyvä käytös, Auditorium 2014)

Kirja saatu blogin kautta.

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas

Jouni Laaksosen Lapseperheen retkeilyopas on hyvä kesäkirja jokaiselle reippailusta kiinnostuneelle lapsiperheelle. Kirjassa on otettu hienosti huomioon eri ikäiset kohderyhmät: vauvat, leikki-ikäiset ja koululaiset. Teos on kierresidottu ja kovakantinen eli kestää varmasti hyvin mukana kuljettamista ja selailua. Jokaisella aukeamalla on esitelty yksi retkikohde ja vieressä on kartta, joka helpottaa reitin hahmottamista. Kohteet on jaoteltu alueittain ja ja kuvailevan tekstin lisäksi kerrotaan reitin pituus, maisemat, maasto ja mahdolliset palvelut.

Kirjan alussa on yleisiä retkeilyohjeita lapsille ja asioita joita aikuisten kannattaa ottaa huomioon lähtiessä metsään pikkuväen kanssa. Jokaisesta retkikohteesta on myös kerrottu, pystyykö reitin liikkumaan vaunuilla ja kuinka haastavaa maasto on muilta osin. Kirjan ulkoasu on raikas ja kohteista otetut kuvat ovat kauniita ja lisäksi informatiivisia.

Jäin kaipaamaan enemmän kohteita Uudellemaalle, mutta ymmärrän toki, että tarkoituksena on ollut tehdä valtakunnallisesti pätevä teos. Kohteita onkin tasaisesti joka puolella maata ja se varmasti palvelee mainiosti ympäri Suomea reissaavia retkeilijöitä. Uudenmaan alueesta tai Etelä-Suomesta pystyisi luultavasti halutessaan tekemään vaikka kokonaisen kirjan. Meidän poppoolla Lapseperheen retkeilyoppaan kohteista testiin menee Iso Vasikkasaari Espoon edustalla sekä Aulangon Joutsenlammen kierros Hämeenlinnassa. Nyt vaan toivotaan sopivia retkeilysäitä ja odotellaan tietysti lomaa.

 

(Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas, Karttakeskus 2014)



Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä

Saku Tuomisen kirja on niin pullollaan hyviä ajatuksia, että kun mietin, mitä asioita haluaisin erityisesti tuoda esille, meinasin päätyä referoimaan tähän koko kirjan. Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä on pieni kirja, mutta sisällöltään suuri. Minulle teoksen sanoma oli, että unelmointi kannattaa aina ja suurimmat onnen tunteet saa yleensä hyvinkin arkisista asioista kunhan elämän perusasiat ovat kunnossa. Tärkeintä on positiivinen elämänasenne ja halu tehdä asioita, joista unelmoimme. Asenne ratkaisee!

Kirjassa oli paljon itsestäänselvyyksiä, kuten se, miten toiset ihmiset näyttävät elävän parempaa elämää kuin me itse, koska näemme siitä vain osan. Ilmiö pätee erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen pystyy kiillottamaan elämäänsä niin, että se näyttää mahdollisimman hyvältä. Itsestäänselvyyshän tämä toki on, mutta juuri sellainen asia, jonka mielelläni luen kirjasta sellaisena päivänä kun oma elämä ei todellakaan tunnu kovin hohdokkaalta. Tuomisen kirjan pariin on helppo palata huonona päivänä ja saada taas lisää energiaa ja uskoa unelmiinsa.

Tuominen jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan: haihattelijoihin, puurtajiin ja takertujiin. Haihattelijat haaveilevat paljon, mutta eivät uskalla tehdä ratkaisevaa siirtoa toteuttaakseen unelmansa. Puurtajat eivät usko unelmointiin ja ajattelevat, että haaveilu jostain uudesta asettaa heidän nykyisen elämänsä hyvyyden kyseenalaiseksi. Takertujat pitävät kiinni saavuttamistaan asioista ja pelkäävät, että heidän saavutuksensa leimataan virheiksi jos he myöntävät, että haluaisivatkin nyt jotain muuta. Tunnistan itseni jollain tasolla kaikista näistä tyypeistä ja voisin kuvitella, että niin käy monelle muullekin. Jokaisesta kohdasta tuli mieleen vähintään yksi asia, jossa olen toiminut juuri noiden nimenomaisten stereotypioiden mukaisesti. Mutta ei se mitään, taas tuli tilaisuus oppia jotain ja nähdä asiat uudella tavalla.

Pidin kirjan kevyestä rakenteesta ja siitä, että voin halutessani lukea kappaleen sieltä toisen täältä. Kirjassa on tilaa omille muistiinpanoille ja tekstistä on valmiiksi korostettu tärkeitä asioita alleviivaamalla. Samalla kannustetaan lukijaa tekemään omia merkintöjä ja kirjoittelemaan marginaaleihin. Yleensä olen hyvin tarkka, että kirja ei saa näyttää luetulta; en koskaan taittele sivuille hiirenkorvia enkä varsinkaan tee muistiinpanoja kirjojen sivuille. Tuomisen kirjan kohdalla sen sijaan suorastaan odotan, että omasta kappaleestani tulee repaleinen ja se on täynnä alleviivauksia ja muita merkintöjäni.

Toivon, että mahdollisimman moni lukee Saku Tuomisen kirjan ja saa siitä yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin itse sain. Olen aina uskonut, että positiivinen elämänasenne on avain onnellisuuteen, mutta Tuomisen kirja antoi monta uutta näkökulmaa siihen, mistä palasista onni voi koostua. Harvoin olen ollut näin iloinen siitä, että tulin tarttuneeksi kirjaan, joka melkein jäi lukematta.

 

(Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä: Paasilinna 2013)



Anna Perho: Superarkea!

Kartan yleensä kaikenlaisia self-help -oppaita, mutta muutama viikko sitten olin siinä määrin stressaantunut, että kaikki mahdollinen apu oli tarpeen. Niinpä päätin tarttua Anna Perhon kirjaan, siitä huolimatta, että heti takakannessa kerrottiin, että kirjan ohjeiden avulla ei voi saavuttaa olotilaa, jossa pulssi on yhtä alhaalla kuin pakastekalalla. Se kun olisi ollut juuri se olotila, jota olisin kaivannut. Jouduin nyt kuitenkin tyytymään isoon kasaan käytännön vinkkejä, joilla helpottaa arjen pyörittämistä. Eikä ne mitään huonoja vinkkejä olleetkaan.

Kirja koostuu hyvin käytännönläheisistä ajatuksista, joita noudattamalla voi helpottaa omaa elämäänsä. Osa vihjeistä oli jopa vähän turhankin yksinkertaisia, kuten se, että suunnittelemalla viikon ateriat ja kauppaostokset etukäteen, pääsee vähemmällä. Kukapa ei nyt sitä olisi itsekin tajunnut, mutta omalta osaltani ainakin käytännön toteutus ontuu silti, vaikka sen tiedänkin. Kirjan tarkoituskin oli varmasti herätellä niitä ajatuksia, jotka jokaisella on tiedossa, mutta energia ja voimat eivät riitä niiden jäsentelyyn ja käytännön toteutukseen.

Kirjan paras lause oli "Priorisointi on luopumista". Kaikkea ei siis tarvitse ehtiä ja jaksaa, mutta sen verran järjestelmällinen pitää olla, että päättää mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kaikkea ei voi siis saada ja sekös ainakin allekirjoittanutta harmittaa. Siitä ajatuksesta yli pääseminen on kuitenkin ainakin omalla kohdallani avain parempaan arkeen. Kirjan toinen tärkeä oivallus liittyi pakollisiin pikku asioihin, joiden keskeneräisyys jäytää mieltä jatkuvasti. Tästä hyvänä esimerkkinä niinkin arkinen asia kuin tiskit, jotka kasaantuvat helposti jos niitä ei pese samantien. Käytännössä periaate on siis, että jos voit hoitaa jonkin asian pois alta seuraavan viiden minuutin aikana, tee se.

Olen nyt parin viikon ajan pyrkinyt helpottamaan elämääni pitämällä Perhon vinkit mielessä. Kävin kaupassa ostamassa viikon ostokset kerralla, olen tiskannut tiskit pois samantien ja siivonnut muutenkin tavarat heti paikalleen lojumasta ympäri kämppää. Ja kyllä, fiilis on huomattavasti parempi kun koti pysyy siistinä ja joka päivä ei tarvitse töiden jälkeen ensimmäisenä rynnätä kauppaan ruokaostoksille. Yksinkertaisia juttuja, mutta parantavat ihan oikeasti elämänlaatuani. Mutta ei se silti sitä poista, että esimerkiksi pieleen mennyt talon kuntotarkastus v*tuttaa juuri tällä hetkellä allekirjoittanutta kuin pientä oravaa. Mutta onhan se kivempi olla v*ttuuntunut siistissä kämpässä kuin sotkuisessa;)

 

(Anna Perho: Superarkea!, Paasilinna 2013)



Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä

Seuraavaksi lukulistallani on Juha Seppälän Mr.Smith. Sitä ennen päätin lukaista pikaisesti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka oli vuoden 2012 Tietofinlandia -voittaja. Olin kuullut teoksesta kritiikkiä ja osittain olen samaa mieltä siitä, että kirjailijalla on ehkä ollut tarve esittää monia asioita negatiivisemmassa valossa kuin olisi ollut tarve. En siis tarkoita, että tuotantoeläinten asiat olisivat niin loistavassa kunnossa etteikö niissä olisi paljonkin valittamista, mutta mielestäni tietokirjassa asiat pitäisi pyrkiä esittämään mahdollisimman neutraaliin sävyyn. Toinen lukukokemuksessa ärsyttänyt asia oli lähteiden käyttö melkoisen rennosti. Kirjassa on paljon faktoina esitettyjä tilastotietoja, joiden lähteenä on haastattelu. Mielestäni tilastotiedon pitäisi päätyä tietokirjaan (ainakin Tietofinlandian arvoiseen sellaiseen) ainoastaan tarkistettuna eikä vain haastatteluun perustuvana.

Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin ihan kelpo tietopaketti kotimaisten tuotantoeläinten elinoloista. Omalla kohdallani kirjan tärkeitä antia oli selvitykset siitä, miten luomu eroaa tavallisesta ruoasta. Jokainen lukemani kirja muuttaa minussa jotain ja tämä teos teki sen varmasti paljon konkreettisemmin kuin monet muut. Aion jatkossa suosia luomuruokaa entistä enemmän ja valitsen muutenkin kaupassa tarkemmin, mitä tuotteita kärryyni laitan. Syötäväksi kasvatetuille siis ruusuja ajatuksia herättävästä  aiheesta ja risuja ennakkoasenteellisesta yleissävystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei se pahaksi voi olla kenellekään, että tietää vähän entistä paremmin mitä suuhunsa laittaa.