Maru ja Anu ovat siskokset, joita erottaa kymmenen vuotta ja yksi pieni geenivirhe. Maru syntyy viipurilaisessa sairaalassa sodan keskelle. Heti nähtävissä oleva vika on kitalakihalkio, muut vaivat tulevat myöhemmin. Jo parikymppisenä Maru kärsii vakavasta nivelreumasta ja näkökin on huonontunut. Suurin vaiva on kuitenkin yksinäisyys. Marun ainoat läheiset ovat omat vanhemmat ja sisko. Myöhempinä vuosina, kun vanhemmat ovat jo kuolleet, jäljellä on enää sisko. Anu on kirjailja Anja Snellman ja Maru hänen siskonsa Marjatta. Kirjan sisäliepeessä lukee, että Pääoma on Snellmanin tuotannon henkilökohtaisin teos. Se on helppo uskoa, koska tämän henkilökohtaisemmalle tasolle kirjallisuudessa on melko mahdotonta päästä.
Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.
Snellmanin kirja herätti valtavasti ajatuksia. Miksi erilainen ihminen on tuomittu yksinäisyyteen? Kenellä on oikeus määritellä mitä erilaisuus on? Miksi vanhempien itsekkyys kostautuu viattomalle lapselle? Määritteleekö yksinäisyys tai erilaisuus ihmisen ikiajoiksi vaikka siitä onnistuisikin taistelemaan tiensä ulos? Onko kenelläkään oikeutta hävetä sitä millainen joku toinen on?
Sille on nimikin: ankyloosi. Vaikea sana sinulle lausua. Vaikea sana minullekin. Miten sen kaiken annettiin tapahtua? Ruslanin ja Ludmilan libretossa ei ollut kohtaa: Marun hoitaminen. Päinvastoin. Heidän oopperassaan Maru oli kulissi, liikkumaton ja puhumaton - puu tai kivi tai maisema ennen sotaa.
Snellman on kirjailija, puoliso, kahden tyttären äiti ja maailmanmatkaaja, mutta ennen kaikkea Marun sisko. Koko elämä peilautuu sisaruuden kautta. Kirjassa käydään läpi tunteita, joita Snellman on vuosien varrella kokenut isosiskonsa vuoksi. Lapsuuden jännityksestä, teini-iän häpeän kautta aikuisiän kypsään ylpeyteen. Marun kuolema saa Snellmanissa aikaan voimakkaan tarpeen selvittää, miksi geenivirhe osui juuri Marulle eikä hänelle itselleen. Kuinka pienestä elämän suunta voikin olla kiinni.
Hän piti minusta, hän piti minusta kiinni, hän piti minusta kiinni todellisuudessa, hän piti minut kiinni vaikeuksissa, hän veti minut pinnan alle, hän oli kuin valoton kasvi jonka kalpeus ensin sokaisi, sitten valaisi tieni. Hän kansalaiskoulun käynyt, joidenkin määritelmien mukaan lievästi kehitysvammainen opetti minulle viisautta, hän liikuntakykynsä vähitellen menettävä viitoitti minulle vapauden, olen hänelle elämäni verran kiitollinen.
Sairaalan kappelissa kirjoitin hänen ihoonsa, vasemman kainalon alle: kiitos.
Toisen kainalon alle jotain muuta, jota pohdin pitkään.
Anja Snellmanin kirjoitustyyli on erikoinen. Suurin osa lauseista on hyvin lyhyitä ja teksti on osittain pelkkää ajatusten virtaa. Toisinaan taas virkkeet ovat hyvin pitkiä ja täynnä informaatiota. En ole varma, pidänkö tuosta kirjoitustyylistä edes, mutta se oli tämän teoksen kohdalla sivuseikka. Snellman piirtää lukijan mieleen niin tarkan kuvan sisarestaan, että se ei katoa sieltä ehkä ikinä. Olen syvästi vaikuttunut.
(Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013)