Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Aleksi Kivi on menettänyt äitinsä 13-vuotiaana ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan yrittänyt selvittää, mihin äiti katosi. Aleksi on vakuuttunut, että hänen äitinsä murhattiin ja tekijä on miljonääriliikemies Henrik Saarinen, jonka kanssa äidillä oli suhde katoamisen aikaan. Poliisi on selvittänyt tapausta tuloksetta ja Aleksin epäilyjä mahdollisesta tekijästä ei ole otettu vakavasti. Aleksi Kiven elämän tärkein tehtävä on katoamisesta asti ollut todistaa Saarisen syyllisyys ja nyt hän pääsee ison harppauksen lähemmäs tavoitettaan kun miljonääri Saarinen palkkaa hänet talonmieheksi mahtavalle merenrantahuvilalleen. Huvilalla Aleksi tutustuu Saarisen tyttäreen Amandaan ja uusi tuttavuus meinaa sotkea Aleksin ennalta suunnitellut kuviot täysin. Oman lusikkansa soppaan laittaa myös eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jota tuntuu kahdenkymmenen vuoden takainen katoamistapaus kiinnostavan enemmän kuin hän suostuu itse myöntämään.

Antti Tuomaisen kirjaa lukiessa mieleeni tuli ensimmäisenä, että suomalaisten mieskirjailijoiden tekstit muistuttavat aina toisiaan aiheesta riippumatta. Tuomaisenkin tekstissä on synkkä pohjavire ja päähenkilö on juro ja vähäpuheinen, kuten niin monissa muissakin kotimaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa. Se ei silti tarkoita, että Synkkä niin kuin sydämeni olisi millään muotoa huono kirja, päinvastoin se oli hyvin helppolukuinen ja juoni oli hienosti rakennettu. Teksti erosi muiden kotimaisten dekkaristien kirjoituksista loppuun asti harkituilla, toisinaan jopa kauniin kuvailevilla lauseilla. Henkilöhahmot jäivät kuitenkin hieman etäisiksi ja miljöön kuvauksen olisin toivonut enemmän panostusta, jotta kuva tapahtumista olisi lukiessani piirtynyt selkeämmin silmieni eteen. Muilta osin pidin lukemastani paljon ja luen varmasti Tuomaista joskus lisääkin. Ei tämä suosikkikirjojeni listalle päässyt, mutta saattoi hyvinkin olla paras koskaan lukemani kotimainen jännäri.

 

(Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni, Like 2013)



Dan Brown: Inferno

Professori Robert Langdon herää firenzeläisessä sairaalassa muistinsa menettäneenä. Langdon ei muista miksi hän on saapunut Italiaan eikä pysty muutenkaan palauttamaan viimeisen kahden päivän tapahtumia mieleensä. Ystävällinen tohtori Sienna Brook kertoo, että professoria on ammuttu päähän ja hän kärsii tapahtuman aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Kun Langdon yrittää vasta toipua järkytyksestä, sairaalaan saapuu nainen, joka yrittää ampua professorin. Neuvokas Sienna auttaa Langdonin pakenemaan ja siitä alkaa parivaljakon yhteinen pakomatka läpi historiallisen Italian. Tarinan kantava teema on Dante Alighierin Jumalainen näytelmä, johon liittyvää arvoitusta Langdon yrittää takaa-ajajia paetessaan ratkaista.

Brownin edellinen kirja Kadonnut Symboli jäi minulta kesken ja sitä edellinen suomennos Murtamaton Linnake oli mielestäni melkoisen mitäänsanomaton lukukokemus, joten odotukset Infernon suhteen eivät olleet kovin korkealla. Siksi olin iloisesti yllättynyt vauhdista, jolla tarina lähti liikkeelle ja siitä miten hyvin vauhti pysyi yllä loppuun saakka. Ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana kirjassa on jo ehditty paeta takaa-ajajia, ammuskella ja joutua jos jonkinlaisiin vaaratilanteisiin. Juoni kulkee varsinkin alussa kuin luotijuna ja tarina tempaisee mukaansa kertaheitolla. Tahti hidastuu tarinan edetessä, mutta paikalleen se ei jää missään vaiheessa jumittamaan. Hyvin etenevän juonen lisäksi kehuja täytyy antaa aisoissa pysyvästä väkivallan määrästä. Tarina ei ole yhtään niin raaka kuin esimerkiksi Enkelit ja Demonit, ja ruumiiden määrä jää melko pieneksi, toisin kuin tällaisissa toimintakertomuksissa yleensä.

Inferno herätti samoja tuntemuksia kuin Da Vinci -koodi ja Enkelit ja Demonit aikoinaan eli hirmuisen matkakuumeen ja kulttuurinnälän. Juoni ei ollut kaikilta osin täysin looginen ja en yleensä pidä kirjoista, joissa juoni on rakennettu niin, että se joudutaan selittämään auki lukijalle. Hyvässä kirjassa monimutkaisetkin juonikuviot paljastuvat pikkuhiljaa ja lukijalle jää mahdollisuus kokea ahaa-elämyksiä moneen otteeseen. Niitä hetkiä Inferno ei liiemmin tarjonnut ainakaan minulle. Kirja oli kuitenkin omassa lajissaan kelpo lukukokemus ja selvästi kirjoitettu tulevaa elokuvaa silmälläpitäen. Leffaversiota odotellessa.

 

(Dan Brown: Inferno, WSOY 2013)



Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Fjällbackan saaristossa Valön saarella syttyy tulipalo vanhassa lastensiirtolassa. Paikalle asiaa tutkimaan saapuu poliisimies Patrik Hedström. Samalla saarella on 1970-luvulla kadonnut kokonainen perhe, lukuunottamatta silloin yksivuotiasta Ebbaa, joka on juuri palannut takaisin entiseen kotiinsa remontoimaan vanhaa rakennusta. Perheen katoaminen on jäänyt aikanaan poliisilta selvittämättä, mutta nyt tulipalo saa paikallisen poliisin kiinnostumaan tapauksesta uudelleen. Patrikin kirjailijavaimo Erica on päättänyt kirjoittaa katoamisesta kirjan ja miehen käynnissä olevat tutkimukset antavat Ericalle oivan mahdollisuuden saada hänen kaipaamaansa lisätietoa. Asiaa tutkiessaan Erica sotkeutuu mukaan kuvioon, jossa vaakalaudalla ovat niin läheisten ihmisten henki kuin kansallinen turvallisuuskin.

Läckberg kuljettaa taas tarinaa taitavasti kahdessa ajassa, nykypäivän ja 1900-luvun alun Fjällbackassa. Ihmisten kohtalot kietoutuvat nerokkaalla tavalla yhteen ja mahdollista loppuratkaisua ei lukija keksi ainakaan liian aikaisin. Osa henkilöhahmoista on edellisistä kirjoista tuttuja ja tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi törmännyt vanhoihin ystäviin pitkästä aikaa. Läckberg kuuluu ehdottomasti suosikkeihini jännärikirjailijoista ja voi olla että sekin päivä vielä nähdään, että luen seuraavan kirjan ruotsiksi kun en malta odottaa suomennosta.

Viittaukset Hermann Göringiin antavat omanlaistaan lisämaustetta tarinaan. Göring oli oikeassa elämässä naimisissa ruotsalaisen naisen kanssa ja hän on joskus todellisuudessa vieraillut Fjällbackan saaaristossa. Näistä faktoista Läckberg on punonut kekseliään juonikuvion, ja täytyy jälleen kerran ihailla kirjailijan taitoa yhdistää fiktiota ja historiaa toisiinsa. Göringin kanssa tarinassa yönsä viettävä Dagmar on surullinen hahmo ja en lopultakaan tiennyt, olisiko häntä kohtaan pitänyt tuntea enemmän sympatiaa vai halveksuntaa.

En yleensä fanita kirjailijoita vaan olen nimenomaan kiinnostunut kirjoista enkä kirjailijoista persoonina. Camilla Läckberg ei tee sillä saralla poikkeusta, mutta kirjojen tapahtumaympäristöön haluaisin kyllä matkustaa. Läckberg on itse kotoisin Fjällbackasta ja täytyy nostaa hattua kunnan matkailutoimelle, joka on ainakin nettisivujen perusteella todellakin ottanut kaiken ilon irti kuuluisasta kirjailijasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli mitä mainiointa jännitystä ja taattua viihdettä Läckbergin tarinoiden ystäville. Ainoa hieman häiritsevä seikka oli muutamat juonen osat, joista tuli liiankin selkeästi mieleen Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia. Mutta jos niiden ei anna häiritä niin suosittelen kirjaa ruotsalaisista, laadukkaista jännäreistä pitäville. Jos et ole vielä lukenut yhtään Läckbergin kirjaa, niin nyt on oikein hyvä hetki aloittaa.

 

(Camilla Läckberg: Enkelintekijä, Gummerus 2013)



Sarah Waters: Vieras kartanossa

Rouva Ayres elää Hundreds Hallin mahtavassa kartanossa aikuisten lastensa Carolinen ja Roderickin kanssa. Joskus kauan sitten Ayresit olivat seudun merkkihenkilöitä, mutta vuosien varrella heidän upea kartanonsa on ränsistynyt ja perhe on alkanut elää yhä enemmän eristyksissä muista ihmisistä. Tohtori Faradaylle kartano on lapsuudesta tuttu paikka ja lähes kolmekymmentä vuotta ensivisiittinsä jälkeen hän saa kutsun taloon kun kartanon palvelija on sairastunut. Tässä yhteydessä Faraday tutustuu kartanon väkeen ja pikkuhiljaa perhelääkärin rooli vaihtuu ystävyyteen ja tohtorista tulee melkein perheenjäsen kartanon asukkaille.

Perheen pojan Roderickin terveydentila on jo kirjan alussa huono ja tarinan edetessä se huonontuu ennestään. Fyysisten vaivojen lisäksi Rodin henkinen terveys alkaa heikentyä ja hän uskoo, että kartanossa tapahtuu pahoja asioita, joille ei ole luonnollista selitystä. Pikkuhiljaa Roderickin uskomukset muuttuvat niin vahvoiksi, että tohtori Faraday katsoo parhaaksi toimittaa hänet mielisairaalaan. Siitä alkaa tohtorin ja Ayresin perheen naisten välien lähentyminen. Ennen sotia vastaavanlainen ystävyys ei ehkä olisi ollut mahdollinen, mutta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana brittiläinen luokkayhteiskunta on jo alkanut murentua ja Ayresin perheen taloudellinen tilanne on myös muuttunut radikaalisti. Kartanon ränsistyminen on jo koko kylän mielestä huomiotaherättävää ja Hundreds Hillistä ja sen asukkaiden tilanteesta on tullut yleinen puheenaihe. Sen seurauksena Ayresin naiset eristäytyvät entisestään muista kylän asukkaista ja keskittyvät entistä enemmän kartanoon ja sen kummallisiin tapahtumiin.

Vieras kartanossa on hieno tarina ja omassa lukurepertuaarissani poikkeuksellinen tapaus, koska kyseessä on kummitustarina. Tarina sijoittuu sodan jälkeiseen Englantiin, pieneen Lidcoten kylään. Idylliset maalaismaisemat ja ränsistyvä kartano tarjoavat oivallisen ympäristön kummitustarinalle. Pidin kirjasta paljon ja tarinassa oli runsaasti asioita, joita jäin pohtimaan jälkeenpäin. Yleensä pidän enemmän kirjoista, joissa on selkeä loppu, mutta tässä tapauksessa ei haitannut vaikka lopulliset päätelmät tapahtumista jätettiin jokaisen lukijan itse oivallettaviksi.

 

(Sarah Waters: Vieras Kartanossa, Tammi 2011)