maanantai 25. marraskuuta 2013

Anja Snellman: Pääoma

Päätin kirjoittaa arvion poikkeuksellisesti heti lopetettuani kirjan lukemisen. Yleensä nukun yön yli ja annan ajatusten muodostua rauhassa. Tälläkin kertaa olisi selvästi kannattanut tehdä niin, koska en meinaa keksiä kertakaikkiaan mitään järkevää sanottavaa. Pääoma oli koskettava teos ja päälimmäiseksi tunteeksi jäi tietoisuus siitä, miten pienistä asioista voi olla kiinni, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu.

Maru ja Anu ovat siskokset, joita erottaa kymmenen vuotta ja yksi pieni geenivirhe. Maru syntyy viipurilaisessa sairaalassa sodan keskelle. Heti nähtävissä oleva vika on kitalakihalkio, muut vaivat tulevat myöhemmin. Jo parikymppisenä Maru kärsii vakavasta nivelreumasta ja näkökin on huonontunut. Suurin vaiva on kuitenkin yksinäisyys. Marun ainoat läheiset ovat omat vanhemmat ja sisko. Myöhempinä vuosina, kun vanhemmat ovat jo kuolleet, jäljellä on enää sisko. Anu on kirjailja Anja Snellman ja Maru hänen siskonsa Marjatta. Kirjan sisäliepeessä lukee, että Pääoma on Snellmanin tuotannon henkilökohtaisin teos. Se on helppo uskoa, koska tämän henkilökohtaisemmalle tasolle kirjallisuudessa on melko mahdotonta päästä.

Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.

Snellmanin kirja herätti valtavasti ajatuksia. Miksi erilainen ihminen on tuomittu yksinäisyyteen? Kenellä on oikeus määritellä mitä erilaisuus on? Miksi vanhempien itsekkyys kostautuu viattomalle lapselle? Määritteleekö yksinäisyys tai erilaisuus ihmisen ikiajoiksi vaikka siitä onnistuisikin taistelemaan tiensä ulos? Onko kenelläkään oikeutta hävetä sitä millainen joku toinen on?

Sille on nimikin: ankyloosi. Vaikea sana sinulle lausua. Vaikea sana minullekin. Miten sen kaiken annettiin tapahtua? Ruslanin ja Ludmilan libretossa ei ollut kohtaa: Marun hoitaminen. Päinvastoin. Heidän oopperassaan Maru oli kulissi, liikkumaton ja puhumaton - puu tai kivi tai maisema ennen sotaa.

Snellman on kirjailija, puoliso, kahden tyttären äiti ja maailmanmatkaaja, mutta ennen kaikkea Marun sisko. Koko elämä peilautuu sisaruuden kautta. Kirjassa käydään läpi tunteita, joita Snellman on vuosien varrella kokenut isosiskonsa vuoksi. Lapsuuden jännityksestä, teini-iän häpeän kautta aikuisiän kypsään ylpeyteen. Marun kuolema saa Snellmanissa aikaan voimakkaan tarpeen selvittää, miksi geenivirhe osui juuri Marulle eikä hänelle itselleen. Kuinka pienestä elämän suunta voikin olla kiinni.

Hän piti minusta, hän piti minusta kiinni, hän piti minusta kiinni todellisuudessa, hän piti minut kiinni vaikeuksissa, hän veti minut pinnan alle, hän oli kuin valoton kasvi jonka kalpeus ensin sokaisi, sitten valaisi tieni. Hän kansalaiskoulun käynyt, joidenkin määritelmien mukaan lievästi kehitysvammainen opetti minulle viisautta, hän liikuntakykynsä vähitellen menettävä viitoitti minulle vapauden, olen hänelle elämäni verran kiitollinen.
Sairaalan kappelissa kirjoitin hänen ihoonsa, vasemman kainalon alle: kiitos.
Toisen kainalon alle jotain muuta, jota pohdin pitkään.

Anja Snellmanin kirjoitustyyli on erikoinen. Suurin osa lauseista on hyvin lyhyitä ja teksti on osittain pelkkää ajatusten virtaa. Toisinaan taas virkkeet ovat hyvin pitkiä ja täynnä informaatiota. En ole varma, pidänkö tuosta kirjoitustyylistä edes, mutta se oli tämän teoksen kohdalla sivuseikka. Snellman piirtää lukijan mieleen niin tarkan kuvan sisarestaan, että se ei katoa sieltä ehkä ikinä. Olen syvästi vaikuttunut.

 
(Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013)


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Ihailen Maija Vilkkumaata sanoittajana vaikka hänen musiikkinsa ei muilta osin kolahdakaan. Kun tartuin Nainen katolla -romaaniin, toivoin kovasti, että pitäisin siitä. Ajattelin, että nyt on tilaisuuteni päästä nauttimaan hänen kirjallisesta lahjakkuudestaan ilman että siihen liittyy osa-alueita, joista en pidä. Valitettavasti toiveeni ei toteutunut. Ei Vilkkumaan kirja ole varsinaisesti huono, mutta sen kanssa kävi nyt samalla tavalla kuin sen muusiikinkin kanssa; ei vaan kolahda.

Kirjassa on viisi päähenkilöä: väsähtänyt kotiäiti Silja Seppälä, Siljan alter ego Gwendolyn, kirjoittamiskurssin vetäjä Ville Salonen, juorutoimittaja Leila Hakkarainen sekä stand up -koomikko Linda Perttu. Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen näkökulmasta, mutta muita tärkeämmäksi henkilöksi nousee Silja Seppälä. Silja on tyytymätön elämäänsä ja kokee, että kaikki hänen ympärillään olevat ihmiset ovat menestyneet ja edenneet urallaan, mutta hän vain muistelee vuosien takaisia tekemisiään ja sanomisiaan. Arki on päivästä toiseen samanlaista puurtamista ja aviomies aina poissa työmatkoillaan. Silja ilmoittautuu luovan kirjoittamisen kurssille ja tapaa siellä Ville Salosen. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka muuttaa jokaisen päähenkilön elämää ainakin pikkuisen.

En pystynyt samaistumaan yhteenkään päähenkilöistä ja erityisesti Linda oli roolihahmona suorastaan vastenmielinen. En tiedä, oliko hahmon tarkoitus olla hauska vai ironinen vai jotain ihan muuta, mutta itse en tavoittanut mitään mistä olisin saanut otteen. Samoin kävi Leila Hakkaraisen kanssa, jonka mukana ololle en keksinyt oikein mitään virkaa. Myös Siljan mielikuvitushahmo Gwendolyn jäi etäiseksi ja en tiedä, olisiko kirjasta jäänyt puuttumaan mitään olennaista vaikka sitä ei olisi ollut mukana lainkaan.

Odotukseni Maija Vilkkumaan esikoisteosta kohtaan olivat suuret ja jouduin pettymään. Toivon kuitenkin, että joku toinen lukija löytää kirjasta sellaisia tasoja, joita en itse löytänyt. Jos Vilkkumaa kirjoittaa joskus toisen kirjan, luen varmasti sen ihan yhtä toiveikkaana kuin tämänkin ja toivottavasti saan yllättyä iloisesti.

 
(Maija Vilkkumaa: Nainen katolla, Kaiku Books 2013)

perjantai 8. marraskuuta 2013

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Tyttö ilmaantui ja katosi yllättäen, ja se hermostutti Jackia. Tytön käytöksessä ja ulkonäössä oli jotain yliluonnollista, hänen kuuraissa ripsissään ja viileässä, sinisessä katseessaan, siinä miten hän tupsahti esiin metsästä. Hän oli monin tavoin vain pikkutyttö hentoinen varsineen, mutta toisaalta hän vaikutti tyyneltä ja viisaalta, aivan kuin olisi liikkunut maailmassaan tietäen sellaista, mihin Jack ei ollut koskaan törmännyt.

Mabel ja Jack ovat muuttaneet karuun Alaskaan saadakseen olla rauhassa. Lapsettomuus on heidän suuri tragediansa, jonka kanssa eläminen tuntuu niin ylivoimaiselta, että Mabel haluaa eristäytyä muista ihmisistä täydellisesti. Alaskan erämää tarjoaa sopivat puitteet yksinäisyydelle ja rauhalle. Mabel ei kuitenkaan löydä sisäistä rauhaa vaan kamppailee päivästä toiseen ylitsepääsemättömän tuskan kanssa, kunnes kuvaan astuu Faina, 9-vuotias villin Alaskan lumilapsi. Faina tarjoaa Jackille ja Mabelille lohtua vaikka ei suostukaan elämään heidän kanssan vaan katoaa ilta toisensa jälkeen takaisin lumisiin metsiin. Kukaan muu ei pääse näkemään Fainaa, ja Mabelin ja Jackin ystävät alkavat jo pitää tyttöä mielikuvituksen tuotoksena. Onko Faina henkiin herännyt lumilapsi, joka sulaa kevään tullen, vai sittenkin todellinen vastaus Jackin ja Mabelin syvimpiin toiveisiin?

Lyijynraskas taivas pidätti henkeä. Joulukuu lähestyi, eikä laaksossa ollut vieläkään lunta. Lämpömittari näytti monena päivänä kolmenkymmenen asteen pakkasta. Kun Mabel meni ulos kanoja ruokkimaan, kylmä huimasi. Se pureutui ihon läpi ja kolotti lonkissa ja rystysissä. Ilmassa leijui pari kuivaa lumihiutaletta, mutta lunta oli vain ohut kerros, ja jokituuli lakaisi sen paljaita kiviä ja kantoja vasten pieniksi, likaisiksi kinoksiksi. Oli vaikea erottaa vähäistä lunta hienosta jääkautisesta siltistä, jota tuulenpuuskat puhalsivat jokiuomasta kaiken peitoksi.

Lumilapsi on kaunis tarina, joka sijoittuu Alaskan upeisiin, karuihin maisemiin. Kerronta on sujuvaa ja ympäristön kuvaus erityisen taitavaa. Pystyin lukiessani näkemään mielessäni jylhät metsät ja mahtavat lumiset vuoret sekä sininuttuisen tytön, joka kulkee luonnossa kuin kotonaan. Tarina on sadunomainen ja antaa tilaa lukijan mielikuvitukselle. Ihastuttava kirja, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa ja antoi ripauksen magiikkaa arkipäivään. Tämän jälkeen on vaikea lukea mitään täysin realistista, koska jäin kaipaamaan Lumilapsen tunnelmaa ja satumaisuutta. Ehdottomasti niitä teoksia, jotka kestäisivät toisen lukukerran vaikka samantien.

 
(Eowyn Ivey: Lumilapsi, Bazar 2013)