Jari Salonen: Kuokkavieraat

Rikas perijä ja juorulehdistön lemmikki Jatta Jokimaa on menossa naimisiin tuoreen poikaystävänsä Seppo Alarasilaisen kanssa. Häät sujuvat perinteisellä kaavalla ja jossain vaiheessa iltaa on vuorossa morsiamen ryöstö. Kun aikaa kuluu ja morsian ei palaakaan, juhlaväki alkaa aavistaa, että jotain hämärää on meneillään. Seuraavana päivänä morsiamen isälle saapuva lunnasvaatimus vahvistaa epäilykset oikeiksi ja keskusrikospoliisi päätyy tutkimaan tapausta.

Jukka Zetterman on päätynyt KRP:n erikoiskoordinaattoriksi surkeiden sattumien myötä ja Zetterman saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että saa olla tyytyväinen, että on ylipäänsä saanut pitää työpaikkansa. Zetterman lähetetään tutkimaan murtoaaltoa pikkukaupunkiin mukavan ajomatkan päähän Helsingistä, mutta pian hän huomaa sotkeutuneensa puolivahingossa Jatta Jokimaan katoamisen tutkimuksiin.

En ole lukenut aikoihin yhtään kotimaisen miesdekkaristin kirjaa ja täytyy myöntää, että suhtauduin Salosen kirjaan epäilevästi. Pelkäsin tarinan olevan ryyditetty äijähuumorilla ja siihen ympätyllä heppoisella juonella. Ilokseni olin väärässä. Zetterman on miellyttävä hahmo ja tarina lähti kulkemaan sujuvasti heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmojen yksityiselämän kuvausta oli sopivassa suhteessa itse rikostarinaan nähden, ja persoonat olivat uskottavia ja samaistuttavia. Pidin tarinan tapahtumaympäristöstä sekä Töölön että fiktiivisen pikkukaupungin osalta, ja helsinkiläisenä ilahduin tietysti osittain tutuille kulmille sijoittuvista tapahtumista. Loppuratkaisusta voi todeta sen verran, että en osannut aavistaa, mitä tuleman piti. On kiva tulla yllätetyksi.

Suomen oma Wallander on täällä! Suosittelen.

(Jari Salonen: Kuokkavieraat, Otava 2016)

Samuel Björk: Minä matkustan yksin

Walter on ollut edellisenä iltana liian myöhään työpaikan juhlissa ja päättää lähteä aamulla selvittämään päätään koiran kanssa ulkoillen. Metsän laidassa koira karkaa ja Walter saa sen kiinni vasta muutaman sadan metrin päässä. Siellä odottaa karmaiseva näky: pieni tyttö roikkuu puussa koulureppu selässä ja kaulassaan lappu, jossa lukee "Minä matkustan yksin".

Mia Kruger on työskennellyt menestyksekkäästi poliisina vuosikausia. Jokainen uhri on jättänyt jälkensä, mutta viimeinen tapaus sai Mian jättämään työnsä ja syöksemään itsensä kohti itseaiheutettua tuhoa. Mia oon juuri päättänyt lopettaa elämänsä lopullisesti kun tämän entinen pari Holger Much tavoittaa hänet ja saa tulevaisuuden suunnan muuttumaan viimehetkillä.

Nyt on jännäririntamalla niin hyvä uutuus, että tähän kannattaa tarttua vaikka ei dekkareista niin kovin välittäisikään. Holgerissa on wallandermaista skandinaavista yrmeyttä ja Mia täyttää kaikki hyvin rakennetun hahmon tunnusmerkit.

Björk räjäytti jännäririntamalla täyspotin! Minä matkustan yksin koukutti heti ensimmäisestä luvusta alkaen ja piti otteessa viimeiselle sivulle asti. Loistavat päähenkilöt, hyvin rakennettu juoni ja sujuva teksti. Tässä on kaikki kohdallaan.

( Samuel Björk: Minä matkustan yksin. Otava 2016. Suomentanut Päivi Kivelä.)

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine ja Robert ovat juuri muuttaneet uuteen taloon ja heidän 25-vuotias poikansa Nicholas on hankkinut itselleen oman kodin ja työpaikan. Elämä tuntuu olevan mallillaan, kunnes Catherine alkaa lukea yöpöydälleen ilmestynyttä kirjaa, ja tajuaa, että se kertoo hänestä itsestään ja parinkymmenen vuoden takaisesta tapahtumasta, jonka hän on kaikin voimin yrittänyt unohtaa ja salata. Catherinella ei ole aluksi aavistustakaan, mistä kirja on pöydälle ilmaantunut ja kuka häntä haluaa kiusata. Pahinta on, kun Catherine kuulee, että myös hänen poikansa on saanut oman kappaleensa teoksesta. Pintaan nousseen salaisuuden luoma paine on liikaa Catherinelle ja tämän mieli alkaa murtua.

""Tiedät, että voit kertoa minulle mitä vain. Tiedät sen, etkö tiedäkin." Se ei ole kysymys. Hän lähtee viemään Catherinea kädestä pitäen yläkertaan. "Sinun pitää puhua minulle. Kun sinulle tulee tällainen olo, puhu minulle." Lempeät, rakastavat sanat ovat ristiriidassa Catherinen mielenmaiseman kanssa: hän näkee itsensä raiteella, ja hänen kasvonsa, samat kasvot, joita hänen miehensä parhaillaan silittää, ovat murskaantuneet tunnistamattomiksi."

Knightin tarinassa oli erittäin hyvä, jopa loistava idea. Teksti lähti kulkemaan niin luontevasti, että oli todella helppoa eläytyä Catherinen tunteeseen, kun hän tajuaa olevansa lukemansa kirjan päähenkilö, ja tarina ei tule päättymään hyvin. Tarinan jännitys ei muodostu niinkään tapahtumista tai juonesta, vaan siitä, mitä päähenkilön pään sisällä tapahtuu. Siitä, miten ahdistus kasvaa jokaisen unettoman yön myötä aina vain suuremmaksi ja miten Catherine tasapainoilee arjen vaatimusten kanssa vaikka mieli ei meinaa pysyä kasassa.

Kenenkään ei pitänyt tietää oli todella nopealukuinen ja erityisesti pidin siitä, että tarina koukuttaa psykologisesti ilman turhaa väkivallalla retostelua. Kirjan teemoja ovat perhe, salaisuudet, mielenterveysongelmat, kosto, syyllisyys. Nuo yhdistettynä erinomaiseen ideaan, kasassa on aika toimivat jännärin rakennuspalikat.

(Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää. Otava 2015. Suomentanut Arto Schroderus)

David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Mikael Blomkvist on menettänyt taitonsa uutisnikkarina ja pelkää lukijoiden unohtavan sekä hänet että Milleniumin. Tai niin ainakin lehtipiireissä huhutaan. Todellisuudessa Micke pohtii alanvaihtoa, ja suurena syynä siihen on Milleniumin uusi osaomistaja, joka yrittää Mikaelin mielestä vaikuttaa liikaa lehden toimitukselliseen suuntaan. Alanvaihtohaaveet unohtuvat kun Blomkvistille tulee mielenkiintoinen juttuvinkki, joka lopulta johtaa vaarallisiin tilanteisiin ja vie hänet samalla yhteen vanhan tuttavuuden, Lisbeth Salanderin, kanssa.

Luin Stieg Larssonin Millenium -sarjan kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Leffat katsoin samaten heti kun ne tulivat. Pidin sekä kirjoista että leffoista ja olin monien muiden tavoin ensin vähän hämmentynyt kun kuulin, että David Lagercrantz aikoo kirjoittaa tarinoille jatkoa. Saako niin tehdä? Ei kai se voi olla yhtä hyvä? Osaakohan se? No osasihan se. Se mikä ei tapa on erittäin toimiva jatko-osa Millenium -trilogialle ja täytti kaikki sille asettamani odotukset. Juoni kulki hienosti ja tahti tiivistyi loppua kohden juuri niin hengästyttäväksi kuin toivoa saattoi.

"Jos alat jaaritella liikaa ja esittää villejä salaliittoteorioita siitä että Elvis elää tai että tiedät, kuka ampui Olof Palmen, etkä meinaa päästä asiaan, niin minä lähden kotiin saman tien."
"Fair enough", sanoi Linus Brandell.

Lisbeth Salander oli kirjassa pienemmässä roolissa kuin Larssonin teoksissa, mutta Mikael Blomkvist veti pääroolinsa vakuuttavasti. Hetkittäin ehkä jopa liian vakuuttavasti ja yrmystä journalistista kuoriutui suoranainen James Bond. Jännärikirjailijat tuntuvat nykyään suosivan tietynlaista elokuvamaisuutta dialogissa, kuten esimerkiksi yllä näkyvässä Mikaelin ja Linusin keskustelussa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se vain korostaa kunnollisen kaunokirjallisen tekstin ja dekkarikirjallisuuden eroa. Se mikä ei tapa oli kuitenkin viihdekirjallisuutena erinomaista ja toivon, että Larsson-fanit uskaltavat tarttua siihen ennakkoluulottomasti. Frankfurtin kirjamessuilla Millenium -sarjan kustannusoikeudet omistava kustantamo kertoi, että Lagercranz aikoo kirjoittaa sarjaan vielä kaksi osaa lisää. Odotan mielenkiinnolla.

 

(David Lagercrantz: Se mikä ei tapa, WSOY 2015)



Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.

(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)



Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä

Monta tyttöä on kadonnut eri puolilla Ruotsia. Yksi heistä, Victoria, ilmestyy kuin tyhjästä samaan paikkaan mistä katosi neljä kuukautta aiemmin. Tytön paluu päättyy julmasti lumisateen keskeltä vauhdilla ilmestyvän auton alle. Patrik Hedström poliisiystävineen on selvittänyt Victorian katoamista ja nyt fjällbackalaistytön tapauksen tutkinta saa aivan uudenlaisen käänteen.

Laila Kowalska istuu vankilassa tuomiota miehensä Vladekin surmasta. Erica Falck on päättänyt kirjoittaa seuraavan kirjansa tapauksesta, mutta tutkimus ei etene yhtään, koska Laila ei suostu avautumaan tapahtumien kulusta.

Siinä yksinkertaistetusti Camilla Läckbergin uusimman teoksen lähtöasetelma. Leijonankesyttäjä on jo yhdeksäs kirja Läckbergin Fjällbacka -sarjassa. Tarinassa oli kaikki aiemmista kirjoista tutuksi tulleet elementit. Kuten varmasti jokainen Läckbergin tuotannon tunteva lukija, minäkin odotin lukiessani koko ajan, missä vaiheessa Erica tunkee nokkansa poliisin tutkintaan ja asettaa itsensä hengenvaaraan. Juoni ei valitettavasti tarjonnut yllätyksiä sillä saralla. Kertomus oli ihan hienosti rakennettu, mutta näin yhdeksännen kirjan kohdalla olisin jo toivonut tarinan perusrakenteeseen jotain uutta. Läckbergin edelliset kirjat Enkelintekijä ja Majakanvartija olivat muistikuvieni mukaan hieman parempia kuin Leijonankesyttäjä ja eivät ihan yhtä ennalta-arvattavia. Ihan ilolla tämänkin kuitenkin luin ja kokemus oli vähän samanlainen kuin olisi viettänyt illan ystävien kanssa, joita ei ole tavannut muutamaan vuoteen. Oli kiva oli kuulla teistä Erica, Patrik ja muut fjällbackalaiset. Toivottavasti tavataan taas pian!

(Camilla Läckberg: Leijonankesyttäjä, Gummerus 2015. Suomentanut Outi Menna. Alkuteos Lejontämjaren 2014)





Jussi Adler-Olssen: Vanki

Luin ensimmäisen Jussi Adler-Olssenini ja ihastuin päähenkilö Carl Mørkiin samantien. Vihdoinkin Wallanderille on löytynyt korvike! Pidin Mørkistä ehkä jopa enemmän, koska tämän elämänasenne ei ole ihan yhtä negatiivinen, ja yhteiskunnallinen kritiikki toi uudenlaista puhtia tarinaan. Kritiikki ei kuitenkaan ollut liian alleviivattua vaan sopivasti tarinan sekaan ujutettua.

Carl Mørk työskentelee Kööpenhaminan poliisivoimissa ja hänestä on tullut poliisilaitokselle lähivuosina motivaationpuutteesta kärsivä riippakivi. Päästäkseen eroon murjottavasta Mørkistä, poliisijohto perustaa hänelle oman osaston poliisilaitoksen kellariin. Osasto Q:n muodostavat Carl ja tämän yli-innokas apuri Hafez el-Assad. Mørkin ensimmäinen tapaus on viiden vuoden takainen nuoren poliitikkonaisen katoaminen. Kukaan ei odota, että tapauksen tiimoilta selviäisi yhtään mitään, mutta Mørk onkin oletettua tehokkaampi sekä hyvässä että pahassa.

Jussi Adler-Olsenin kirjoitustyyli on mukavan humoristinen ja juoni pitää otteessaan loppumetreille saakka. Pidin kirjan henkilöhahmoista ja Mørkin luonteessa oli juuri sopiva määrä yrmyä skandipoliisia sekoitettuna läheisistään huolehtivaan murehtijaan. Vanki on ensimmäinen osa Osasto Q -sarjaa ja kolmas osa ilmestyi tänä vuonna. Sen verran koukuttava tarina Vanki oli, että luin toisen osan heti perään, mutta kolmas saa odottaa vuoroaan ettei tule yliannostusta dekkareita:)

 

(Jussi Adler-Olsen: Vanki, Gummerus 2012, suomentanut Katriina Huttunen)