perjantai 25. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.


(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

lauantai 5. joulukuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Pitkä odotus palkittiin ja sain vihdoinkin käsiini George Saundersin ylistetyn novellikokoelman. Tiesin odottaa nykyamerikkalaista elämänmenoa kritisoivaa laadukasta tekstiä, mutta Saundersin novellit tarjosivatkin paljon enemmän. Pääsin sukeltamaan monen hyvin erikoisen henkilön pään sisään ja kohtasin hahmoja, jotka olivat toisaalta täysin absurdeja, mutta toisaalta pelottavan todellisia. Kirjassa oli hyvin vahvoja dystopian elementtejä, kuten tarinassa, jossa äkkirikastunut perhe päättää sijoittaa osan rahoista statussymboliin, jollainen löytyy jokaisen varakkaan perheen pihasta: "pihakoriste" koostuu kahdesta telineestä, joiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Tyttöjen päähän on asennettu mikrosiima, josta he roikkuvat jalat noin metrin korkeudella maan pinnasta keinuen leppoisassa tuulessa. Siis ihan ihka oikeita eläviä ihmisiä! Toisessa tarinassa vankeja käytetään koehenkilöinä lääketieteellisessä testissä, jossa testataan ainetta joka saa rakastumaan yltiöpäisesti ja toista ainetta, joka saa vaipumaan mielen synkimpiin syövereihin. Testien sivutuotteena tulee ruumiita, mutta tulosten validius on ihmishenkeä tärkeämpi asia.

Saundersin tarinat olivat hyvin rakennettuja ja sisällöltään monipuolisia, mutta lähes jokaisen novellin paras osuus oli tarinan loppu. Saunders oli osannut tiivistää muutamaan viimeiseen lauseeseen juuri sen asian, joka lopulta jää mielen päälle. Kokoelman ensimmäisessä novellissa on poika, joka pelastaa naapurin tytön pahalta mieheltä murskaamalla tämän pään kivellä. Pelastettu tyttö näkee tapahtuneesta jälkeenpäin painajaisia ja tytön vanhemmat lohduttavat häntä.
Joskus hän heräsi itkuun kesken unen jossa oli Kyle ja se mies. Viimeksi äiti ja isä olivat vieressä ja sanoivat, että Allie hei, ei se niin mennyt, etkö muista? Miten siinä kävi? Sano se. Sano ääneen. Kerro isille ja äidille miten siinä kävi. 
Minä juoksin ulos, Alison sanoi. Minä huusin.
Niin, isä sanoi. Sinä huusit. Huusit kovempaa kuin kukaan.
Mitä Kyle teki? äiti kysyi.
Laski kiven maahan, Alison sanoi. 
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
Mksi vanhempien oli tärkeää uskotella Alisonille, että tapahtumien lopputulos oli jotain muuta kuin todellisuus. Oliko tarkoitus suojella Alisonia vai poikaa? Millaista on elää valheen kanssa, johon omat vanhemmat pakottavat?

Saundersin novellit toivat tullessaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta niinhän kaunokirjallisuus parhaimmillaan tekee. Joskus vuosia sitten lukemani Anna Gavaldan novellikokoelma herätti vähän samanlaisia tunteita kuin Saundersin teos. Joskin Gavalda teki vielä suuremman vaikutuksen osuessaan silloin juuri sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa luin pääasiassa jännityskirjoja ja vaikuttava kaunokirjallinen teos oli juuri se mitä tarvitsin. Saundersin tekstien mustan huumorin ja vakaviin kysymyksiin viittaavan symboliikan yhdistelmä on upea. Kirjailija tuo lukijan silmien eteen vääristyneen kuvaelman, joka saa pohtimaan, olemmeko me tälläkään hetkellä todellisuudessa kovinkaan kaukana juuri noin sairaasta maailmasta.




(George Saunders: Joulukuun kymmenes, Siltala 2015. Suomennos Markku Päkkilä)

maanantai 16. marraskuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa

Molli Nieminen on entinen pop-tähti ja nykyinen ammattiklovni. Hän on naimisissa nuoruudenrakkautensa Keken kanssa ja he elävät onnellista elämää yhdessä kahden ihastuttavan tyttärensä kanssa. Mollin elämä muuttuu kertaheitolla kun Keke saa hengenvaarallisen sähköiskun ja vaipuu koomaan. Mollista tulee yhtäkkiä perheen ainoa elättäjä ja keikat lastentapahtumissa eivät riitä tuomaan ruokaa pöytään. Niinpä Molli joutuu vastahakoisesti ottamaan vastaan työpaikan Mantelimaan taiteellisena johtajana.

Länsi-Kyykkällä sijaitseva Mantelimaa on viihdekeskus, jossa on joulu ympäri vuoden. Mantelimaassa voi viihdyttää itseään vierailemalla kylpylässä, karkkipajassa tai vaikka lahjapuodissa. Perheen pikkuväen voi viedä Pikkulaan hyppimään 24 pomppulinnassa sillä aikaa kun itse viettää aikaa K-18 ikärajalla varustetun Rakkauden Mantelin yökerhoissa. Kaiken keskellä on Ikuisen Joulun Aukio, jossa Mantelimaan valtias Jonne J. Halkio järjestää viihdettä loputtoman innokkaalle yleisölle. Joka nurkan takaa putkahtelee esiin mekaanisia tonttuja ja muita koneolentoja, joita Mantelimaassa on satoja.

Mantelimaassa tapahtuu paljon kuolemantapauksia ja Länsi-Kyykkäällä kulkevien juorujen mukaan niiden takana on pahamaineinen Antipukki. Mantelimaan kirjanpitäjä Felix Kantola tietää kuitenkin totuuden paremmin. Antipukin tarina on nimittäin lähtenyt liikkeelle juuri sinä iltana kun Felixin vanhemmat surmattiin. Felix on Supisen tarinan mielenkiintoisin ja ristiriitaisin hahmo. Mies, joka haaveilee yksinkertaisista asioista, kuten onnellisuudesta ja omasta kodista, on selvillä Mantelimaan kaameista salaisuuksista ja on silti valmis suojelemaan jouluparatiisia jopa henkensä uhalla.

Miina Supisen teksti on tutun sujuvaa ja tarina etenee järjestelmällisesti kohti hieman ennalta-arvattavaa loppuhuipennusta. Kirja on kevyttä luettavaa, koska se on jaettu kuuteen osaan, jotka koostuvat pisimmillään muutaman sivun mittaisista kappaleista. Sekä osien että kappaleiden otsikointi on hauska ja ennakko-odotuksia herättävä, kuten ”Pitkittäisgijotiini”, ”Terveen pulskuuden vaikutelma” ja ”Gargantuamainen hirvitys”.


Mantelimaa on kunnon joulupainajainen ja karmaisevat mekaaniset tontut valtaisan valo- ja elämystulvan keskellä vetävät samoista naruista kuin kauhuelokuvissa usein nähdyt kohtaukset, joissa murhat tapahtuvat tivolissa. Samaan tematiikkaan liittyen Antipukki ja muut tarinan kauhistuttavat hahmot toivat mieleeni Stephen Kingin Se-kirjasta tutun klovnin muodossa esiintyvän pahan. Miina Supinen on luonut painajaismaisen joulumaan, joka tarjoaa hyviä henkilöhahmoja ja toimivan tarinan sekaan kätkettyä yhteiskuntakritiikkiä. Mantelimaa sopii viihdykkeeksi vuoden pimeimpään aikaan yhtälailla joulusta pitäville kuin joulunvihaajille. 


(Miina Supinen: Mantelimaa, WSOY 2015)

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Eva Weaver: Jacobin takki

Olen lähiaikoina lukenut pelkästään joko dekkareita tai kaunokirjallisuutta, jossa on sadunomaisia elementtejä. Jacobin takkiin tarttuessani oletin, että kirja poikkeaa edeltäjistään realistisemmalla otteella, mutta jonkinasteiseen satuun törmäsin kuitenkin. Pääosa kertomuksesta on kuitenkin valitettavan totta. Tarina alkaa vuodesta 1938 kun Varsovan juutalaiset elävät vielä normaalia elämää rakkaassa kotikaupungissaan. Vuoden 1939 syyskuu muuttaa elämän täysin kun pommitukset alkavat ja kuun lopulla Varsova antautuu saksalaisille. Pikkuhiljaa Varsova muuttuu juutalaisten kaupungista kieltojen kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät voi edes liikkua yksin pelkäämättä henkensä puolesta. Vain vähän yli vuoden kuluttua saksalaisten saapumisesta, juutalaiset suljetaan korkeiden muurien taakse ghettoon. Tuolloin tarinan päähenkilö Mika oli neljätoistavuotias.

Mika kasvaa köyhyyden ja pelon varjossa, mutta elämälle antavat sisältöä serkkutyttö Ellie ja isoisältä perityt käsinuket. Mikan maine kiirii ja hänestä tulee gheton nukkemestari. Nukkemestarin rooli vie Mikan toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin ja toisinaan Mikan oman hengen lisäksi myös monen muun henki on uhattuna.

Weaver saa Varsovan kadut heräämään henkiin ja hetkittäin mieleeni tuli Bruno Schulzin Kanelipuodit -kertomuskokoelman arvoituksellinen kaupunki. Mika onnistuu taianomaisesti kulkemaan pimeitä kujia pitkin jäämättä kiinni ja kuljettaa isoisän takin salaisissa taskuissa asioita, jotka muuttavat monen elämän. Weaverin puolalaiskaupunki on kuitenkin muuten hyvin realistinen ja raaka eikä muutama sadunomainen elementti peitä sitä tosiasiaa, että kaupungissa eletään sodan keskellä.

Luin noin puolitoista vuotta sitten Leon Leysonin kirjan Poika joka pelastui. Teos teki silloin syvän vaikutuksen ja kamalinta oli tietysti se, että tarina oli täysin totta. Leysonin kirjaan verrattuna Jacobin takki oli kevyttä luettavaa, koska nukkemestarin rooli ja isoisän maaginen takki tekivät Mikasta alleviivatun fiktiivisen hahmon. Sen takia Jacobin takki sopii mielestäni hyvin esimerkiksi yläkouluikäiselle lukijalle ja tarjoaa astetta pehmeämmän tavan saada tietoa holokaustin kauheuksista.


(Eva Weaver: Jacobin takki, WSOY 2015. Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw, suomentanut Anna Lönnroth)


tiistai 3. marraskuuta 2015

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.


(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)


sunnuntai 25. lokakuuta 2015

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Mikael Blomkvist on menettänyt taitonsa uutisnikkarina ja pelkää lukijoiden unohtavan sekä hänet että Milleniumin. Tai niin ainakin lehtipiireissä huhutaan. Todellisuudessa Micke pohtii alanvaihtoa, ja suurena syynä siihen on Milleniumin uusi osaomistaja, joka yrittää Mikaelin mielestä vaikuttaa liikaa lehden toimitukselliseen suuntaan. Alanvaihtohaaveet unohtuvat kun Blomkvistille tulee mielenkiintoinen juttuvinkki, joka lopulta johtaa vaarallisiin tilanteisiin ja vie hänet samalla yhteen vanhan tuttavuuden, Lisbeth Salanderin, kanssa.

Luin Stieg Larssonin Millenium -sarjan kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Leffat katsoin samaten heti kun ne tulivat. Pidin sekä kirjoista että leffoista ja olin monien muiden tavoin ensin vähän hämmentynyt kun kuulin, että David Lagercrantz aikoo kirjoittaa tarinoille jatkoa. Saako niin tehdä? Ei kai se voi olla yhtä hyvä? Osaakohan se? No osasihan se. Se mikä ei tapa on erittäin toimiva jatko-osa Millenium -trilogialle ja täytti kaikki sille asettamani odotukset. Juoni kulki hienosti ja tahti tiivistyi loppua kohden juuri niin hengästyttäväksi kuin toivoa saattoi.

"Jos alat jaaritella liikaa ja esittää villejä salaliittoteorioita siitä että Elvis elää tai että tiedät, kuka ampui Olof Palmen, etkä meinaa päästä asiaan, niin minä lähden kotiin saman tien."
"Fair enough", sanoi Linus Brandell.

Lisbeth Salander oli kirjassa pienemmässä roolissa kuin Larssonin teoksissa, mutta Mikael Blomkvist veti pääroolinsa vakuuttavasti. Hetkittäin ehkä jopa liian vakuuttavasti ja yrmystä journalistista kuoriutui suoranainen James Bond. Jännärikirjailijat tuntuvat nykyään suosivan tietynlaista elokuvamaisuutta dialogissa, kuten esimerkiksi yllä näkyvässä Mikaelin ja Linusin keskustelussa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se vain korostaa kunnollisen kaunokirjallisen tekstin ja dekkarikirjallisuuden eroa. Se mikä ei tapa oli kuitenkin viihdekirjallisuutena erinomaista ja toivon, että Larsson-fanit uskaltavat tarttua siihen ennakkoluulottomasti. Frankfurtin kirjamessuilla Millenium -sarjan kustannusoikeudet omistava kustantamo kertoi, että Lagercranz aikoo kirjoittaa sarjaan vielä kaksi osaa lisää. Odotan mielenkiinnolla.

 
(David Lagercrantz: Se mikä ei tapa, WSOY 2015)


sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Tunnustus ja vastauksia kysymyksiin




Kiitos Unelmien aika -blogin Katriinalle tunnustuksesta! Eli homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Sitten vastaukseni Katriinan kysymyksiin:

1. Pidätkö kauhukirjoista?
Luin joskus teininä paljon Stephen Kingin ja Dean Koontzin kirjoja. Edellisestä lukemastani kauhukirjasta on varmasti lähes 15 vuotta aikaa. Olen nykyään sen verran herkkä, että dekkaritkin ovat toisinaan liian ahdistavia, joten kauhukirjallisuus on jäänyt oikeastaan kokonaan. Ainoan poikkeuksen sääntöön viimeisen vuoden aikana on tehnyt Edgar Allan Poe, joka on sen lajityypin kauhua, joka nykyäänkin uppoaa. Oma suosikkini on Korppi, joka on ihan hienoa tekstiä itse luettunakin, mutta erityisen upea se on Christopher Leen ääneen lukemana. Tässä linkki.

2. Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Stephen Kingin Se on teiniaikojen suosikkini. Tarina on hienosti rakennettu kokonaisuus uskottavine henkilöhahmoineen ja ympäristöineen. Nykyään en enää sellaista kauhutiiliskiveä lähtisi lukemaan, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa ja silloin teininä kirja tarjosi juuri sopivan kauhistuttavan matkan toiseen maailmaan.

 3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
Lapsena Noidan käsikirja oli suosikkikirjani. Siinä on kauhuolentoja joka lähtöön, mutta jo silloin vampyyrit olivat suosikkejani. Muutaman vuoden takainen vampyyrikirjabuumi meni kuitenkin minulta muilta osin täysin ohi, mutta Twilight -sarjan luin kokonaan. Niitä tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauhukirjoiksi, mutta vampyyrejä niissä sentään on.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Öö, vaikea kysymys kun en ole muistaakseni koskaan lukenut yhtään Halloween -aiheista kirjaa. Ensimmäisenä tulee mieleen Goosebumps -lastenkirjasarja, jossa muistaakseni jokin osa ajoittuu Halloween -aikaan.

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Olen sen verran pelkuri, että tähän on pakko vastata, että valoisaan aikaan ja silloin kun ei ole yksin kotona. Jos luen ihan vain jännittävää perusdekkaria illalla yksin pimeässä, ei ole toivoakaan, että uskaltaisin mennä nukkumaan kovin pian.

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Hetkellistä pelkoa aiheuttaa nykyään jopa melkein mikä tahansa tiivistunnelmainen dekkari. Kauhukirjoista esimerkiksi edellä mainittu Se saisi varmasti mielikuvituksen laukkaamaan aivan liian vilkkaasti, joten jätän liian pelottavat kirjat suosiolla lukematta. 

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
En kuuntele koskaan musiikkia lukiessani. Kaipaan muutenkin täydellistä rauhaa lukiessani, mutta lapsiperheessä sitä on harvoin tarjolla, joten olen tottunut sulkemaan ylimääräiset äänet ulkopuolelle. En kuitenkaan halua lisätä meteliä laittamalla vielä musiikkia soimaan.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
Joulun aikaan luen yleensä aina jonkin jouluaiheisen kirjan, mutta muuten en valitse luettavaa yleensä juhlapyhien mukaan. Vuodenajat sen sijaan vaikuttavat toisinaan valintaan koska kesällä talveen sijoittuvat kirjat eivät niin kovin houkuttele.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Eniten kauhistuttaa, että lapset ja nuoret eivät lue niin paljon kuin ennen, ja että vanhemmat eivät enää lue iltasatuja pikkulapsille. Ja tietysti kauhistuttaa mahdollisuus siitä, että kirjoja ja lukemista ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen sekä lasten että aikuisten keskuudessa. Nämä ovat kauhuskenaarioita, jotka toivoakseni eivät toteudu ainakaan niin voimakkaina kuin pelkään.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
5-vuotiaalla pojallani oli juuri eilen synttärit kauhuteemalla, joten kämppä on valmiiksi koristeltu hämähäkeillä, lepakoilla ja luurangoilla. Luulen, että siinä oli halloweenia tarpeeksi tälle perheelle ja pyhäinpäivä tulee vietettyä rauhallisissa merkeissä.

 11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten?
Luen jonkin verran dekkareita, mutta muuten lukemani kirjat eivät edusta mitään tiettyä aihealuetta. Pidän kaunokirjallisuudesta, joka kertoo tarinan, johon voin eläytyä ja jonka avulla voin uppoutua täysin toisenlaiseen elämään ja monenlaisiin ihmiskohtaloihin.

Annan tunnustuksen näille seuraamilleni blogeille:
Luettua elämää
Ihminen välissä
Amerikkaa ymmärtämässä
Ronnala
Sonjan lukuhetket


Vastaaminen on tietysti täysin vapaaehtoista, joten ei mitään paineita sillä saralla:) Tässä kysymykset:
1. Mikä oli suosikkikirjasi lapsena?
2. Mikä kirja teki vaikutuksen teini-ikäisenä?
3. Jos saisit omistaa vain yhden kirjan, mikä se olisi?
4. Mikä kirja on vaikuttanut elämääsi eniten käytännön tasolla?
5. Mikä kirja on saanut sinua katsomaan ympäröivää maailmaa uusin silmin?
6. Mikä on paras tänä vuonna lukemistasi teoksista?
7. Kuinka usein käyt kirjastossa?
8. Luetko e-kirjoja?
9. Mikä on viimeisin lukemasi tietokirja?
10. Missä luet mieluiten?
11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

tiistai 15. syyskuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Ihana. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen romaanista Lukija aamujunassa. Tarina onnistui yllättämään monta kertaa ja huokailin ihastuksesta kun tajusin, mitä kertomuksen päähenkilö Guylain Vignolles tekee työkseen. Olin siinä onnellisessa asemassa, että olin lukenut kirjasta positiivisia arvioita, mutta niissä ei ollut kerrottu Vignollesin ammattia tai ainakin olin jo ehtinyt unohtaa sen. En myöskään lukenut kirjan takakantta etukäteen. En aio kertoa ammattia tässäkään siltä varalta että se on joltain muultakin jäänyt hämärän peittoon. Ammatin paljastuminen oli nimittäin minulle tarinan herkullisin kohta.

Herkkua oli onneksi tässä pienessä kirjassa tarjolla runsain mitoin muutenkin. Ihastuin päätäpahkaa Guylainin ujouteen, hänen erikoislaatuisiin työtovereihinsa (erityisesti Yvoniin, joka ilmaisee itseään lähes ainoastaan aleksandriini-runomitassa), vanhainkodin mummoihin, mysteerityttöön, joka kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja oikeastaan kaikkeen koko tarinassa. Kirjan takakannessa teoksen sanotaan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Enempää nappiin ei olisi kuvaus voinut mennä. Lukija aamujunassa on satumaisen ihana teos kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista, ja kokevat, että jokainen kirja on taianomainen matka toiseen maailmaan. Ihana.



(Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa, Tammi 2015. Suomentanut Kira Poutanen)


lauantai 12. syyskuuta 2015

Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

torstai 3. syyskuuta 2015

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Edien äiti Meredith on ollut sota-aikaan evakuoituna Kentin maaseudulla suuressa Milderhurstin kartanossa. Meredith ei ole koskaan kokenut olevansa osa perhettään, mutta Milderhurstissa hän tuntee tulleensa kotiin. Lopulta hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Lontooseen ja unohtamaan linnan ja hänestä siellä huolehtineet sisarukset Juniperin, Saffyn ja Percyn. Kymmenien vuosien kuluttua menneisyys palaa rytinällä takaisin kun posti tuo mukanaan kadoksissa olleen kirjeen. Edien äiti ei ole kuitenkaan tarinan varsinainen päähenkilö, vaan Edie itse. Hän työskentelee kirjojen parissa ja kirjallisuus on lopulta syy, mikä hänet vie Milderhurstin linnaan ja pistää ratkomaan kymmenien vuosien takaista mysteeriä.

Kaukaiset hetket on ihana kirja kirjallisuuden ystäville, ja niille jotka rakastavat Englannin maaseudun arvoituksellisia linnoja ja arvostavat oikeaa perinteistä tarinaa. Kate Morton osaa kerätä juuri oikeat ainekset ja punoa niistä hienon tarinan, jossa on sopivassa suhteessa arkitodellisuutta, mysteerejä ja ihmissuhteita. Kaukaiset hetket on juuri sellainen tarina, jota kuuluu lukea viltin alle sohvannurkkaan käpertyneenä, teekuppi kädessä kun ulkona pauhaa syysmyrsky.

 
 
(Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015, suomentanut Natasha Vilokkinen)


sunnuntai 30. elokuuta 2015

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana klassikkokirjoja enemmän kuin koko elämäni aikana tähän mennessä. Nyt yleisen kirjallisuustieteen perusopinnot on suoritettu ja sen lisäksi, että opin paljon kirjallisuuden historiasta, pääsin myös yli klassikkokammostani. Monen klassikon kohdalla olin iloisen yllättynyt siitä, miten modernia ja ajatonta teksti on. Siksi ne tietysti klassikkoja ovatkin. Tämän vuoden aikana blogi on ollut vähän lepotilassa ja ne vähät postaukset, jotka olen tehnyt, ovat koskeneet pääosin nykykirjallisuutta. Nyt kuitenkin poikkeuksena sääntöön Rouva Bovary.

Tohtori Charles Bovary tutustuu potilaskäynnillään Emmaan ja ihastuu tämän kauneuteen. Tohtorilla on kuitenkin vaimo, joten ihastus saa jäädä unholaan. Kun vaimo kuolee, Charles päätyy suruajan jälkeen kosimaan Emmaa. Kun häät on juhlittu ja arki lääkärin rouvana päässyt vasta alkuun, Emmaa alkaa kalvaa epäilys, että avioelämä ei ehkä olekaan samanlaista romanttista päiväunta kuin millaiseksi se on hänen lukemissaan kirjoissa kuvattu.

Lukutoukalle kirjan mahtavinta antia on se, miten Emman epävakaa ja haihatteleva luonne laitetaan lukuharrastuksen piikkiin. Emma lukee varsinkin anoppinsa mielestä vääränlaista kirjallisuutta, joka pistää tytön pään aivan sekaisin. Emmalta jopa takavarikoidaan kirjat, jotta hän pystyisi paremmin tyytymään elämäänsä sellaisenaan kuin se on. Emma jatkaa siitä huolimatta haaveilua romanttisesta rakkaudesta ja ei lopulta tunne kovinkaan suuria omantunnon tuskia hankkiessaan itselleen rakastajan.

Rouva Bovary julkaistiin vuonna 1857 ja kuten arvata saattaa, se nostatti aikamoisen kohun. Flaubert päätyi oikeuteen moraalittoman tuotoksensa takia, mutta välttyi sakoilta ja sensuurilta. On mahtavaa, että vielä yli 150 vuotta myöhemmin Emman tarina on ajankohtainen vaikka se ei enää tänä päivänä samalla tavalla hätkäytäkään. Anna-Maija Viitasen vuonna 1994 ensimmäisen kerran julkaistu suomennos on nykyaikainen ja kun tarinakin on sisällöltään moderni, voisi kuvitella lukevansa huomattavasti tuoreempaa kirjaa. Rouva Bovary on hieno ajaton klassikko ja mikä parasta, se on myös aivan aidosti melko hauska.


(Gustave Flaubert: Rouva Bovary, WSOY 2005, suomennos Anna-Maija Viitanen, alkuteos Madame Bovary julkaistu ensimmäisen kerran 1857)


torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.


(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)


tiistai 4. elokuuta 2015

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Camille Preaker työskentelee toimittajana Chicago Daily Postissa. Camille on kotoisin Wind Gapin pikkukaupungista, jonne päätoimittaja lähettää hänet tekemään juttua lapsenmurhasta. Camille ei ole astunut jalallaan kotikaupunkiinsa kahdeksaan vuoteen ja paluu herättää monenlaisia muistoja ja tuo menneisyyden haamut käsin kosketeltavan lähelle.

Teräviä esineitä oli yllättävä, järkyttävä ja hienosti rakennettu kertomus. Juoni aukesi juuri sopivassa tahdissa ja yllätyksiä riitti kaameaan loppuun asti. Flynniltä on aiemmin ilmestynyt teokset Kiltti tyttö ja Paha paikka. Molemmat olivat hyviä jännäreitä, mutta Teräviä esineitä oli vielä parempi. Pahan paikan kohdalla olin sitä mieltä, että se oli parempi kuin kirjailijan ensimmäinen teos ja nyt taas Teräviä esineitä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä. Mihin Flynn vielä tulevaisuudessa pystyykään?!

Flynnin kirjoissa ei ole tarjolla puhtoisia sankareita, vaan jokaisella on vikansa ja omituisuutensa. Pahan paikan päähenkilö Libby oli vastenmielinen tyyppi ja Camille herätti alkuun vähän saman tyyppisiä ajatuksia. Vastenmielisintä kirjassa oli ehkä kuitenkin Wind Gapin kaupunki, jossa voi tehdä lähes mitä tahansa kunhan on riittävän rikas tai röyhkeä.

Jos kunnon kesäjännäri on vielä lukematta, lue tämä!


(Gillian Flynn: Teräviä esineitä, WSOY 2015. Suomentanut Maria Lyytinen)



sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Monta tyttöä on kadonnut eri puolilla Ruotsia. Yksi heistä, Victoria, ilmestyy kuin tyhjästä samaan paikkaan mistä katosi neljä kuukautta aiemmin. Tytön paluu päättyy julmasti lumisateen keskeltä vauhdilla ilmestyvän auton alle. Patrik Hedström poliisiystävineen on selvittänyt Victorian katoamista ja nyt fjällbackalaistytön tapauksen tutkinta saa aivan uudenlaisen käänteen.

Laila Kowalska istuu vankilassa tuomiota miehensä Vladekin surmasta. Erica Falck on päättänyt kirjoittaa seuraavan kirjansa tapauksesta, mutta tutkimus ei etene yhtään, koska Laila ei suostu avautumaan tapahtumien kulusta.

Siinä yksinkertaistetusti Camilla Läckbergin uusimman teoksen lähtöasetelma. Leijonankesyttäjä on jo yhdeksäs kirja Läckbergin Fjällbacka -sarjassa. Tarinassa oli kaikki aiemmista kirjoista tutuksi tulleet elementit. Kuten varmasti jokainen Läckbergin tuotannon tunteva lukija, minäkin odotin lukiessani koko ajan, missä vaiheessa Erica tunkee nokkansa poliisin tutkintaan ja asettaa itsensä hengenvaaraan. Juoni ei valitettavasti tarjonnut yllätyksiä sillä saralla. Kertomus oli ihan hienosti rakennettu, mutta näin yhdeksännen kirjan kohdalla olisin jo toivonut tarinan perusrakenteeseen jotain uutta. Läckbergin edelliset kirjat Enkelintekijä ja Majakanvartija olivat muistikuvieni mukaan hieman parempia kuin Leijonankesyttäjä ja eivät ihan yhtä ennalta-arvattavia. Ihan ilolla tämänkin kuitenkin luin ja kokemus oli vähän samanlainen kuin olisi viettänyt illan ystävien kanssa, joita ei ole tavannut muutamaan vuoteen. Oli kiva oli kuulla teistä Erica, Patrik ja muut fjällbackalaiset. Toivottavasti tavataan taas pian!


(Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä, Gummerus 2015. Suomentanut Outi Menna. Alkuteos Lejontämjaren 2014)



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.


I <3 KIRJASTO


Valitsin kuvattavaksi kirjastoksi lähikirjastoni, jossa pyrin asioimaan viikoittain. Tapanilan kirjasto on hyvin pieni, mutta täyttää lähikirjaston tarpeeni aivan täydellisesti. Pidän enemmän tunnelmallisista pikkukirjastoista vaikka isotkin kirjastot ovat toisinaan ihan vaikuttavia vierailukohteita.

Tarkoitus oli mennä kuvaamaan kaikki muutkin kirjastot, jotka ovat olleet merkityksellisessä roolissa elämäni varrella, mutta siihen ei lopulta aika riittänyt. Kerron niistä nyt kuitenkin. Lapsuuteni lähikirjasto oli pieni Punavuoren sivukirjasto Perämiehenkadulla, jossa kävin ala-asteikäisenä lähes joka päivä lukuinnostuksen ollessa suurimmillaan. Silloin kirjalainat merkittiin vielä kirjan takakannen taskussa olevaan pahvikorttiin. Raahasin kotiin aina kassikaupalla kirjoja ja Lucky Luke-sarjakuvia. Toinen lapsuusaikojen rakas paikka oli ala-asteella koulun kirjasto. Sieltä tuli lainattua kaikkia ihania lastenkirjallisuuden klassikoita. Astrid Lindgrenin teosten lisäksi mieleeni ovat jostain syystä jääneet erityisesti esimerkiksi ranskalaisten Goscinnyn ja Sempén Nikke-sarja ja venäläisen Eduard Uspenskin kirjat. Luin ala-asteikäisenä valtavan paljon.

Yläasteikäisenä ja lukiolaisena lukuharrastukseni eli suvantovaihetta. Luin paljon, mutta en mitenkään valtavasti. Kotonamme oli todella paljon kirjoja ja syvennyin oman kotikirjaston antimiin. Suosikkikirjani oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Kirja löytyy tänä päivänä omastakin hyllystäni, mutta en ole lukenut sitä enää uudelleen sitten yläasteaikojen. Haluan ehkä pitää vielä kiinni siitä tunteesta, jonka se herätti ensimmäisellä lukukerralla ja samalla pelkään että pettyisin kun en ehkä olisikaan enää yhtä vaikuttunut. Paikallisessa kirjastossa kävin lainaamassa sellaisia kirjoja, joita omasta hyllystämme ei löytynyt ja uskaltauduin yrittämään jopa Shakespearea ja Dantea. Niiden lukeminen jäi aina kuitenkin puolitiehen ja luulen, että silloin onnistuin kehittämään jonkinasteisen klassikkokammon ja menikin reilusti yli kymmenen vuotta ennen kuin tartuin vapaaehtoisesti ensimmäisen kerran oikeaan vanhaan klassikkoteokseen.

Myöhemmin tärkeitä kirjastoja ovat olleet esimerkiksi Keravalla amk:n kirjasto, jossa oli mahtavan avulias henkilökunta. Keravan kaupunginkirjasto oli myös aina visiitin arvoinen paikka erinomaisen valikoimansa ansiosta ja vieläkin kaiholla seuraan keitä mahtavia kirjailijavieraita sinne on onnistuttu milloinkin haalimaan.

Vaikka ostan paljon kirjoja, käytän myös kirjastoa todella paljon. Suomalainen kirjastojärjestelmä on aivan käsittämättömän upea asia ja sen laadusta täytyy pitää kiinni jatkossakin. Kirjastot ovat olennainen osa lasten kulttuurikasvatusta, puhumattakaan siitä miten tärkeä osa ne ovat suomalaista lukutaitoa. Kaikilla pitää olla oikeus ja mahdollisuus lukemiseen riippumatta varallisuudesta tai taustasta. I <3 KIRJASTO

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Will Traynor on superaktiivinen nuori mies, jolla on kasapäin vaarallisia harrastuksia, upea tyttöystävä ja vaativa bisnesura Lontoossa. Kaikki muuttuu kun Will jää moottoripyörän alle ja halvaantuu.

Louisa Clark joutuu työttömäksi kahvilatyöntekijän hommista ja joutuu etsimään uuden työn pystyäkseen osallistumaan niukasti toimeen tulevan perheensä elättämiseen. 26-vuotias Louisa asuu saman katon alla äitinsä, isänsä, siskonsa ja tämän pienen pojan kanssa, ja on ollut aina tyytyväinen elämäänsä pienessä kotikaupungissaan. Huonon työllisyystilanteen takia Louisa päätyy hakemaan henkilökohtaisen avustajan paikkaa ja suureksi yllätyksekseen saa työn.

Louisa on kirjassa pääasiallinen minäkertoja. Tarinaa kerrotaan kuitenkin muutamassa luvussa muidenkin näkökulmasta ja se elävöittää kerrontaa mukavasti. Muuten lukijalle jäisi esimerkiksi Willin äidin ajatusmaailmasta melko yksipuolinen ja vääristynyt kuva.

Kerro minulle jotain hyvää on melko perinteinen kasvukertomus ja laajemmin katsottuna hieman epätavallinen rakkaustarina. Kirja ei ole ulkoasustaan huolimatta täysin hömppää, mutta ei myöskään niin syvällinen kuin olin odottanut. Olin kuullut tarinasta kollegoiltani aika paljon etukäteen, joten ennakko-odotuksia oli monenlaisia. Ehkä juuri liikojen odotusten takia tarina ei sitten lopulta koskettanut niin paljon kuin olisi voinut olettaa. Toki tunsin suurta myötätuntoa sekä Williä että Louisaa kohtaan, mutta kyyneleet jäivät tämän tarinan kohdalla tulematta. Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin kiva kirjallinen välipala ja suosittelen sitä hyvin kerrottujen kevyiden ja keskivertohömppää koskettavampien tarinoiden ystäville.

Kirjablogeissa tästä kirjasta ovat kertoneet myös mm. SonjaSara ja Nina




(Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015. Suomentanut Heli Naski)

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie jättää miehensä ja tutun elämänsä ja päätyy talouskriisin ravistelemaan Borgin pikkukaupunkiin. Siellä hän tapaa joukon ihmisiä, jotka elävät ja toimivat tavoilla, joita Britt-Marie ei pysty käsittämään. Koko elämänsä Britt-Marie on keskittynyt kontrolloimaan omaa toimintaansa tiukasti ja hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat. Samalla Britt-Marie saattaa olla toisinaan hieman kriittinen toisten elämäntapoja kohtaan.

-Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.

Britt-Marie sytyttää lampun kuudelta aamulla. Ei niin että hän oikeastaan kaipaisi valoa; hän vain ajattelee että ihmiset saattoivat nähdä että valo paloi eilen illalla, ja jos he siinä vaiheessa tekivät sen johtopäätöksen, että Britt-Marie vietti yön nuorisotalossa, he eivät missään nimessä saisi ajatella että hän vielä tähän aikaan aamusta nukkuu.

Britt-Marien entiseen elämään kuuluu aviomies Kent, joka kuvataan ihmiseksi, jota ei voi olla inhoamatta. Vastenmielinen ja huonokäytöksinen mies on kuitenkin aina ollut Britt-Marien vankkumattoman palvonnan kohde. Tai siltä ainakin ensin vaikuttaa, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

...Kentin lapset sanoivat isälleen, että Britt-Marie on "passiivis-aggressiivinen". Kent nauroi samalla tavalla kuin juodessaan vodka-appelsiinimehusekoitusta jalkapalloa katsoessaan, niin että hänen vatsansa pomppi ylös alas ja sai naurun purkautumaan sieraimista pieninä korskahtelevina puuskauksina. "Helvetti soikoon, ei hän passiivis-aggressiivinen ole, vaan aggressiivis-passiivinen!" hän vastasi ja nauroi sitten niin että juomaa läikkyi ryijymatolle.

Nauroin monta kertaa ääneen Britt-Marien jääräpäisyydelle, ennakkoluuloisuudelle ja kriittisyydelle. Vastaavasti luin pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä miten epäreilua elämä voi toisinaan olla. Kirjan henkilöhahmot on rakennettu niin, että lukija voi ennakoida, millä tavalla kukakin heistä käyttäytyy. Pieniä yllätyksiä on kuitenkin sen verran tarjolla, että hahmot eivät jää liian litteiksi ja karikatyyrimäisiksi.

Teksti oli hienosti tarinan kanssa linjassa: juuri sopivan mahtipontista ja tunteisiin vetoavaa. Backamanin edellinen kirja Mies joka rakasti järjestystä ei ole jäänyt mieleeni elämää suurempana teoksena, mutta kun nyt luin siitä kirjoittamani blogitekstin, huomaan että se teki tuolloin suuren vaikutuksen. Samalla tavalla Britt-Marie teki nyt vaikutuksen, mutta en silti usko muistavani tarinaa kovin hyvin enää muutaman vuoden kuluttua. Jokaisen kirjan ei tarvitsekaan jäädä mieleen ikuisiksi ajoiksi vaan toisinaan riittää, että tarina palvelee juuri sillä hetkellä, antaa ajattelemisen aihetta ja sen jälkeen voi tyhjentää mielensä ja jatkaa seuraavan kirjan pariin.

 
(Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä, Otava 2015, suomentanut Riie Heikkilä)


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Timo on aina ajelehtinut työstä toiseen ja elää muutenkin päämäärätöntä elämää. Jäätyään työttömäksi roskakuskin apulaisen hommasta, Timo päätyy hakemaan hautausmaan määräaikaisen puistotyöntekijän paikkaa.

Seurakuntayhtymän suntio kyseli taustoistani ja elämäntavoistani. Vastasin, että voidakseen kertoa elämäntavoistaan ihmisellä on oltava elämä, eikä minulla sellaista ollut. Ensin suntio luuli vastaustani nokkelaksi pilaksi, mutta  tajusi sitten minun puhuvan totta ja teki merkintöjä papereihinsa.

Timon työ puisto-osastolla saa uudenlaisen sävyn kun hän päätyy arkunkantajaksi vainajille, joilla ei ole riittävästi omaisia. Pikkuhiljaa kuolleet alkavat tulla öisin Timon uniin ja lopulta he täyttävät hänen mielensä täysin.

Samalla kun Timon mielenterveys alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, hänen ajatuksiinsa palaa kertarysäyksellä teiniaikojen ensirakkaus Hannele.

Istuin nojatuoliin ja olin huolissani.
Nousin nojatuolista ja oli rakastunut.
Seisoin olohuoneessa eikä minulla ollut rakkauden kohdetta.

Kari Hotakaisen Kantaja oli laadukasta kotimaista kerrontaa, kuten saattoi odottaakin. Hotakaisen kirjat ovat siitä jänniä, että ne eivät edusta juuri miltään osin sellaista kirjallisuutta, jota yleensä luen, mutta silti huomaan aina pitäväni niistä. Tälläkin kertaa Hotakaisen tapa kuvata ihmisen mieltä puri ja pidin myös aavistuksen verran absurdeista henkilöhahmoista. Vaikka henkilöhahmot toimivat hyvin, itse tarina ei yltänyt samalle tasolle aiemmin lukemieni Hotakaisten kanssa, ja varsinkaan Hannelen ja Timon rakkaustarina ei oikein kolahtanut. Kantaja oli kuitenkin ihan mukava pieni välipala seuraavaa Hotakaista odotellessa.


(Kari Hotakainen: Kantaja, Kirjakauppaliitto 2015 Helsinki)


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Emily Brontë: Humiseva harju

Nyt on tämäkin ajaton klassikko luettu. Vuosikausia kestänyt klassikoiden välttely on tullut päätökseensä opiskelun takia, ja viime aikoina olen lukenut monia sellaisia kirjoa, joista on tullut tunne, että tämähän olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten. Humiseva harju on yksi niistä. Olisin nauttinut teini-ikäisenä tarinan synkkyydestä suunnattomasti. Nyt nautin kyllä hienosta tarinasta, mutta päällimmäiseksi jäi silti ahdistus. Ensin ahdistuin tavasta, jolla Heathcliffin ottoperhe, isää lukuunottamatta, kohtelee uutta tulokasta. Myöhemmin koin vielä pahempaa oloa siitä, miten Heathcliff myöhempinä vuosina kohtelee ensin Haretonia ja sittemmin Lintonia. Lapsiin kohdistuva karkeus ja kylmyys, ja niiden herättämät tunteet peittivät osittain alleen hienon tarinan. Se, miten minkäkin kaunokirjallisen teoksen koen, riippuu aina hyvin voimakkaasti omasta elämäntilanteesta, sen hetkisistä prioriteeteista ja kokemuksista. Kuten olen täällä aiemminkin maininnut, saatuani lapsen nelisen vuotta sitten, en ole pystynyt juurikaan lukemaan kirjallisuutta, jossa lapsia kohdellaan kaltoin. Esimerkiksi Varistytön lukeminen tyssäsi alkuunsa.

Humisevassa harjussa yleensä olennaisimpana on pidetty Heathcliffin ja Catherinen rakkaustarinaa. Se muodostaakin tietysti tarinan rungon, mutta itselleni tärkeämpi tarina oli se, miten Heathcliffistä kuoriutui julma ja sadistinen mies tultuaan itse huonosti kohdelluksi lapsena ja menetettyään elämänsä rakkauden. Tarinaa voi toki tulkita monella tavalla ja motiiveja ja kätkettyjä syitä Heathcliffin käytökseen voi keksiä monia erilaisia. Voi esimerkiksi pohtia, mitä Heathcliff on jo ehtinyt kokea ennen Humisevaan harjuun saapumistaan. Tai olisivatko lapsuuden syrjintä ja kiusaaminen vaikuttaneet tämän luonteeseen yhtä paljon jos rakkaustarina Catherinen kanssa olisi toteutunut.

Humiseva harju on niin monisyinen tarina, että sen herättämiä ajatuksia voisi vatvoa vaikka kuinka pitkään. Sen sijaan kysyn itseltäni saman kysymyksen kuin kaikkien muidenkin kirjojen kohdalla; tykkäsinkö? Ja vastaus kuuluu, kyllä, erittäin paljon. Tässä klassikkokirjojen meressä, jossa huomaan nyt päivästä toiseen uiskentelevani, Humiseva harju on tähän mennessä tehnyt suurimman vaikutuksen. Toki parhaimmat helmet saattavat olla vielä lukematta.

 
(Emily Brontë: Humiseva harju, Otava 2011, suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1847)


sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Olin varsinkin joskus alle parikymppisenä aikamoinen kielipoliisi ja mielelläni oikaisemassa toisten kielioppivirheitä niin puheessa kuin kirjoitetussa tekstissä. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että oma tekstini on kaukana virheettömästä, puhekielestä puhumattakaan. Jonkinlainen oikeakielisyys on tärkeää omassa elämässäni työn ja opiskelun osalta, mutta välillä pitää muistuttaa itseään, että ei nämä asiat ihan haudanvakavia ole. Ja siihen käy hyvin avuksi Ville Elorannan 125 myyttiä suomen kielestä, jossa toimittaja ja suomen kielen maisteri Eloranta oikaisee yleisiä kieleen liittyviä oletuksia.

Heti kirjan alkupuolella tuli vastaan muutama hyvä tärppi. Myytin numero neljä kohdalla Eloranta toteaa viisaasti, että osa suomen kielen yhdyssanoista on sellaisia, että niiden kirjoitusasussa on kyse lähinnä mielivallasta: nimenomaan kirjoitetaan yhteen, mutta alun perin erikseen, täpötäysi yhteen, mutta ani harva erikseen. Nämä ovat itselleni juuri sellaisia asioita, joiden kohdalla jään toisinaan kirjoittaessa jumittamaan ja sitten harmittelen, että en pysty loogisesti päättelemään millainen kirjoitusasu on. Mutta logiikkaa ei siis olekaan, vaan nämä pitää vain yksinkertaisesti opetella ulkoa.

Myytti numero 21 liittyy siihen, miten toisinaan useampi erilainen taivutusmuoto samasta sanasta voi olla oikein. Itse olen usein herkästi leimannut jotkin taivutukset murreilmauksiksi, vaikka ne eivät sitä ole. On aivan yhtä oikein sanoa palvelujen, palveluiden ja jopa palveluitten. Ja vielä radikaalimpi omena, jota voi taivuttaa jopa viidellä tavalla oikein: omenien, omenoiden, omenoitten, omenojen ja omenain. Omenoitten ja palveluitten kuulostaa omaan korvaani toivottoman väärältä, mutta näin sitä oppii joka päivä jotain uutta.

Ville Elorannan teos on näppärä tietopankki kielestä kiinnostuneelle ja samalla mukava muistutus siitä, että oma tietomäärä tähän asiaan liittyen ei ehkä ole sillä tasolla, millä sen kuvittelisi tai toivoisi olevan.

 
(Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, HS-kirjat 2014)



tiistai 6. tammikuuta 2015

Perheen pienimmän suosikit

En tehnyt viime vuonna yhtään postausta lastenkirjoista, vaikka luin niitä todella paljon. Päätin nyt korjata tilanteen tekemällä pienen koonnin muutamasta suurimmasta suosikista. Ja samalla lupaan parantaa tapani tällä saralla ja blogata lastenkirjoista enemmän tänä vuonna:)

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Tätä meillä ei ole varsinaisesti luettu sitten vauva-aikojen, mutta osaan siitä vieläkin niin monia loruja ulkoa, että sopivissa tilanteissa niitä tulee viljeltyä. Heti jos saan jossain kyläillessä vauvan syliin, Jaakko Vaakko Vesirotta alkaa tulla suusta ulos suorastaan refleksin omaisesti:D Myös illalla kun valot on jo sammutettu, mutta iltasatu ei ole tehnyt tehtäväänsä, vaan pikkupoika kukkuu hereillä, saattaa loru auttaa.

Eppu Nuotio: Papupiilokas - Ötökkäriimejä

Eppu Nuotio on Kirsi Kunnaksen ohella suosikkini lastenlorujen saralla. Nuotion loruissa on hyvä tempo ja ne ovat niin hauskoja, että usein lorua lukiessa alkaa naurattaa sekä kuuntelijaa että lukijaa. Mahtavia kertakaikkiaan.

Zdenék Miler: Myyrä -tarinat

Myyrä -kirjoja on luettu meillä tänä vuonna todella paljon. Ensimmäinen Myyrä on ilmestynyt suomeksi vuonna 1959, joten klassikosta voidaan jo todella puhua. Kuvitus sekä vanhoissa että uudemmissa Myyrissä on ihastuttava ja tarinat herttaisen opettavaisia. Useimpien tarinoiden pituuskin on juuri sopiva nelivuotiaan iltasaduksi.

Thorbjörn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan

Tämä on tuonut tänä vuonna eniten nostalgiafiiliksiä, koska se oli yksi suosikeistani joskus lapsena. Iloisten rosvojen kanssa on vierähtänyt ilta jos toinenkin.

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjät

Räppääjiä on katsottu meillä leffoina ja luettu kirjoina. Pikkupoika on toistaiseksi ollut tykästyneempi elokuvaversioihin, mutta uskon että kirjat menevät suosiossa ohi hyvinkin pian. Kauhea makkara tosin jäi vielä kesken, koska se oli kuulemma liian pelottava:D