Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta, mutta talvella jää aseuttuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Luin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen Jää. Lukukokemus lähti hitaasti käyntiin ja ajattelin jo, että kirja on niin uuvuttava, että saa jäädä lukematta kokonaan, mutta näin jälkeenpäin täytyy olla tyytyväinen etten luovuttanut liian helpolla. En muista, milloin olisin lukenut tarinaa, jossa tapahtuu niin vähän, mutta jossain sadannen sivun paikkeilla siihen tottuu ja lakkaa odottamasta mitään suurta ja käänteentekevää. Sen takia kirjan loppupuolen tapahtumat pääsivätkin yllättämään melko dramaattisesti.

Kirja on kirjoitettu upeasti ja ympäristön ja ihmisten kuvaus on todella hienoa, mutta kirjallisuuslaji ei ole sitä laatua, joka minuun yleensä kolahtaa. Teos ei siis hienoudestaan huolimatta pääse suosikkikirjojeni joukkoon. Vika on tässä tapauksessa kyllä ehdottomasti lukijassa eikä teoksessa. Lundberg kirjoittaa kauniisti ja tekstiä on ilo lukea, mutta luokittelisin kirjan lukijakohderyhmän olevan ainakin parikymmentä vuotta itseäni vanhempaa. Eläytyminen sodan jälkeiseen elämään saaristossa oli ainakin itselleni melko mahdotonta, mutta toisaalta en olekaan historiallisten romaanien ystävä. Toki tarina voi nuorempaankiin väkeen upota, mutta en suosittelisi ainakaan sellaiselle lukijalle, joka tarttuu vain yhteen kirjaan vuodessa. Sen sijaan suosittelen Jäätä tasokkaan kotimaisen kirjallisuuden ystäville, joita kirjan hidaslukuisuus ei pelästytä heti alkusivuilla.

 

(Ulla-Lena Lundberg: Jää, Teos & Schildts & Söderströms 2012)

 

kuva ja lainaus: www.teos.fi