Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Luin Anna-Leena Härkösen uuden kolumnikokoelman. Kirja oli koottu aiemmin Anna-lehdessä julkaistuista kirjoituksista. Tekstit on kirjoitettu Härköselle ominaiseen ironiseen sävyyn ja niissä ruoditaan arkielämän sattumuksia. Härkösellä on mahtava taito löytää aivan tavallisistakin asioista jotain hauskaa ja oivaltavaa ja viihdyin tekstien parissa erittäin hyvin. Nauroin jopa muutaman kerran ääneen kirjoituksia lukiessa, ja sitä ei ihan joka kirja onnistu saamaan aikaan. Vaikka kolumnikokoelma oli hauska ja viihdyttävä, sen verran täytyy kuitenkin todeta, että olen kyllä parempaakin tekstiä Härköseltä lukenut. Silti Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia oli hauskinta mitä olen pitkään aikaan lukenut ja suosittelen lämpimästi kaikille kevyttä, mutta älykästä kirjallisuutta kaipaaville.

 

(Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia, Otava 2013)



Pirjo Hassinen: Popula

Olen aiemmin lukenut yhden Pirjo Hassisen kirjan ja pidin siitä kovasti. Hassinen kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja henkilöhahmot ovat syviä ja heidän ajatuksiinsa pääsee hienosti sisään. Populan tapauksessa se ei kuitenkaan tarkoittanut, että olisin pystynyt samaistumaan henkilöihin. Keski-ikäinen, kevyesti alkoholisoitunut Pirjo Vainio ja nuorehko portsarina työskentelevä Perttu Aalto eivät tarjonneet minkäälaista samankaltaisuuden tunnetta sen paremmin ajatusten kuin tekojenkaan osalta. Tarinan tärkeitä sivuhenkilöitä ovat Pirjon tytär Rita, tämän aviomies Ville, sekä Villen ja hänen edellisen vaimonsa adoptoima Tuulia. Myöskään heidän kohdallaan en kyennyt löytämään yhtäläisyyksiä oman ajatusmaailmani kanssa vaikka Ritan luonnetta melko laveasti kuvattiinkin.

Kirjan nimi tulee tarinassa keskeisessä roolissa olevasta oikeistopopulistisesta Popula-puolueesta. Puolue liittyy sekä Pirjon, Pertun että Ritan elämään ja muuttaa sitä suuntaan, josta ei ole paluuta. Odotin puolueelta kirjassa ehkä kuitenkin suurempaa roolia kuin mikä sillä lopulta oli. Pääroolin tarinassa sai sen sijaan selkeästi Pirjon ja Ritan monimutkainen äiti-tytär-suhde, joka ei ollut mielestäni erityisen antoisaa ruodittavaa.

Popula ei ollut huono kirja, mutta en vain löytänyt lukijana riittävästi samaistumispintaa henkilöhahmoista, jotta olisin voinut oikeasti pitää tarinasta ja uskoa siihen täydellisesti. Ja Perttu Alvari Hermanni Aallon kutsumanimi P.A.H.A. ylitti jonkinlaisen ärsytyskynnyksen lapsellisuudellaan. Lisäksi se oli visuaalisesti lukukokemusta häiritsevä tekijä, sillä P.A.H.A. isolla kirjoitettuna, ja esiintyessään samalla sivulla parhaimmillaan melkein kymmenen kertaa, hyppäsi silmille tekstistä ja haittasi keskittymistä olennaiseen eli tarinaan. Olisin vielä ymmärtänyt jos henkilön kutsumanimi olisi ollut Paha, mutta miksi ihmeessä se on pitänyt kirjoittaa isolla ja vielä pisteiden kera. Yksinkertaisesti ärsyttävää.

 

(Pirjo Hassinen: Popula, Otava 2012)



Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta, mutta talvella jää aseuttuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Luin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen Jää. Lukukokemus lähti hitaasti käyntiin ja ajattelin jo, että kirja on niin uuvuttava, että saa jäädä lukematta kokonaan, mutta näin jälkeenpäin täytyy olla tyytyväinen etten luovuttanut liian helpolla. En muista, milloin olisin lukenut tarinaa, jossa tapahtuu niin vähän, mutta jossain sadannen sivun paikkeilla siihen tottuu ja lakkaa odottamasta mitään suurta ja käänteentekevää. Sen takia kirjan loppupuolen tapahtumat pääsivätkin yllättämään melko dramaattisesti.

Kirja on kirjoitettu upeasti ja ympäristön ja ihmisten kuvaus on todella hienoa, mutta kirjallisuuslaji ei ole sitä laatua, joka minuun yleensä kolahtaa. Teos ei siis hienoudestaan huolimatta pääse suosikkikirjojeni joukkoon. Vika on tässä tapauksessa kyllä ehdottomasti lukijassa eikä teoksessa. Lundberg kirjoittaa kauniisti ja tekstiä on ilo lukea, mutta luokittelisin kirjan lukijakohderyhmän olevan ainakin parikymmentä vuotta itseäni vanhempaa. Eläytyminen sodan jälkeiseen elämään saaristossa oli ainakin itselleni melko mahdotonta, mutta toisaalta en olekaan historiallisten romaanien ystävä. Toki tarina voi nuorempaankiin väkeen upota, mutta en suosittelisi ainakaan sellaiselle lukijalle, joka tarttuu vain yhteen kirjaan vuodessa. Sen sijaan suosittelen Jäätä tasokkaan kotimaisen kirjallisuuden ystäville, joita kirjan hidaslukuisuus ei pelästytä heti alkusivuilla.

 

(Ulla-Lena Lundberg: Jää, Teos & Schildts & Söderströms 2012)

 

kuva ja lainaus: www.teos.fi