Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Yksi blogiini liittyvä päätös tätä vuotta silmällä pitäen oli, että luen enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Oma lapseni on nyt siinä iässä, että jaksaa vihdoinkin kuunnella iltasatuna jo vähän pidempiäkin tarinoita. Sillä varjolla tulee varmasti luettua paljon lastenkirjoja, mutta lisäksi haluan myös lukea nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jyri Paretskoin Shell's Angles, joka voitti viime viikolla Topelius-palkinnon.

Henri, Samu ja Rudi ovat juuri mopoiän kynnyksellä olevat kaverukset. Shell's Angles on mopojengi, jonka pojat perustavat päästäkseen ajelemaan mopoilla nättien tyttöjen kanssa. Kaikilla ei tosin ole vielä mopoja ja tyttöystävätkin ovat toistaiseksi vain haaveita. Molemmissa asioissa alkaa kuitenkin tapahtua edistystä yllättävän pian, mutta kuten teini-iässä on tapana, kaikki ei mene kerralla ihan putkeen.

Shell's Angles on kirjoitettu kivan humoristisesti, mutta kirjassa käsitellään silti rankkojakin aiheita. Henrin äiti on kuollut muutama vuosi aiemmin rattijuopon yliajamana, Samun isä juo ja pahoinpitelee lapsiaan, Rudi pelaa nettipokeria ja häviää vanhempiensa säästöt. Jokaisella pojista on omat murheensa, mutta niihin suhtaudutaan teini-ikäisen huolettomuudella. Maailmassa on kuitenkin yksi asia, joka on kiinnostavuudessaan ylitse muiden ja se on tietysti tytöt. Kirjassa ihastutaan, rakastutaan ja tunnetaan fyysistä vetovoimaa. Tietynlainen kepeys kuitenkin säilyy koko tarinan ajan ja henkilöhahmojen väliset vakavatkaan keskustelut eivät sorru liikaan paatoksellisuuteen. Itselleni ei ainakaan jäänyt sellainen fiilis, että kirjailija olisi halunnut liikaa opettaa lukijaa. Muutamia ihan hyviä opetuksia tarina kuitenkin sisältää, mutta se on tässä tapauksessa vain positiivinen ilmiö.

Tarina oli todella vetävä ja kulki sopivan vauhdikkaasti eteenpäin. Vaikka kirja onkin selkeästi suunnattu pojille ja heidän näkökulmastaan kirjoitettu, ei ole mitään syytä miksei tyttökin siitä voisi pitää. Itse ainakin koin poikanäkökulman virkistäväksi ja luulen, että olisin ollut samaa mieltä vaikka olisin lukenut kirjan 14-vuotiaana. Tämän lukukokemuksen innoittamana uskon, että tulen lukemaan tänä vuonna vielä monta kotimaista nuortenkirjaa.

 

(Jyri Paretskoi: Shell's Angles, Karisto 2013)



Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat antavat äänensä vuoden 2013 parhaille kirjoille. Itse olen lukenut sen verran vähän tietokirjoja ja lasten- ja nuortenkirjoja viime vuoden aikana, että annan ääneni vain sarjoissa Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia. Tässä kirjat, jotka saavat ääneni:

 

3 pistettä: Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

2 pistettä: Anja Snellman: Pääoma

1 piste: Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

  

 

3 pistettä: Eowyn Ivey: Lumilapsi

 

2 pistettä: Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

 

1 piste: Carlos Ruiz Zafón: Marina

 



Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Ihmiset sanoivat aina, että Ove ja hänen vaimonsa olivat kuin yö ja päivä. Ove tietenkin ymmärsi, että he tarkoittivat että hän oli yö. Se ei häntä haitannut. Hänen vaimoaan huvitti aina kun joku sanoi niin, koska hän sai silloin hihittäen huomauttaa, että ainoa syy siihen että Ovea pidettiin yönä oli se, että hän oli liian pihi sytyttääkseen auringon.

Ove on 59-vuotias mies, joka ei pysty ymmärtämään, miksi kaikki ihmiset eivät ole yhtä tarkkoja ja järjestelmällisiä kuin hän itse. Oven maailmassa kaikki asiat ovat periaatekysymyksiä; asiat pitää tehdä oikein ja sillä siisti. Ove näkee maailman mustavalkoisena ja hänen ympärillään olevien ihmisten on hyvin vaikea käsittää sitä. Ainoa väriläiskä, joka miehen elämässä on koskaan ollut, on hänen vaimonsa. Oven rakkaus Sonjaa kohtaan on niin kaikkivoipaa, että Ove katsoo heränneensä elämään vasta sinä päivänä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

Oven naapurustossa asuu Oven mielestä aivan sekopäistä sakkia. Vaikka Ove kuinka yrittää pitää järjestystä yllä, silti väki pysäköi vieraspaikoilla liian pitkään, luo lumet miten sattuu, lajittelee jätteensä väärin ja ajaa asuinalueen läpi autolla vaikka se on Oven pystyttämässä kyltissä nimenomaan kielletty. Kaiken huipuksi Ove on syrjäytetty asumisoikeusyhdistyksen puheenjohtajan paikalta, mikä oli Oven mielestä puhdas vallankaappaus. Ja miten asiat voisivatkaan sen paremmin olla kun naapurustossa asuu muun muassa keikarimainen Audi-kuski, vaalea vätys talvisaappaan näköisen piskinsä kanssa, pitkätukkainen ylipainoinen nuorimies sekä uusimpina tulokkaina tomppeli, joka ei edes omista tikapuita tai kuusiokoloavainta ja tauotta puhuva ulkomaalainen raskaana oleva nainen. Ja sitten on vielä se kissa, joka ei kuulu kenellekään ja näyttää vihaavan Ovea ihan yhtä paljon kuin Ove sitä.

Oven tarina on humoristinen, mutta myös hyvin surullinen. Kirjaa oli jossain verrattu Kyrön Mielensäpahoittajaan, mutta muuta yhteistä teoksilla ei mielestäni ole kuin päähenkilön kyynisyys. Mielensäpahoittaja on huumorikirjallisuutta, jossa voi olla monenlaisia pohjavireitä, mutta samalla tavalla surullinen se ei kuitenkaan mielestäni ole. Oven tarina sen sijaan teki minut varsinkin alussa niin alakuloiseksi, että harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, koska en kokenut sen sopivan tämänhetkiseen mielentilaani. Onneksi jatkoin kuitenkin lukemista, koska Oven elämä ei kulkenutkaan niin suoraviivaisia latuja kuin kirjan alun perusteella olisin olettanut.

Sivu sivulta kiinnyin Oveen aina vaan enemmän. Hänen todellinen luonteensa kuoriutui kerros kerrokselta esiin tarinan edetessä. Backmanin huumori on niin terävää, että nauroin kymmeniä kertoja ääneen kirjaa lukiessani. Vastaavasti myös itkin kertaalleen oikein kunnolla. Mies, joka rakasti järjestystä ei tehnyt niinkään vaikutusta tekstinä vaan hyvän tarinan ja mahtavien hahmojen vuoksi. Kirjan herättämä tunteiden vuoristorata oli lukukokemus parhaimmillaan.

 

(Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä, Atena 2013)



Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Oletteko huomanneet, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa odotteluun? Jonoissa, metrossa, raitiovaunussa, elämänsä ovensuussa. Jos laskee yhteen sen ajan, jonka kuluttaa viikossa tuijottaen vuoronumeroiden vaihtumista, alkaa tehdä mieli ottaa itsestään mitat arkkua varten.

Minä olen Iiris Lempivaara ja väitän, etten ole oppinut perille saapumisen taitoa. Senkö vuoksi minun sydämeni kerää painoa? Kerron tämän teille: välillä tuntuu kuin kanniskelisin mukanani lyijylastia.

Iiris Lempivaara on 28-vuotias koulupsykologi, joka on seurustellut lähes koko aikuiselämänsä saman miehen kanssa. Kun Aleksi eräänä aamuna ilmoittaa Iirikselle, ettei rakasta tätä, ei ole ehkä koskaan rakastanutkaan, Iiriksen elämässä alkaa uusi vaihe. On keksittävä uusi asenne elämään, on opeteltava sanomaa ei ja kyllä oikeissa kohdissa, on opeteltava tuntemaan itsensä.

Iiriksen tarina hurmasi minut täysin. Pulkkinen kirjoittaa niin mahtavaa tekstiä, että luin käytännössä kirjan kaksi kertaa, koska palasin aina lukemaan edellisen kappaleen toistamiseen. Niin vaikuttunut olin jokaisesta lauseesta. Tarinan tunnelma on kuin lasillinen pirskahtelevaa, raikasta kuohuviiniä. Samalla tavalla nautinnollista ja suorastaan päihdyttävää.

Olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat ja erityisesti Totta teki minuun suuren vaikutuksen, mutta Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ihan omassa sarjassaan. Pulkkinen todistaa tällä teoksella olevansa muuntautumiskykyinen ja kykenevä kirjoittamaan myös kevyttä viihdekirjallisuutta, joka on kuitenkin niin viisasta, että hämmästyttää. Puolenvälin jälkeen tarinankerronta muuttui vähemmän pohdiskelevaan ja suoraviivaisempaan suuntaan, mutta kokonaisuutena kirja oli kuitenkin napakymppi. Olen arvioinut tämän vuoden puolella kolme kirjaa ja saattaa hyvin olla, että niistä kaksi tulee päätymään vuoden parhaimpien kirjojen listalle. Jos niin ei käy, niin siinä tapauksessa on odotettavissa aivan huikea kirjavuosi. Sekin olisi tietysti ihan kiva juttu.

 

(Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014)

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Hmm, miten tätä nyt kuvailisi... erikoinen, todentuntuinen, kummallinen, syväluotaava, realistinen. Kaiken kaikkiaan taattua Hotakaista. Olen aiemmin lukenut samaiselta kirjailijalta Juoksuhaudantien ja Ihmisen osan. Molemmat olivat omassa lajityypissään sangen mieleenpainuvia teoksia. Luonnon laki ei ehkä ihan yltänyt samalle tasolla, mutta oli ihan mukiinmenevä tarina kuitenkin.

Rautala on maalämpöyrittäjä, joka ei ole aina hoitanut veroasioitaan ihan sääntöjen mukaan. Nyt Rautala makaa auto-onnettomuuden jäljiltä sairaalassa ja edessä on pitkä kuntoutumisjakso, jonka aikana pitäisi elää valtion tuella. Olisikohan niitä veroja kannattanut sittenkin maksaa? Veroasioiden lisäksi Rautalan mieltä painaa erimielisyydet tyttären kanssa. Tyttären, joka synnyttää Rautalan ensimmäisen lapsenlapsen hetkenä minä hyvänsä. Onko mahdollista asettaa poliittiset erimielisyydet sivuun ja iloita yhdessä uudesta elämästä? Päänvaivaa aiheuttaa myös Rautalan työtoveri, jonka mielestä on ihan hyvä idea ostaa elävä lammas maatilalta ja viedä se sairaalaan ilahduttamaan sairasta kollegaa.

Kummallinen henkilögalleria on vain pintaraapaisu siihen, miten omituisia ajatuksia henkilöiden päässä liikkuu. Rautala muistuttaa fanaattisuudessaan Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta tuttua isää. Aiheet ovat vain vähän erilaisia, mutta saman tyyppisellä kiihkolla omaa asiaa kuitenkin ajetaan. Samoja piirteitä löytyy myös Juoksuhaudantien päähenkilöstä. Pohdin tätä tekstiä kirjoittaessani, pidinkö kirjasta ihan oikeasti. Olen vaikuttunut Hotakaisen kirjoitustyylistä ja tavasta päästää lukija henkilöiden pään sisälle. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, en erityisemmin pitänyt Rautalasta. Vaikka hyvän lukukokemuksen edellytys ei olekaan päähenkilöistä pitäminen tai niihin kiintyminen, silti Rautalaa kohtaan tuntemani vastenmielisyys laimensi lukuelämyksen tehoa. Luonnon laki oli siis ihan ok, mutta ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta.

 

(Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013)



Kirjavuosi 2013

Ensimmäinen täysi kalenterivuosi kirjabloggarina on täynnä. Luin viime vuonna 34 kirjaa, mikä ei ole kauhean paljon, mutta kroonisesta ajanpuutteesta kärsivänä olen ihan tyytyväinen että ehdin noinkin monta teosta lukea. Ehkä tänä vuonna sitten vähän enemmän. Lukemistani kirjoista 14 oli kotimaisten kirjailijoiden teoksia ja 20 ulkomaisia. Suurin osa teoksista oli luokitettu kaunokirjallisuudeksi, luettua tuli vain kaksi tietokirjaa. Nuortenkirjoja en lukenut yhtään ja lukemani lastenkirjat olivat niin pikkuväelle suunnattuja, että niitä ei kannattanut arvioida. Siihenkin asiaan tulee tänä vuonna toivottavasti muutos.

Tässä vielä kooste vuoden parhaista lukukokemuksista ja mitä niistä on jäänyt mieleen.

 

Taivaslaulu oli vuoden vaikuttavin lukukokemus. Luen harvoin mitään kirjaa monta kertaa, mutta tähän haluaisin palata vielä uudelleen.

 

Lumilapsi oli ihana aikuisten satu. Nautin maagisesta tunnelmasta ja matkasta karun kauniiseen Alaskaan.

 

 

 

Sisareni, rakkaani oli tarkkanäköinen kuvaus nyky-yhteiskunnasta ja siitä, miten julmia vanhemmat voivat olla lapsiaan kohtaan omaa etua tavoitellessaan.

 

 

 

Vuoden koskettavin kirja. Ei ehkä kirjallisilta ansioiltaan yltänyt muiden luettujen tasolle, mutta kosketti ja itketti enemmän kuin muut yhteensä.

 

 

Karulle majakkasaarelle sijoittuva hieno lukuromaani teki vaikutuksen hyvin rakennetulla tarinalla ja antoi paljon ajattelemisen aihetta.

 

 

Ylläolevien lisäksi moni muukin kirja jäi lähtemättömästi mieleen ja kokonaisuutena kirjavuosi 2013 oli mielestäni oikein mainio. Lukemiseni keskittyi hyvin pitkälti uutuuksiin ja tältä vuodelta toivon, että maltan ottaa lukulistalleni myös muutaman vanhemman kirjan. Lopuksi vielä kiitos kaikille blogini lukijoille viime vuodesta ja toivottavasti seuraatte kirja-arvioitani tänäkin vuonna. 

 

 

Carlos Ruiz Zafón: Marina

Vakoilimme tuota mustapukuista rouvaa piilostamme parvekepylväiden takaa. Nainen lähestyi hautojen välitse kuin haamu. Hansikkaiden peittämissä käsissä hän kantoi punaista ruusua. Kukka näytti veitsen kaivertamalta tuoreelta haavalta. Nainen lähestyi hautakiveä, joka oli juuri tarkkailupisteemme alapuolella, seisahti ja käänsi meille selkänsä. Vasta silloin huomasin, että tuo hauta, toisin kuin kaikki muut, oli vailla nimeä. Marmorissa erottui vain yksi kaiverrus: merkki joka näytti esittävän hyönteistä, siipensä levittänyttä mustaa perhosta.

Zafonin Tuulen varjo on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ja siksi lähdin hieman varovaisesti liikkeelle Marinan kanssa. Pelkäsin, että kirja olisi väistämättä pettymys, koska edelliset kolme kirjaa olivat niin vaikuttavia. Pelko ei onneksi toteutunut ja ihastuin syvästi tähänkin tarinaan. Kirjan päähenkilö on barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa opiskeleva Óscar Drai, joka tutustuu läheisessä jugendlinnassa asuvaan Marinaan sekä tämän isään Germániin. Germán on entinen taidemaalari, joka elää menneisyyden tiukassa otteessa ja kaipaa vuosia sitten kuollutta vaimoaan. Marina on arvoituksellinen nuori nainen, joka herättää Óscarin uteliaisuuden ensihetkestä lähtien. Óscarin ja Marinan seikkailut vievät Barcelonan varjoisille kujille, pelottaville hautausmaille, ränsistyneisiin kaupunginosiin ja ylväisiin jugendtaloihin.

Kirjassa vilisee yliluonnollisia ja pelottavia tapahtumia. Fantasiakirjallisuutta teos ei kuitenkaan mielestäni ole vaan ennemminkin maagista realismia. Magiikkaa tässä tosin on ehkä hieman enemmän kuin lajityypin edustajissa yleensä. Ärsyynnyn kirjallisuuden epärealistisuudesta helposti, mutta Zafónin mystinen Barcelona sen sijaan ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Pystyn näkemään pimeät kujat ja synkät rakennukset silmieni edessä ja tuntuu kuin olisin seikkailussa mukana. Aina Zafónin kirjan luettuani alan haaveilla matkasta Barcelonaan ja siitä, että kulkisin kaupungin kujia Tuulen varjo oppaanani.

Tarina oli ihana, mutta Óscarin taipumus syöksyä vaarasta toiseen lähes empimättä aiheutti hetkittäin tahatonta silmien pyörittelyä. Tosielämän 15-vuotias tuskin olisi niin rohkea, mutta toisaalta, kukapa haluaisi kokea kirjallista seikkailua arkajalan seurassa. Kokonaisuutena tarina ihastutti ja vei sydämen mukanaan. Nyt voin virallisesti todeta, että Zafón on yksi lempikirjailijoistani.

 

(Carlos Ruiz Zafón: Marina, Otava 2013)