Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi

Piilostaan poika näki, miten vedenpinta kohosi. Hiekalla oleva pää katosi ja ilmestyi ja katosi taas. Kaksi hahmoista oli nyt hävinnyt, kolmas kiiruhti kohti dyynejä. Äkkiä kuului hirvittävä huuto. Kuoppaan haudattu nainen kirkui mielipuolisesti. Kirkaisut kaikuivat lahdella ja kimpoilivat kallioista, jonka takana poika lymysi, ja sitten seuraava aalto vyöryi naisen pään yli ja vaiensi huudon. Silloin poika juoksi.

Olivia Rönning on nuori poliisiopiskelija. Hän saa koulusta kesän ajaksi harjoitustehtävän, jossa tutkitaan vanhaa ratkaisematonta rikosta. Olivia päätyy valitsemaan murhatapauksen, jonka tutkinnassa hänen poliisi-isänsä Arne on ollut mukana parikymmentä vuotta sitten. Samaan aikaan kun Olivia on keskittynyt harjoitustapaukseensa, kaupungissa aletaan kohista kodittomien raaoista pahoinpitelyistä. Äkkiä Olivia saa huomata, että asiat linkittyvät erikoisella tavalla toisiinsa ja vanhojen asioiden tonkiminen saattaa vaaraan sekä hänet itsensä että muita.

Nousuvesi oli hyvin tyypillinen ruotsalainen dekkari. Tykästyin päähenkilö Oliviaan alusta alkaen ja tutkittava tapaus herätti myös mielenkiinnon. Tapahtumat kulkivat kirjan puoleenväliin asti hyvällä tahdilla ja ajattelin jo löytäneeni uuden Camilla Läckbergin kaltaisen suosikkidekkaristin. Tarinan toisella puoliskolla huomasin kuitenkin, että mielenkiintoni alkoi herpaantua ja juoni ei jaksanut enää pitää otteessaan. Loppupuolella tapahtumat  nivottiin hyvin yhteen ja loppuratkaisu ei ollut mitenkään liian ennalta arvattava. Kokonaisuutena olin kuitenkin hiukan pettynyt. Ihan hyvä ruotsalainen perusdekkari, mutta ei mitään maailmoja mullistavaa viihdettä. Kustantajan nettisivuilla sanotaan, että kirja on ensimmäinen osa Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovassa jännityssarjassa. Kunhan jatko-osa joskus tulee, se päätyy lukulistalleni hyvien päähenkilöiden takia ja toivon, että kirjailijat ovat toisen kirjan kohdalla jo hiukan kehittyneet juonenrakentamistaidoissaan.

 

(Cilla & Rolf Börjlind: Nousuvesi, Schildts & Söderströms 2013)



Joulua kohti

Edellisestä blogipäivityksestä on kulunut jo monta viikkoa. Ja saman verran on vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi ehtinyt tarttua kirjaan lukemismielessä. Kirjanmyyntialalla on meneillään vuoden kiireisin aika ja se näkyy tietysti työtuntien määrässä, joten lukuaikaa ei ole juurikaan ollut. Uutta kirja-arviota ei nyt siis ole tarjolla, mutta joulun pyhien jälkeen luvassa on toivottavasti useampikin.

Valitsin joulukirjakseni Sonjan suosituksesta Carlos Ruiz Zafónin Marinan ja lisäksi ajattelin kokeilla Hugh Howeyn Siiloa. Vielä pari työpäivää ja sitten voin laittaa villasukat jalkaan ja käpertyä viltin alle nauttimaan hyvästä kirjasta. Toivottavasti kaikilla on joulun pyhinä ainakin pieni hetki aikaa rauhoittua ja nauttia hyvistä lukuhetkistä.

Hyvää joulua kaikille lukijoille!

Anja Snellman: Pääoma

Päätin kirjoittaa arvion poikkeuksellisesti heti lopetettuani kirjan lukemisen. Yleensä nukun yön yli ja annan ajatusten muodostua rauhassa. Tälläkin kertaa olisi selvästi kannattanut tehdä niin, koska en meinaa keksiä kertakaikkiaan mitään järkevää sanottavaa. Pääoma oli koskettava teos ja päälimmäiseksi tunteeksi jäi tietoisuus siitä, miten pienistä asioista voi olla kiinni, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu.

Maru ja Anu ovat siskokset, joita erottaa kymmenen vuotta ja yksi pieni geenivirhe. Maru syntyy viipurilaisessa sairaalassa sodan keskelle. Heti nähtävissä oleva vika on kitalakihalkio, muut vaivat tulevat myöhemmin. Jo parikymppisenä Maru kärsii vakavasta nivelreumasta ja näkökin on huonontunut. Suurin vaiva on kuitenkin yksinäisyys. Marun ainoat läheiset ovat omat vanhemmat ja sisko. Myöhempinä vuosina, kun vanhemmat ovat jo kuolleet, jäljellä on enää sisko. Anu on kirjailja Anja Snellman ja Maru hänen siskonsa Marjatta. Kirjan sisäliepeessä lukee, että Pääoma on Snellmanin tuotannon henkilökohtaisin teos. Se on helppo uskoa, koska tämän henkilökohtaisemmalle tasolle kirjallisuudessa on melko mahdotonta päästä.

Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.

Snellmanin kirja herätti valtavasti ajatuksia. Miksi erilainen ihminen on tuomittu yksinäisyyteen? Kenellä on oikeus määritellä mitä erilaisuus on? Miksi vanhempien itsekkyys kostautuu viattomalle lapselle? Määritteleekö yksinäisyys tai erilaisuus ihmisen ikiajoiksi vaikka siitä onnistuisikin taistelemaan tiensä ulos? Onko kenelläkään oikeutta hävetä sitä millainen joku toinen on?

Sille on nimikin: ankyloosi. Vaikea sana sinulle lausua. Vaikea sana minullekin. Miten sen kaiken annettiin tapahtua? Ruslanin ja Ludmilan libretossa ei ollut kohtaa: Marun hoitaminen. Päinvastoin. Heidän oopperassaan Maru oli kulissi, liikkumaton ja puhumaton - puu tai kivi tai maisema ennen sotaa.

Snellman on kirjailija, puoliso, kahden tyttären äiti ja maailmanmatkaaja, mutta ennen kaikkea Marun sisko. Koko elämä peilautuu sisaruuden kautta. Kirjassa käydään läpi tunteita, joita Snellman on vuosien varrella kokenut isosiskonsa vuoksi. Lapsuuden jännityksestä, teini-iän häpeän kautta aikuisiän kypsään ylpeyteen. Marun kuolema saa Snellmanissa aikaan voimakkaan tarpeen selvittää, miksi geenivirhe osui juuri Marulle eikä hänelle itselleen. Kuinka pienestä elämän suunta voikin olla kiinni.

Hän piti minusta, hän piti minusta kiinni, hän piti minusta kiinni todellisuudessa, hän piti minut kiinni vaikeuksissa, hän veti minut pinnan alle, hän oli kuin valoton kasvi jonka kalpeus ensin sokaisi, sitten valaisi tieni. Hän kansalaiskoulun käynyt, joidenkin määritelmien mukaan lievästi kehitysvammainen opetti minulle viisautta, hän liikuntakykynsä vähitellen menettävä viitoitti minulle vapauden, olen hänelle elämäni verran kiitollinen.
Sairaalan kappelissa kirjoitin hänen ihoonsa, vasemman kainalon alle: kiitos.
Toisen kainalon alle jotain muuta, jota pohdin pitkään.

Anja Snellmanin kirjoitustyyli on erikoinen. Suurin osa lauseista on hyvin lyhyitä ja teksti on osittain pelkkää ajatusten virtaa. Toisinaan taas virkkeet ovat hyvin pitkiä ja täynnä informaatiota. En ole varma, pidänkö tuosta kirjoitustyylistä edes, mutta se oli tämän teoksen kohdalla sivuseikka. Snellman piirtää lukijan mieleen niin tarkan kuvan sisarestaan, että se ei katoa sieltä ehkä ikinä. Olen syvästi vaikuttunut.

 

(Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013)



Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Ihailen Maija Vilkkumaata sanoittajana vaikka hänen musiikkinsa ei muilta osin kolahdakaan. Kun tartuin Nainen katolla -romaaniin, toivoin kovasti, että pitäisin siitä. Ajattelin, että nyt on tilaisuuteni päästä nauttimaan hänen kirjallisesta lahjakkuudestaan ilman että siihen liittyy osa-alueita, joista en pidä. Valitettavasti toiveeni ei toteutunut. Ei Vilkkumaan kirja ole varsinaisesti huono, mutta sen kanssa kävi nyt samalla tavalla kuin sen muusiikinkin kanssa; ei vaan kolahda.

Kirjassa on viisi päähenkilöä: väsähtänyt kotiäiti Silja Seppälä, Siljan alter ego Gwendolyn, kirjoittamiskurssin vetäjä Ville Salonen, juorutoimittaja Leila Hakkarainen sekä stand up -koomikko Linda Perttu. Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen näkökulmasta, mutta muita tärkeämmäksi henkilöksi nousee Silja Seppälä. Silja on tyytymätön elämäänsä ja kokee, että kaikki hänen ympärillään olevat ihmiset ovat menestyneet ja edenneet urallaan, mutta hän vain muistelee vuosien takaisia tekemisiään ja sanomisiaan. Arki on päivästä toiseen samanlaista puurtamista ja aviomies aina poissa työmatkoillaan. Silja ilmoittautuu luovan kirjoittamisen kurssille ja tapaa siellä Ville Salosen. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka muuttaa jokaisen päähenkilön elämää ainakin pikkuisen.

En pystynyt samaistumaan yhteenkään päähenkilöistä ja erityisesti Linda oli roolihahmona suorastaan vastenmielinen. En tiedä, oliko hahmon tarkoitus olla hauska vai ironinen vai jotain ihan muuta, mutta itse en tavoittanut mitään mistä olisin saanut otteen. Samoin kävi Leila Hakkaraisen kanssa, jonka mukana ololle en keksinyt oikein mitään virkaa. Myös Siljan mielikuvitushahmo Gwendolyn jäi etäiseksi ja en tiedä, olisiko kirjasta jäänyt puuttumaan mitään olennaista vaikka sitä ei olisi ollut mukana lainkaan.

Odotukseni Maija Vilkkumaan esikoisteosta kohtaan olivat suuret ja jouduin pettymään. Toivon kuitenkin, että joku toinen lukija löytää kirjasta sellaisia tasoja, joita en itse löytänyt. Jos Vilkkumaa kirjoittaa joskus toisen kirjan, luen varmasti sen ihan yhtä toiveikkaana kuin tämänkin ja toivottavasti saan yllättyä iloisesti.

 

(Maija Vilkkumaa: Nainen katolla, Kaiku Books 2013)

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Tyttö ilmaantui ja katosi yllättäen, ja se hermostutti Jackia. Tytön käytöksessä ja ulkonäössä oli jotain yliluonnollista, hänen kuuraissa ripsissään ja viileässä, sinisessä katseessaan, siinä miten hän tupsahti esiin metsästä. Hän oli monin tavoin vain pikkutyttö hentoinen varsineen, mutta toisaalta hän vaikutti tyyneltä ja viisaalta, aivan kuin olisi liikkunut maailmassaan tietäen sellaista, mihin Jack ei ollut koskaan törmännyt.

Mabel ja Jack ovat muuttaneet karuun Alaskaan saadakseen olla rauhassa. Lapsettomuus on heidän suuri tragediansa, jonka kanssa eläminen tuntuu niin ylivoimaiselta, että Mabel haluaa eristäytyä muista ihmisistä täydellisesti. Alaskan erämää tarjoaa sopivat puitteet yksinäisyydelle ja rauhalle. Mabel ei kuitenkaan löydä sisäistä rauhaa vaan kamppailee päivästä toiseen ylitsepääsemättömän tuskan kanssa, kunnes kuvaan astuu Faina, 9-vuotias villin Alaskan lumilapsi. Faina tarjoaa Jackille ja Mabelille lohtua vaikka ei suostukaan elämään heidän kanssan vaan katoaa ilta toisensa jälkeen takaisin lumisiin metsiin. Kukaan muu ei pääse näkemään Fainaa, ja Mabelin ja Jackin ystävät alkavat jo pitää tyttöä mielikuvituksen tuotoksena. Onko Faina henkiin herännyt lumilapsi, joka sulaa kevään tullen, vai sittenkin todellinen vastaus Jackin ja Mabelin syvimpiin toiveisiin?

Lyijynraskas taivas pidätti henkeä. Joulukuu lähestyi, eikä laaksossa ollut vieläkään lunta. Lämpömittari näytti monena päivänä kolmenkymmenen asteen pakkasta. Kun Mabel meni ulos kanoja ruokkimaan, kylmä huimasi. Se pureutui ihon läpi ja kolotti lonkissa ja rystysissä. Ilmassa leijui pari kuivaa lumihiutaletta, mutta lunta oli vain ohut kerros, ja jokituuli lakaisi sen paljaita kiviä ja kantoja vasten pieniksi, likaisiksi kinoksiksi. Oli vaikea erottaa vähäistä lunta hienosta jääkautisesta siltistä, jota tuulenpuuskat puhalsivat jokiuomasta kaiken peitoksi.

Lumilapsi on kaunis tarina, joka sijoittuu Alaskan upeisiin, karuihin maisemiin. Kerronta on sujuvaa ja ympäristön kuvaus erityisen taitavaa. Pystyin lukiessani näkemään mielessäni jylhät metsät ja mahtavat lumiset vuoret sekä sininuttuisen tytön, joka kulkee luonnossa kuin kotonaan. Tarina on sadunomainen ja antaa tilaa lukijan mielikuvitukselle. Ihastuttava kirja, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa ja antoi ripauksen magiikkaa arkipäivään. Tämän jälkeen on vaikea lukea mitään täysin realistista, koska jäin kaipaamaan Lumilapsen tunnelmaa ja satumaisuutta. Ehdottomasti niitä teoksia, jotka kestäisivät toisen lukukerran vaikka samantien.

 

(Eowyn Ivey: Lumilapsi, Bazar 2013)



Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Taas kävi sivupalkissa keikkuvalle kirjalle huonosti. Aloin lukea Säkenöiviä tyttöjä jo monta viikkoa sitten, mutta lukeminen eteni etanavauhtia. Kerronta ei ollut erityisen vetävää, mutta ei se ollut niin huonoakaan, että se olisi yksistään selittänyt sen miksi lukeminen ei päässyt vauhtiin. Alusta alkaen mukana seurasi pieni jäytävä tunne, että tämä kirja ei ole minua varten. Viitisenkymmentä sivua luettuani tunne muuttui ihan puhtaaksi kuvotukseksi. En vaan yksinkertaisesti pysty lukemaan sarjamurhaajasta, joka vaanii lapsia. Aihe oli kertakaikkiaan liikaa tälle äidille, joten kirja sai jäädä suosiolla kesken. Jälkeenpäin tietysti harmitti, että tulin tuhlanneeksi siihen vähäistä lukuaikaani, mutta tulipahan kokeiltua.

Mutta sitten siihen varsinaiseen lukukokemukseen, joka oli tällä kertaa Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle. Kirja näyttää ensinäkemältä vähän mummomaiselta ja nimensäkin puolesta kuulostaa juuri siltä. Syvempi tarkastelu kuitenkin kertoo jotain aivan muuta niin ulkoasun kuin sisällönkin osalta. En osannut odottaa teokselta juuri mitään, mutta se onnistui yllättämään täysin. En todellakaan uskonut pääseväni tutustumaan päähenkilöön, joka on sosiaalisesti epäkypsä, polttaa pilveä, trokaa sitä vanhuksille, ryyppää, joutuu tappeluihin ja on kaikesta siitä huolimatta jollain mystisellä tavalla hyvin hurmaava.

Tarinan päähenkilö on Miska, joka lähtee äitinsä painostuksesta viemään kukkia kaukaiselle sukulaiselleen hoitokotiin. Jo ensimmäisellä vierailulla Miskalle selviää, että Birgitta on erittäin äkäinen vanha rouva, eikä syyttä suotta; Birgitta on nimittäin juuri menettänyt jalkansa ja vieläpä liian juopottelun takia. Birgitta on tottunut hallitsemaan itse elämäänsä ja mahtavaa varallisuuttaan eikä pysty sulattamaan, että joku yhtäkkiä päättääkin asioista hänen puolestaan. Birgitta ehdottaa Miskalle sopimusta, josta molemmat hyötyvät; Miska taloudellisesti ja Birgitta päihteiden muodossa. Miskan paras ystävä Ville on juuri löytänyt ensimmäisen ihan oikean tyttöystävän ja Miskan on melkoisen vaikea sulattaa sitä. Siinä yksi painava syy, miksi Miska suostuu Birgitan pyyntöön ja huomaa lopulta olevansa sotkeutunut kummallisten tapahtumien vyyhtiin, johon liittyy niin salakuljetettua lauantaimakkaraa, aseellista uhkailua kuin mystinen taiteilijapersoona herra Kurttu.

Hoitokoti oli miljöönä mielenkiintoinen ja asukit siellä vielä mielenkiintoisempia. Henkilökuvaukset olivat mahtavia ja koin pääseväni kunnolla kertojan pään sisään vaikka Miska oli tyyppinä todella erikoinen. Minäkertoja toimi hienosti ja tarinasta olisi puuttunut jotain todella olennaista jos kerronta olisi toteutettu jollain muulla tavalla. Kirjan huumori oli mahtavaa ja vaikka en varsinaisesti mikään huumorikirjallisuuden ystävä olekaan, tämä iski aivan täysillä. Todella piristävä lukukokemus ja mahtavaa vastapainoa synkkään syksyyn ja pimeyteen.

 

(Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle, Minerva 2013)



Marisha Pessl: Yönäytös

Nyt on uuvuttava kolmen viikon mittainen luku-urakka takanapäin. Kuluneisiin viikkoihin mahtui tosin Yönäytöksen lisäksi myös yritys lukea Stephen Kingin Mustan tornin uusinta osaa, työpaikan (tai lähinnä toimipisteen) vaihto ja roppakaupalla vapaa-ajan puuhastelua, jotka kaikki veivät lukuaikaa. Kingin kirjasta täytyy mainita sen verran, että vaikka kirja on epäilemättä omassa lajissaan hieno teos, en jaksanut lukea sitä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Olen lukenut Mustan tornin aiemmat osat joskus vuosia sitten, mutta juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet ovat jo painuneet unholaan, joten koin uuden osan lukemisen uuvuttavaksi ja ei se kirjallisuuden lajityyppinäkään enää oikein kolahtanut. Jätin sen siis suosiolla kesken ja pureuduin Yönäytökseen. Siinä olikin sitten tarjolla yli 700 sivua kunnon mysteeriä, josta en vielä viimeisillä sivuillakaan tiennyt, miten tarinassa tulee käymään. Kirja piti todellakin otteessaan viime hetkeen saakka ja mysteeriin koukuttui niin tehokkaasti, että ei olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistä.

Yönäytöksen minäkertoja on toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut virheelliseen ilmiantoon elokuvaohjaaja Stanislas Cordovasta. Cordova ei ole esiintynyt julkisuudessa sitten 1970-luvun lopun ja mies on muutenkin täydellinen arvoitus. Hänen kammottavat kauhuelokuvansakin on ajettu pois elokuvateatterien valkokankailta ja siirretty esitettäviksi salaisissa näytöksissä yön pimeydessä. Ohjaaja on onnistunut luomaan ympärilleen suoranaisen kultin ja cordoviiteiksi itseään kutsuvat fanit ovat täydellisen omistautuneita idolilleen. Kun Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa, Scott McGrath ei voi pitää näppejään erossa tapauksesta vaan alkaa tutkia, onko Cordovalla itsellään osuutta tyttärensä kuolemaan.

Jännäriksi Yönäytös oli poikkeuksellisen hidaslukuinen. Vaikka tarina oli koukuttava heti alusta alkaen, itselläni sen lukeminen vei silti todella kauan. Noin paksuista kirjoista tulee yleensä väistämättä mieleen, että eikö samaa tarinaa olisi pystynyt kertomaan lyhyemminkin, mutta tässä tapauksessa kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikki tapahtumat olivat osa suurta kokonaisuutta ja jokainen sivu vei mysteeriä eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua. Kirjan loppupuolella luulin useampaan otteeseen, että mysteeri on ratkennut, kunnes seurasi taas uusi käänne, joka keikautti jälleen kaiken päälaelleen.

Päähenkilöiden määrä oli rajattu sopivasti kolmeen (tai neljään katsontatavasta riippuen) ja jännityksen lisäksi tarinassa oli kaunokirjallisia elementtejä. Pidin päähenkilöistä ja sivuhenkilöissäkin oli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia. Jännärit unohtuvat usein melko nopeasti lukemisen jälkeen, mutta tätä tarinaa jään varmasti pohdiskelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen yhtä vuoden parhaista jännäreistä todella lämpimästi kaikille kunnon mysteereistä pitäville.

 

(Marisha Pessl: Yönäytös, Otava 2013)



Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Tulee uusi sadekuuro ja tori tyhjenee. Kääpiöpalmuryhmä keskellä toria taipuu tuulessa. Sen keskellä kasvavat kukat ovat runneltuneet. Judith tulee pylväskäytävästä ja kyykistyy painautuen äitiään vasten. Mutta hänen pelkonsa on jo hävinnyt. Salamat seuraavat toisiaan niin nopeasti, että ne muodostavat yhtenäisen sarjan, ja taivaalta kuuluu lakkaamatta jyrinää. Välillä särkyy jyrinä metallisiksi helähdyksiksi, mutta nämä muuttuvat nopeasti ja ikään kuin lannistuneina yhä kumeammaksi ääneksi sitä mukaa kun rankkasadekuuro yltyy. Pylväskäytävässä äänet hiljenevät. Judith lähtee äitinsä luota ja menee lähempää katsomaan sadetta ja toria, jolla pisarat tanssivat. -Sadetta riittää koko yöksi, mies sanoo.

Maria on miehensä Pierren kanssa matkalla Madridiin kun myrsky yllättää heidät. He pysähtyvät espanjalaiseen pikkukaupunkiin ja majoittuvat täpötäyteen hotelliin. Seurueeseen kuuluu Marian ja Pierren lisäksi heidän pieni tyttärensä Judith sekä pariskunnan ystävä Claire. Myrskyn ohella kaupunkia kuohuttaa samana iltapäivänä tapahtunut murha. Rodrigo Paestra on surmannut vaimonsa sekä tämän rakastajan ja kadonnut sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Kaupunki on täynnä rikollista etsiviä poliiseja ja kukaan ei muusta puhukaan kuin iltapäivän dramaattisista tapahtumista. Marialla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, koska hän tietää miehensä rakastuneen Claireen ja avioliittonsa olevan loppusuoralla. Murheensa Maria yrittää hukuttaa nauttimalla manzanillalasillisen toisensa jälkeen.

Kaupungin yläpuolella pilvien reuna on korkeammalla, mutta etäämpänä se on vielä aivan viljapeltojen rajassa. Salamat eivät ole enää niin voimakkaita, eivätkä myöskään jyrähdykset. Kahden ja puolen tunnin kuluttua aamu sarastaisi, olipa ilma millainen tahansa. Harmaa ja hämärä aamunkoitto, huono aamunkoitto Rodrigo Paestralle. Tällä hetkellä kaikki nukkuivat hotellissa ja kaupungissa paitsi hän, Maria, ja Rodrigo Paestra.

Luen nykyään pääosin aivan uunituoretta kirjallisuutta, joten Puoli yksitoista kesäiltana oli todellinen harvinaisuus lukulistallani. Marguerite Duras on kirjoittanut teoksen vuonna 1960 ja se on suomennettu 1963. Bongasin kirjasta kiinnostavan arvostelun P.S. Rakastan kirjoja -blogista, ja sen sekä Catherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -kirjan tarjoaman ihastuttavan ranskalaisen lukuelämyksen innoittamana päätin pistää Durasin kirjastosta varaukseen. Nyt kun kirja on luettu, olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä. En ihastunut kirjaan täyttä päätä, mutta pidin siitä kuitenkin, ja se täytti hyvän kirjan tärkeimmän tunnusmerkin eli tarina jäi mieleeni pyörimään moneksi päiväksi lukemisen jälkeen. Kieli oli kovin erilaista 1960-luvulla kuin nykyään ja siihen oli aluksi vaikea tottua, ja teksti tuntuikin välillä hiukan jäykältä. Pidin kuitenkin miljöön kuvauksesta ja tunnelmasta, joka oli jännittävä sekoitus ranskalaista ja espanjalaista. Pystyin helposti kuvittelemaan itseni espanjalaisen pikkukaupungin torille tai katselemaan hämärtyvässä illassa hotellin ikkunasta naapuritalojen katoille.

Marguerite Durasin tunnetuin teos on Rakastaja, ja vaikka Puoli yksitoista kesäiltana ei yhdeksi suosikkikirjoistani yltänytkään, aion silti jatkaa tutustumista Durasin tuotantoon ja Rakastaja pääsee lukulistalleni vuoroaan odottamaan.

Voisi luulla, että ulkona on vielä yhtä kuuma kuin aikaisemmin. Mutta heidän mielentilansa on muuttunut. He ovat kaukana aamusta ja sen tuskista ja he elävät illan odotuksessa. Talonpojat ovat jälleen pelloilla korjaamassa samaa viljaa, ja punertavat vuoret taivaanrannalla muistuttavat aamun ohikiitäneestä nuoruudesta.

 

(Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana, Kirjayhtymä 1986)

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Vuoteen 1920 mennessä Partageuselle oli karttunut sama sekoitus varovaista ylpeyttä ja karvasta kokemusta kuin kaikille Länsi-Australian pikkukaupungeille. Pääkadun lähellä, nenäliinan kokoisella nurmialueella seisoi hiljattain pystytetty graniittiobeliski, jossa lueteltiin kaikki ne miehet ja nuorukaiset - muutamat pojista olivat tuskin kuusitoistakesäisiä - jotka eivät palaisi auraamaan peltojaan tai kaatamaan metsää eivätkä koskaan kävisi koulujaan loppuun. Siitä huolimatta monet kaupunkilaiset pidättivät yhä hengitystään ja odottivat heitä palaavaksi. Hiljalleen elämät kietoutuivat yhteen muodostaen käytännöllisen kankaan, jonka jokainen lanka kulki pitkittäin ja poikittain toisten lankojen lomitse koulunkäynnin ja työnteon ja avioliittojen kautta ja kirjoi yhteyksiä, joita ulkopuolinen ei kyennyt havaitsemaan.
Ja Janus Rock, jonka yhdisti kaupunkiin vain neljästi vuodessa poikkeava huoltoalus, riippui kankaan reunalla kuin löystynyt nappi, joka saattaisi helposti syöksyä Eteläiseen mereen.

Tom Sherbourne kaipaa sodan jälkeen yksinäisyyttä ja aikaa kaukana ihmisistä. Hän pestautuu Liittovaltion Majakkalaitoksen palvelukseen ja ensimmäinen menestyksekäs puolivuotiskomennus poikii seuraavan komennuksen, ja Tom pääsee majakanvartijaksi korkeimman vaativuusluokan Janus Rockille. Ennen Janusille siirtymistä, Tom viettää muutaman päivän Partageusen pikkukaupungissa, jossa hän tapaa nuoren ja viehättävän Isabelin. Parin päivän tuttavuus jatkuu kirjeenvaihtona ja puolen vuoden kuluttua, kun Tom palaa Partageuseen allekirjoittamaan paperit jatkokaudesta Janusilla, nuoret tapaavat taas ja heidän ystävyytensä tiivistyy entisestään. Muutamaa kuukautta myöhemmin pariskunta on jo vihitty ja siitä saa alkunsa Isabelin elämän Janus Rockilla majakanvartijan vaimona.

Isabel ja Tom ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä majakkasaarella. Vuosia kuluu ja onnellisuus vaihtuu ikävään ja hiljalleen hiipivään epätoivoon, kun lapsenhankintayritys toisensa jälkeen päättyy keskenmenoon. Neljä vuotta saarelle asettumisen jälkeen, juuri viimeisimmästä lapsen menetyksestä toipuessaan, pariskunta löytää rannasta haaksirikkoutuneen veneen, jossa on kuollut mies ja itkevä vauva. Löydän seurauksena Tom ja Isabel tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä kulun lopullisesti.

Tomin ja Isabelin tarina sijoittuu 1920-luvun Australiaan. Majakkasaari ja Partageusen pikkukapunki tarjoavat kiehtovan ympäristön hienolle tarinalle. Luen hyvin vähän historiallisia romaaneja ja en ainakaan muista koskaan lukeneeni Australiaan sijoittuvaa kirjaa, joten Valo valtameren yllä oli poikkeuksellinen teos lukulistallani monelta kantilta. Kirja on kirjoittajansa esikoisteos ja ansaitsee hatunnoston sekä upeasta tarinasta että hyvästä tekstistä. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta jos sellainen jonain päivänä ilmestyy.

Valo valtameren yllä on kirja rakkaudesta ja menetyksen tuskasta. Tarinalla on voimakkaasti kaksi puolta ja itse en ainakaan osannut lukijana asettua kummallekaan puolelle täysin, vaan tunsin sympatiaa kaikkia lapsensa menettäneitä kohtaan. Kertomus kosketti syvästi ja en muista milloin olisin kirjaa lukiessa viimeksi vuodattanut näin paljon kyyneliä. Luultavasti en koskaan. Valo valtameren yllä on hieno teos ja suosittelen sitä lämpimästi hyvien tarinoiden ystäville, mutta kannattaa varata nessupaketti käden ulottuville varsinkin kirjan loppupuolella.

 

(M.L. Stedman: Valo valtameren yllä, Karisto 2013)



Belinda Bauer: Kadonneet lapset

Se tapahtui niin äkkiä. Jessin jalat tömähtivät soraan, ja kylmyys iski ristiselkään verryttelytakin noustessa kainaloihin. Jess kiemurteli ja potki ja yritti kääntää päätään purrakseen miehen voimakkaita käsivarsia, mutta suussa maistui vain vahakangastakin karvas rasva. Jess tunsi, kuinka häntä raahattiin levähdyspaikan poikki. Hän yritti yhtä aikaa sekä päästä jaloilleen että heittäytyä painavaksi ja vaikeasti liikuteltavaksi. Luurit putosivat hänen korvistaan, mutta edelleen hän kuuli särisevää vaimeaa musiikkia jostain kaulansa tietämiltä sekä lisäksi soran ratinaa ja omaa huohotustaan.

Sieppaajan ensimmäinen uhri on teini-ikäinen Jess Took, joka katoaa autosta isän ollessa metsästämässä. Ainoa johtolanka on rattiin kiinnitetty lappu, jossa lukee "Te ette rakasta häntä". Etsivät Reynolds ja Rice olettavat sieppauksen liittyvät Jessin isään, mutta teoria murenee pian kun siepataan toinen lapsi, ja kolmas, ja neljäs... Jokainen lapsi katoaa autosta ja joka kerta tyhjästä autosta löytyy teksti "Te ette rakasta häntä". Poliisit ovat ymmällään ja lapset tuntuvat kadonneen kuin savuna ilmaan.

Belinda Bauerilta on suomennettu aikaisemmin kaksi teosta: Hautanummi ja Tappajan katse. Melko pian aloitettuani uusimman teoksen lukemisen, selvisi, että kaksi edellistä olisi ehkä kannattanut lukea ensin. Tapahtumapaikat olivat ainakin osittain samoja ja kirjassa viitattiin jatkuvasti aiempien teosten tapahtumiin. Jopa osa henkilöhahmoista oli samoja. Juonen kannalta ei varmaankaan ollut haitaksi vaikka en ollut edellisiä osia lukenut, mutta tykkään lukea kirjasarjojen osat oikeassa järjestyksessä ja tässäkin tapauksessa se olisi auttanut ymmärtämään kokonaisuutta paremmin.

Kadonneet lapset oli siitä poikkeuksellinen jännäri, että tarinaa kerrottiin todella monesta näkökulmasta ja tapausta tutkivien poliisien näkökulma ei suinkaan ollut keskeisin. Paljon tärkeämmässä roolissa oli esimerkiksi Bauerin edellisistä kirjoista tuttu Steven ja tapahtumat hänen ympärillään. Steven olikin mielestäni tarinan sympaattisin hahmo ja henkilöistä se, johon kiinnyin eniten. Vaimonsa murhasta traumatisoitunut poliisimies Jonas Holly sen sijaan jäi melkoiseksi mysteeriksi loppujen lopuksi vaikka kuinka ahkerasti yritin päästä tyypin pään sisälle.

Bauer kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kertomus on hyvin ja laadukkaasti rakennettu. Samanlaiseen tarinan imuun en tämän kirjan kanssa kuitenkaan päässyt kuin esimerkiksi Camilla Läckbergin kirjoja lukiessa. Missään vaiheessa ei siis tullut sellainen tunne, että näitä täytyy päästä heti lukemaan lisää. Vaikka kirja oli kirjoitettu hyvin, jokin viimeinen silaus siitä silti puuttui ja päälimmäiseksi jäi fiilis, että tuskin muistan tätä tarinaa enää jonkin ajan kuluttua.

 

 

(Belinda Bauer: Kadonneet lapset, Karisto 2013)



Herman Koch: Lääkäri

Herman Kochin edellisessä kirjassa aloin inhota päähenkilöä vasta ehkä sadannen sivun kohdalla, uutuudessa se tapahtui kutakuinkin viidennellä sivulla. Lääkäri kertoo Marc Schlosserista joka on, yllättävää kyllä, lääkäri. Eräs Marcin potilaista, kuuluisa näyttelijä Ralph Meier, kuolee hoitovirheen seurauksena. Schlosser ja Meier ovat olleet keskenään tekemisissä myös hoitosuhteen ulkopuolella, ja herääkin kysymys, oliko kyseessä hoitovirhe ollenkaan vai oliko Marcilla jotain henkilökohtaista Ralphia vastaan.

Joskus elämäänsä kelaa taksepäin nähdäkseen, missä kohdassa se olisi vielä voinut ottaa toisen suunnan. [...] Menin sinä iltana rannalle. Ja kun palasin sieltä, olin muuttunut. En hetkeksi, enkä pariksi päiväksi, en: lopullisesti.

Olin lukenut kirjaa nelisenkymmentä sivua, kun aloin ajatella, että en ehkä halua lukea sitä enempää, koska päähenkilö oli niin totaalisen vastenmielinen tyyppi. Luin kuitenkin aikani kuluksi vielä parikymmentä sivua lisää ja siinä vaiheessa  inhosin Schlosseria jo niin paljon, että halusin lukea kirjan loppuun vain siitä toivossa, että hänelle käy lopulta huonosti. Inho tosin muuttui jossain vaiheessa hieman lievemmäksi, mutta vastenmielisenä Marc pysyi alusta loppuun.

Kirjan takakannessa lupailtiin psykologisesti tarkkaa ihmiskuvausta, purevaa huumoria ja arvoituksellinen tarina. Jotenkin en lopulta kokenut saaneeni lukijana nauttia liiemmin yhdestäkään niistä. Marcin mielenliikkeitä kuvailtiin kyllä tarkasti, mutta muiden henkilöiden motiivit jäivät hämärän peittoon. Siihen on tietysti osasyynä tarinan muoto eli Marc on minä-kertoja. Jos tarinassa oli huumoria, niin se oli ilmeisesti niin hienovaraista, että en sitä huomannut. Olihan se tietysti ironista, että Marc oli hyvin mustasukkainen vaimostaan, mutta ei siitä huolimatta itse kovinkaan uskollista sorttia. Huumoria ei siitäkään kuitenkaan otettu irti sen enempää.

Ei Lääkäri kuitenkaan mikään huono kirja ollut. Jos kestää sen, että teoksen päähenkilö aiheuttaa lähinnä inhon tunteita, niin Lääkäri on ihan kelpo tarina. Olen vaan lähiaikoina onnistunut lukemaan niin monta erinomaista kirjaa, että tällainen keskitasoinen jää herkästi niiden varjoon. Herman Kochin teksti on persoonallista ja vaikka en Lääkäriin mitenkään ylettömästi ihastunutkaan, niin luulen, että luen vielä Kochin seuraavankin kirjan kunhan sellainen ilmestyy.

 

(Herman Koch: Lääkäri, Siltala 2013)

 

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät

Olin päättänyt lukea seuraavaksi Herman Kochin Lääkärin, mutta sen kirjastonoutoa odotellessa lueskelin aikani kuluksi muutaman sivun Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -teosta. Jäin koukkuun samantien.

On Joséphine, hänen miehensä Antoine, heidän lapsensa Hortense ja Zoé, Joséphinen sisar Iris, tämän mies Philippe, heidän poikansa Alexandre, Josephinen naapuri Shirley, tämän poika Gary ja iso kasa tärkeitä sivuhenkilöitä. On Pariisilainen lähiö, ylellinen kesänviettopaikka, mystinen saari kaukana kaikesta, Kenialainen kylä ja Lontoo. On krokotiileja, tähdille esitettyjä toiveita, Englannin kuninkaallisia, valheita, salaisuuksia, ihastuksia ja rakastajattaria. Niistä on Krokotiilin keltaiset silmät tehty.

Joséphine on keski-ikäinen historiantutkija, joka on omistanut elämänsä lapsilleen ja miehelleen. Eräänä päivänä hänen miehensä ilmoittaa muuttavansa pois kotoa uuden rakastajattarensa kanssa. Joséphinen maailma mullistuu kertaheitolla ja yhtäkkiä hän joutuukin huolehtimaan tyttäristään aivan yksin. Teini-ikäinen Hortense ei osaa arvostaa äitinsä ponnisteluja tippaakaan vaan haluaisi tulla rikkaan ja kauniin tätinsä Iriksen kaltaiseksi. Onneksi Joséphinella on hyvä ystävä Shirley, johon hän voi turvautua hädän hetkellä. Pian kuitenkin selviää, että myöskään Shirleyn elämässä kaikki ei ole ihan sitä miltä vaikuttaa.

En ole lukenut ranskalaista kirjallisuutta juuri ollenkaan ja suhtaudun siihen hieman ennakkoluuloisesti. Krokotiilin keltaiset silmät selätti kaikki ennakkoluuloni kertaheitolla ja ranskalaisuus oli juuri se, mihin tarinassa ihastuin. Pariisi antaa kertomukselle ihastuttavat puitteet ja kerronta on miellyttävän kepeää olematta kuitenkaan tyhjänpäiväistä. Kiinnyin tapani mukaan henkilöhahmoihin ja tunsin ylpeyttä Joséphinea kohtaan tämän kasvutarinan edetessä. Hortensen käytös puolestaan sai ärsytyskynnyksen ylittymään melko reippaasti.

Pancolin teksti on ilmavaa, kevyttä, rehellistä ja aitoa. Suosittelen Krokotiilin keltaisia silmiä kaikille, jotka nauttivat hyvästä tarinasta ja haluavat eläytyä ihmisten arkeen iloineen ja pulmineen. Ihana lukukokemus.

 

(Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät, Bazar 2011)



Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kirjoitan usein lukiessani muistikirjaan sitaatteja lukeamastani kirjasta. Sellaisia lauseita, jotka jollain tapaa koskettavat, inspiroivat tai muuten vaan herättävät erityisen voimakkaita tunteita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulua lukiessa olisin halunnut kirjoittaa ylös jokaisen lauseen. Rauhalan teksti on kaunista ja voimakasta, ja se pureutuu niin syvälle, että se menee suoraan luihin ja ytimiin.

Taivaslaulu kertoo nuoresta lestadiolaispariskunnasta Aleksista ja Viljasta, jotka ovat saaneet nuoresta iästään huolimatta jo neljä lasta ja seuraavakin on jo ilmoittanut tulostaan. Perheen jaksaminen alkaa olla äärirajoilla ja ristiriita oman uskon ja jaksamisen välillä kasvaa päivä päivältä.

Niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin kuin kuu maata, minun aikani kiertää lähtien ja palaten. Niin kuin talvi muuttuu kevääksi, niin kuin kesä syksyksi, kehoni vuodenajat seuraavat erehtymättä toisiaan. Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä.

Vilja kokee oman kehonsa rapistuvan, vanhenevan ennen aikojaan, ja uusi raskaus vie ne vähäisetkin voimat, joita oli jäljellä. Aleksi haluaisi auttaa, mutta ei osaa. Viljalle tärkeintä on rakkaus ja yhteinen usko, mutta kuinka pitkälle nekään riittävät jos jaksaminen loppuu kesken.

Olen kahlittu nainen. Olen vatsani vanki enkä pysty suunnittelemaan elämää yhdeksää kuukautta edemmäs. Ainoa kalenterini on kuukautiskierto. Minä vuodan verta, minä lakkaan vuotamasta, minä kannan lasta, minä lakkaan kantamasta ja vuodan taas, ja siinä on kaikki, mitä minun on lupa odottaa.

Kaisla, Aava, Otso ja Lumikukka ovat Viljan ja Aleksin rakkaat aarteet, joita ilman elämää ei osaisi kuvitellakaan. Syvinkään rakkaus lapsia kohtaan ei kuitenkaan poista sitä, että vanhemmuus on työlästä ja toisinaan raskastakin. Ei ole helppoa kun oma aika pitäisi pystyä jakamaan tasapuolisesti kaikkien kesken ja lopulta potee kuitenkin aina huonoa omatuntoa siitä, miten paljon lapset joutuvat jo pienenä pärjäämään omin avuin. Vilja on kuitenkin tähän asti jaksanut hyvin, mutta tieto uudesta raskaudesta saa hänet tuntemaan epätoivoa, jollaista ei olisi uskonut olevankaan. Vilja alkaa vajota synkän kuilun pohjalle ja lopulta Aleksin luja otekaan ei jaksa enää pitää Viljaa pinnalla.

Sain kustantajalta Taivalaulun näytekappaleen ja meinasin jättää sen lukematta, koska vuoroaan odottavien kirjojen pino kasvaa päivä päivältä eikä nuorista uskovaisista kertova kirja tuntunut kovin houkuttelevalta. Luin kuitenkin Rakkaudesta Kirjoihin -blogista ylistävän arvostelun, jonka innoittamana päätin ottaa kirjan matkalukemiseksi kesälomareissuun. Onneksi otin. Taisi nimittäin tulla luettua yksi kaikkien aikojen parhaista kotimaisista kirjoista.

 

(Pauliina Rauhala: Taivaslaulu, Gummerus 2013)



Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Hmm, mitäköhän tästä kirjasta osaisi kertoa paljastamatta liikaa. Sen verran olin itse kuullut etukäteen, että tiesin lukevani Amerikan best seller -listojen kärkikirjaa, josta on povattu myyntimenestystä myös Suomessa. Tiesin myös, että kirjan juoni on hienosti rakennettu ja käänteiltään yllättävä. Nyt kun lukukokemus on takanapäin, täytyy todeta, että juonesta kuulemani kommentit pitivät erittäin vahvasti paikkansa. Harvoin on tullut luettua kirjaa, jossa kirjailija on nähnyt niin paljon vaivaa harhauttaakseen lukijaa oikein kunnolla.

Lähdin juoksuun Amyn nimeä karjuen. Läpi keittiön, missä kiehui teekattila, alas kellarikerrokseen, ohi tyhjän vierashuoneen ja ulos takaovesta. Painalsin pihan poikki kapealle venelaiturille. Kurkistin laiturin reunalta, olisiko Amy laituriin kiinnitetyssä veneessä niin kuin hiljattain, kasvot kohti aurinkoa, silmät kiinni veneen keinahdellessa. [...] "Amy!" Hän ei ollut rannalla, hän ei ollut sisällä. Amya ei näkynyt. Amy oli kadonnut.

Tarina alkaa kun Nick Dunne menee viisivuotishääpäivänään kotiin ja huomaa vaimonsa Amyn kadonneen. Olohuoneessa on kamppailun jälkiä ja kaikki viittaa siihen, että jotain kamalaa on tapahtunut. Nick kutsuu poliisit paikalle ja siitä saa alkunsa rikostutkinta, jossa aviomies on alusta alkaen pääepäilty. Tutkinnan edetessä todisteet Nickia vastaan alkavat kasaantua, mutta missä on Amy?

Hän ei aluksi ollut se, mikä hänestä tuli ja mitä eniten pelkäsin: vihainen nainen. Pärjäsin huonosti vihaisten naisten kanssa. He toivat esiin epämiellyttävimmät puoleni.

Kirjan ensimmäiset 150 sivua eivät tarjonneet kovin paljon vauhtia ja ehdin jo vähän kyllästyäkin, mutta sitten alkoi tapahtua ja kunnolla. Loppuvaiheessa luin kirjaa jopa samalla kun laitoin ruokaa, koska en ihan kirjaimellisesti malttanut laskea sitä käsistäni. Lopussa myös ymmärsin, kuinka olennaista kirjan alkupuolen pohjustus oli tarinan kokonaisuuden kannalta. Juonenkäänteet olivat kekseliäitä ja päähenkilöiden persoonat mielenkiintoisia kaikessa kammottavuudessaan. En muista pitkään aikaan lukeneeni kirjaa, jossa on käytetty epäluotettavaa kertojaa, mikä antoikin ihan omanlaisensa twistin lukukokemukselle.

Kiltti tyttö ei ollut yhtä kevyt tai helppolukuinen kuin jännärit yleensä ja se vähän alussa häiritsikin, koska olin odottanut vauhdikasta ja viihdyttävää lukukokemusta. Viihdyttävä kirja kieltämättä lopulta olikin, mutta alun hidastempoisuudesta jäi kuitenkin sen verran hampaan koloon, että ei tämä tämän vuoden suosikkieni joukkoon nouse. Kiltti tyttö oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen sitä kesälukemiseksi kaikille jännärien ystäville (niin kauan kuin tätä kesää on vielä jäljellä). Kirjasta on muuten tulossa leffaversio vuonna 2015. Jään jännityksellä odottamaan, millainen toteutus upeasta juonesta on elokuvaversioon onnistuttu tekemään.

 

(Gillian Flynn: Kiltti tyttö, WSOY 2013)

Laura Save: Paljain jaloin

Apua! Tämä on painajaista. Se on totta. Minulla on syöpä! SYÖPÄ! Ne soittivat. Osteosarkooma... hoidot ovat rankat... ei tarvitse amputoida... laitetaan uusi polvinivel... keuhkoissa näkyy jotain, mistä ei vielä tiedetä... sairauslomalle opinnoista... nyt on kiireinen aikataulu... täytyy tehdä luustokartta... ensi viikolle on paikka sytostaattihoitoihin osastolla.

Alle kolmekymppinen Laura saa tietää sairastavansa osteosarkoomaa eli luusyöpää, joka on pesiytynyt hänen reisiluuhunsa. Diagnoosin jälkeen alkaa rankkojen hoitojen jakso, joka muuttaa nuoren lääketieteenopiskelijan elämän kertaheitolla. Paljain jaloin on Laura Saven muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin perustuva romaani. Teksti on aitoa ja niin koskettavaa, että monta kertaa mietin, haluanko oikeasti lukea tätä, koska tiesin Lauran kohtalon jäävän mieleeni pitkäksi aikaa. Niin hyvä kirja kuitenkin oli, että sitä ei pystynyt laskemaan käsistään vaikka olisi halunnut.

Olen kateellinen niille, jotka elävät tappavan tylsää tavallista elämää. Aamulla ylös, murot poskeen, töihin tuttujen pikkutehtävien pariin, illalla salille, takaisin hiljaiseen kotiin, telkkaria ja nukkumaan. Miten ihanan turvallista ja tasaista. Olen kateellinen tutuille ja tuntemattomille jopa heidän huolistaan. Asuntolaina, paska pomo, sitkeät läskit, nalkuttava anoppi, flunssakierre, yksinäisyys, putkiremontti... Voi jos vain voisin vaihtaa tämän tilanteeni johonkin tavanomaisempaan huoleen.

Paljain jaloin saa lukijan miettimään omaa elämäänsä ja terveen ihmisen tuntemaan suunnatonta onnellisuutta terveydestään. Samoin se toimii varmasti hyvänä vertaistukena muille syöpää tai muuta vakavaa sairautta sairastaville. Omalla kohdallani lukukokemus kosketti syvästi erityisesti, koska Laurallakin on pieni lapsi, jonka kasvamista hän ei koskaan pääse todistamaan. Miltä itsestä tuntuisi, jos saisi tietää menettävänsä ne arvokkaat vuodet kun oma lapsi menee kouluun, kasvaa aikuiseksi, hankkii itselleen ammatin, ihastuu, rakastuu, hankkii omia lapsia? Miltä tuntuisi tietää, että jättää jälkeensä ihmisiä, jotka joutuvat jatkamaan elämäänsä ilman puolisoa, äitiä, lasta, ystävää? Paljain jaloin oli taas niitä lukukokemuksia, jotka jäävät mielen perukoille pyörimään pitkäksi aikaa ja ehkä siinä samalla auttavat näkemään elämän positiiviset asiat kirkkaammin ja selkeämmin.

Kaikkeen muuhun olen jo sopeutunut, mutta positiivisesti en suostu ajattelemaan. Hymy ilman aitoa iloa on pelkkä irvistys ja jotkin asiat maailmassa ovat yksiselitteisesti pahoja.

Laura Save kertoo asiat sellaisina kuin ne ovat eikä kaunistele tuntemuksia, joita hoidot ja sairaus herättävät. Teksti on realistista eikä kirjailja sorru turhan filosofisiin pohdintoihin vaan kertoo aidosti siitä, miten sairaus ei todellakaan herätä mitään positiivisia ajatuksia, vaan jaksaminen täytyy kerätä arjen muista tärkeistä asioista kuten perheestä ja ystävistä. Lukijana iloitsin kaiken surun ja synkkyyden keskellä siitä, miten hyvä turvaverkosto Lauralla on. Kunpa jokaisella vakavasti sairaalla olisi samanlainen verkosto tukenaan.

Paljain jaloin oli yksi kauneimmista koskaan lukemistani kirjoista. Se sai näkemään asiat uudella tavalla ja antoi ajattelemisen aihetta roppakaupalla. Suosittelen kirjaa ihan kaikille, mutta pieni ahdistusvaroitus siitä on kyllä pakko antaa. Sen paremmin aiheessa kuin kerronnassakaan ei ole mitään kevyttä, mutta jos sen kestää, niin pääsee uppotumaan todella koskettavaan lukuelämykseen.

 

(Laura Save: Paljain jaloin, WSOY 2013)



Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Nyt kyllä vähän harmittaa, että tuli tuhlattua arvokasta lukuaikaa Mia Kankimäen uutuuteen. Sekä kirjan lukeminen että tämän arvion kirjoittaminen olivat molemmat yhtä tervanjuontia. Ei kulkenut lukeminen eikä kirjoittaminen, ei sitten millään. Kyseessä on siis muistelmateos kirjailijan matkasta Japaniin tutkimaan 1000-luvun vaihteessa elänyttä naiskirjailija Sei Shõnagonia. Kirjaa lukiessa oma tietämykseni sekä nykypäivän että tuhannen vuoden takaisesta Japanista karttui roppakaupalla, mutta silti en voi väittää nauttineeni lukukokemuksesta juuri ollenkaan.

Myöhemmin kuulen Ninolta, että lähikadulla on erityinen automaatti, joka tunnistaa ostajan iän kasvojen perusteella. En voi käsittää, miten sellainen voi toimia - skannaako jokin tietokoneohjelma silmänympärykseni ja laskee ikäni kuin puun kannosta? Ei, asia on vielä uskomattomampi. Jossain päin Kiotoa on kuulemaa keskus, jossa virkailija istuu arvioimassa automaatteja käyttävien ihmisten kasvoja valvontakameran kautta. Tämä alkuperäinen käytäntö on nyt väistymässä henkilöllisyyskorttien tieltä. Outoja, katoavia ammatteja: tupakka-automaattien valvontakamerakeskuksen iäntunnistusvirkailija.

Kankimäki kirjoittaa hyvin Japanin nykypäivän kummallisuuksista ja teksti on niiltä osin mielenkiintoista luettavaa. Samaten pidin nähtävyyksien ja maisemien kuvauksista ja päällimmäiseksi jäi tunne, että teos olisi toiminut paremmin matkakertomuksena jos varsinainen tutkimuskohde olisi unohdettu kokonaan tai jätetty ainakin pienempään rooliin.

Miinuspuolelta mainittakoon, että Heian-kauden parempien perheiden naiset - elleivät sitten olleet hovipalveluksessa - elivät elämänsä miesten katseilta piilotettuina kuin musliminaiset konsanaan. Kasvojen näyttäminen merkitsi äärimmäistä läheisyyttä, eikä naisen ollut suotavaa elämänsä aikana näyttäytyä muille kuin isälleen ja aviomiehelleen. Naiset tuskin koskaan poistuivat kotoaan ja jos poistuivat, matkat suoritettiin härkien vetämillä, paksujen verhojen peittämillä vaunuilla. Talon hämärissä he piiloutuivat sermien, viuhkojen ja kimonohihojen taakse miesten katseiden ulottumattomiin. Ainoa mitä naiset saattoivat itsestään näyttää, oli sermin tai vaununoven alta esiin pistävä hiha, jossa kulminoitui heidän taiteellinen makunsa. "Naisten ja aaveiden on paras pysyä näkymättämissä", kuului ajalle tyypillinen näkemys.

Sei Shõnagon on mielenkiintoinen hahmo, mutta siitä huolimatta hänen elämäänsä liittyvät osuudet ovat kirjan uuvuttavinta antia. Ehkä jollekin Japanin kulttuurista enemmän kiinnostuneelle ne antavat jotain hyvinkin arvokasta, mutta itse jotenkin väsähdin lukemaan faktaa toisen perään. On mielenkiintoista tietää, miten Japanin hoveissa elettiin tuhat vuotta sitten, mutta jos olisin erityisen kiinnostunut siitä, hankkisin jonkin nimenomaan sitä aihetta käsittelevän kirjan. Kankimäen kirja oli sekoitus matkakertomusta ja historiateosta, ja yhdistelmä ei ihan täysin toiminut.

Tämän arvostelun kirjoittaminen oli poikkeuksellisen vaikeaa, koska en itsekään täysin pystynyt hahmottamaan, mikä kirjassa oikeastaan ärsytti, mutta toisinaan se on vaan fiilis, joka ratkaisee oliko lukukokemus hyvä vai huono. Lopputulos on kuitenkin se, että Asioita jotka saavan sydämen lyömään nopeammin ei päädy ainakaan tässä blogissa tämän vuoden parhaimpien kirjojen listalle vaan ennemminkin listalle kirjoista, jotka olisin aivan hyvin voinut jättää lukematta.

 

(Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013)



Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla

Mia Kankimäen kirjan lukeminen vähän takkuaa, mutta arvostellaan nyt tässä välissä yksi tietokirja. Sikke Sumari on julkaissut useita keittokirjoja ja uusimpana niistä Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla. Kirjaa selatessa huomio kiinnittyy ensimmäisenä ihaniin kesäisiin maisemiin ja persoonallisella tavalla toteutettuihin ruokakuviin. Annokset näyttävät herkullisilta ja ohjeita tekee heti mieli kokeilla ja päästä maistamaan.

Ensimmäiseksi ruoaksi valitsin makaronilaatikon, koska arvelin, että se saisi parhaan vastaanoton perheen kriittisimmältäkin ruokailijalta. Valinta osoittautui hyväksi, koska ruoka maistui mainiosti sekä miesväelle että minulle. Ohje oli selkeä ja ainekset sellaisia, joita löytyy kaapista melkein aina. Tavallisesta makaronilaatikosta ohje eroaa siten, että siihen ei tule ollenkaan kananmunaa ja lihaliemen sekaan laitetaan kermaa. Lihan lisäksi laatikko saa makua kuullotetusta sipulista, porkkanasta ja herkkusienistä. Hyvä ohje, jolla saa kivasti vaihtelua tavalliseen arkiruokaan.

Toiseksi kokeiltavaksi ruoaksi valikoitui kukkakaali-kantarellipaistos, johon tuli kukkakaalin ja kantarellien lisäksi sipulia ja pekonia sekä kerma-kananmunaseos ja tietysti mausteita. Ruoka oli helppo valmistaa ja makuyhdistelmä oli herkullinen. Tuli heti fiilis, että miksi ihmeessä en ole aiemmin älynnyt yhdistää noita nimenomaisia ainesosia. Tuli samalla herkuteltua tämän kesän ensimmäisillä tuoreilla kantarelleilla. Lomalla täytyykin ehdottomasti päästä sienimetsälle.

Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla on erinomainen keittokirja. Kirjassa on sopivassa suhteessa ruoka- ja leivontaohjeita, ja ohjeet ovat juuri sopivan yksinkertaisia, jotta tällainen harrastelijakokki pystyy niitä toteuttamaan. Seuraavaksi aion testata italialaista ricotta-limoncellotorttua. Olisin tehnyt sitä jo, mutta Alkosta oli limoncello loppunut ja seuraavan erän saapumisesta ei ollut tietoa. Siitä haaveillessa jatkan Siken keittokirjan selailua ja suunnittelen seuraavia ruokaelämyksiä.

 

(Sikke Sumari & Benjamin Ilmoni: Ruokaa rakkaudella Saarenmaalla, Paasilinna 2013)



Henning Mankell: Haudattu

Uusin Wallander on alunperin kirjoitettu tilaustyönä Hollantiin ja se sijoittuu kirjasarjassa aikaan ennen sarjan päätösosaa Rauhatonta miestä. Vanhaa Wallander -fania ilahdutti ajatus mahdollisuudesta päästä lukemaan vielä kerran Ystadin poliisilaitoksen tutkimuksista ja aina yhtä ihastuttavan yrmeän rikostutkijan edesottamuksista. Lukukokemus oli kuin olisi päässyt tapaamaan vanhan ystävän pitkästä aikaa. Edellisestä Wallanderista on kulunut nelisen vuotta ja muistot alkoivat olla jo melkoisen hataria. Mielikuvat Ystadin poliisilaitoksen henkilökunnasta ja heidän keskinäisistä suhteistaan palautuivat nopeasti ja tarina vei mennessään.

Kurt Wallander on jo pitkään haaveillut muutosta maaseudulle. Eläkeiän lähestyessä Wallander kokee kaipaavansa elämäänsä vaihtelua ja ympärilleen luonnon tuomaa rauhaa. Hän saa kollegaltaan avaimet vanhaan taloon ja lähtee tutustumaan siihen ostoaikeissa. Mahdolliset talokaupat muuttuvatkin rikostutkinnaksi kun Wallander melkein kompastuu puutarhassa mullasta esiin pilkistävään luurangon käteen.

Tarina oli hyvin lyhyt ja tuntui, että se loppui ennen kuin oli päässyt vielä kunnolla alkuunkaan. Tekstissä oli selvästi jouduttu oikomaan melko paljon, jotta kirjan pituus pysyi kurissa. Wallander -kirjoille tyypillinen pohdiskelu ja rauhallisuus ei päässyt tässä teoksessa oikeuksiinsa ja kokonaisuudessan kirja oli pieni pettymys. Olen ehdottomasti kuitenkin iloinen, että luin sen, koska oli mahtavaa päästä vielä kerran nauttimaan Wallanderin ja hänen kollegoidensa seurasta.

Kirjan paras osuus ei ollut itse tarina vaan sen perässä oleva pitkähkö jälkikirjoitus, jossa Mankell tekee pienen yhteenvedon Wallander kirjojensa historiasta ja hahmosta itsestään. Oli hauska lukea, mitä kaikkea uskolliset lukijat ovat tulleet kirjailijalta kyselemään kadulla tähän törmätessään. Kirjailijan kertoman perusteella voi päätellä, että Wallander on todella "elävä" hahmo monelle lukijalle ja kieltämättä taas yhden Wallanderin luettuani on itsekin vaikea muistaa, että tuota henkilöä ei ihan oikeasti ole olemassa. Niin elävästi Mankell on hahmonsa onnistunut rakentamaan.

Kirjasta jäi ristiriitainen tunnelma. Oli mahtavaa lukea vielä yksi Wallander, mutta tekstin taso ei ollut yhtä hyvää kuin se on aiemmissa osissa ollut. Päälimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin haikeus, koska heti alkusanoissa kirjailija toteaa, että tämän enempää Wallandereita ei ole eikä tule. Ehkä tätä Wallanderin jättämään aukkoa täytyy paikata lukemalla joku muu Mankellin kirjoittama kirja. Suosituksia otetaan mielellään vastaan.

 

(Henning Mankell: Haudattu, Otava 2013)



Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Kas niin. Haluatte kuulla tainan, ja minä kerron teille sellaisen. Mutta vain yhden. Älkää kumpikaan pyytäkö lisää. Ensinnäkin on jo myöhä, ja sinulla ja minulla, Pari, on huomenna edessämme pitkä matka. Sinun täytyy nukkua hyvin tänä yönä. Samoin sinun, Abdullah. Minä luotan siihen, että huolehdit asioista, kun sisaresi ja minä olemme poissa. Ja niin tekee äitisikin. Kas niin. Yksi tarina. Kuunnelkaa molemmat tarkasti, älkääkä keskeyttäkö.

Abdullah on huolehtinut sisarestaan Parista koko tämän elämän ajan. Ruokkinut, vaihtanut vaipat, rakastanut ja välittänyt. Sisarukset ovat äärettömän läheisiä aina siihen päivään saakka kunnes joutuvat eroon toisistaan. Kaikki kirjan henkilöt ovat jollain tavalla kytköksissä näihin hahmoihin ja Parin kohtalo vaikuttaa ainakin välillisesti kaikkien elämään. Hosseinin aiemmista romaaneista Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa poiketen, tässä kirjassa sodan, väkivallan ja köyhien elinolojen kuvaaminen oli sivuosassa. Paljon olennaisempaa tarinan kannalta oli ihmisten keskustelut ja ajatukset. Väkivaltaa kokeneita henkilöhahmoja kirjassa on paljon, mutta tapahtumia ei alleviivata ja useimmissa tapauksissa väkivaltaiset tapahtumat ovat jo takanapäin.

Kirja koostuu tarinoista 1950-luvulta tähän päivään. Kertomusten henkilöhahmojen kohtalot kietoutuvat toisiinsa ja tarina on yksi kokonaisuus vaikka sitä kerrotaan monen eri ihmisen näkökulmasta. Tarina kulkee ajasta toiseen yli viidenkymmenen vuoden aikavälillä ja maantieteellisesti kertomukset sijoittuvat Afganistanin lisäksi eri puolille maailmaa. Afganistanista lähteneiden henkilöhahmojen suhde kotimaahansa on monelta osin ongelmallinen ja sellaista on myös väkivaltaiseen maahan jääneiden ihmisten elämä.

Odotukset Hosseinin uutuuden suhteen olivat melkoisen korkealla, koska Leijapoika on yksi vaikuttavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Ja vuoret kaikuivat lunasti odotukset pääosin. Vaikka tarinat on kytketty yhteen ja henkilöiden elämät sivuavat toisiaan, monelta osin luin kirjaa erillisinä tarinoina. Koskettavimpia olivat tarinat lapsensa menettäneistä vanhemmista sekä kuvaukset jo aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka ovat jossain vaiheessa elämäänsä menettäneet uskon omiin vanhempiinsa. Henkilöhahmoja oli häiritsevän paljon ja en enää kirjan loppupuolella muistanut kaikkia merkityksettömiä sivuhenkilöitä, joita kirjan alkupuolella oli esiintynyt. Siitä huolimatta kirja teki vaikutuksen. En voi väittää, että Ja vuoret kaikuivat olisi koskettanut yhtä syvästi kuin Leijapoika, mutta ehdottomasti kokemisen arvoinen lukuelämys se kuitenkin oli ja varmasti yksi tämän vuoden parhaista kirjoista.

 

(Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat, Otava 2013)





Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Aleksi Kivi on menettänyt äitinsä 13-vuotiaana ja jo kahdenkymmenen vuoden ajan yrittänyt selvittää, mihin äiti katosi. Aleksi on vakuuttunut, että hänen äitinsä murhattiin ja tekijä on miljonääriliikemies Henrik Saarinen, jonka kanssa äidillä oli suhde katoamisen aikaan. Poliisi on selvittänyt tapausta tuloksetta ja Aleksin epäilyjä mahdollisesta tekijästä ei ole otettu vakavasti. Aleksi Kiven elämän tärkein tehtävä on katoamisesta asti ollut todistaa Saarisen syyllisyys ja nyt hän pääsee ison harppauksen lähemmäs tavoitettaan kun miljonääri Saarinen palkkaa hänet talonmieheksi mahtavalle merenrantahuvilalleen. Huvilalla Aleksi tutustuu Saarisen tyttäreen Amandaan ja uusi tuttavuus meinaa sotkea Aleksin ennalta suunnitellut kuviot täysin. Oman lusikkansa soppaan laittaa myös eläkkeelle jäänyt rikostutkija, jota tuntuu kahdenkymmenen vuoden takainen katoamistapaus kiinnostavan enemmän kuin hän suostuu itse myöntämään.

Antti Tuomaisen kirjaa lukiessa mieleeni tuli ensimmäisenä, että suomalaisten mieskirjailijoiden tekstit muistuttavat aina toisiaan aiheesta riippumatta. Tuomaisenkin tekstissä on synkkä pohjavire ja päähenkilö on juro ja vähäpuheinen, kuten niin monissa muissakin kotimaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa. Se ei silti tarkoita, että Synkkä niin kuin sydämeni olisi millään muotoa huono kirja, päinvastoin se oli hyvin helppolukuinen ja juoni oli hienosti rakennettu. Teksti erosi muiden kotimaisten dekkaristien kirjoituksista loppuun asti harkituilla, toisinaan jopa kauniin kuvailevilla lauseilla. Henkilöhahmot jäivät kuitenkin hieman etäisiksi ja miljöön kuvauksen olisin toivonut enemmän panostusta, jotta kuva tapahtumista olisi lukiessani piirtynyt selkeämmin silmieni eteen. Muilta osin pidin lukemastani paljon ja luen varmasti Tuomaista joskus lisääkin. Ei tämä suosikkikirjojeni listalle päässyt, mutta saattoi hyvinkin olla paras koskaan lukemani kotimainen jännäri.

 

(Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni, Like 2013)



Dan Brown: Inferno

Professori Robert Langdon herää firenzeläisessä sairaalassa muistinsa menettäneenä. Langdon ei muista miksi hän on saapunut Italiaan eikä pysty muutenkaan palauttamaan viimeisen kahden päivän tapahtumia mieleensä. Ystävällinen tohtori Sienna Brook kertoo, että professoria on ammuttu päähän ja hän kärsii tapahtuman aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Kun Langdon yrittää vasta toipua järkytyksestä, sairaalaan saapuu nainen, joka yrittää ampua professorin. Neuvokas Sienna auttaa Langdonin pakenemaan ja siitä alkaa parivaljakon yhteinen pakomatka läpi historiallisen Italian. Tarinan kantava teema on Dante Alighierin Jumalainen näytelmä, johon liittyvää arvoitusta Langdon yrittää takaa-ajajia paetessaan ratkaista.

Brownin edellinen kirja Kadonnut Symboli jäi minulta kesken ja sitä edellinen suomennos Murtamaton Linnake oli mielestäni melkoisen mitäänsanomaton lukukokemus, joten odotukset Infernon suhteen eivät olleet kovin korkealla. Siksi olin iloisesti yllättynyt vauhdista, jolla tarina lähti liikkeelle ja siitä miten hyvin vauhti pysyi yllä loppuun saakka. Ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana kirjassa on jo ehditty paeta takaa-ajajia, ammuskella ja joutua jos jonkinlaisiin vaaratilanteisiin. Juoni kulkee varsinkin alussa kuin luotijuna ja tarina tempaisee mukaansa kertaheitolla. Tahti hidastuu tarinan edetessä, mutta paikalleen se ei jää missään vaiheessa jumittamaan. Hyvin etenevän juonen lisäksi kehuja täytyy antaa aisoissa pysyvästä väkivallan määrästä. Tarina ei ole yhtään niin raaka kuin esimerkiksi Enkelit ja Demonit, ja ruumiiden määrä jää melko pieneksi, toisin kuin tällaisissa toimintakertomuksissa yleensä.

Inferno herätti samoja tuntemuksia kuin Da Vinci -koodi ja Enkelit ja Demonit aikoinaan eli hirmuisen matkakuumeen ja kulttuurinnälän. Juoni ei ollut kaikilta osin täysin looginen ja en yleensä pidä kirjoista, joissa juoni on rakennettu niin, että se joudutaan selittämään auki lukijalle. Hyvässä kirjassa monimutkaisetkin juonikuviot paljastuvat pikkuhiljaa ja lukijalle jää mahdollisuus kokea ahaa-elämyksiä moneen otteeseen. Niitä hetkiä Inferno ei liiemmin tarjonnut ainakaan minulle. Kirja oli kuitenkin omassa lajissaan kelpo lukukokemus ja selvästi kirjoitettu tulevaa elokuvaa silmälläpitäen. Leffaversiota odotellessa.

 

(Dan Brown: Inferno, WSOY 2013)



Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Fjällbackan saaristossa Valön saarella syttyy tulipalo vanhassa lastensiirtolassa. Paikalle asiaa tutkimaan saapuu poliisimies Patrik Hedström. Samalla saarella on 1970-luvulla kadonnut kokonainen perhe, lukuunottamatta silloin yksivuotiasta Ebbaa, joka on juuri palannut takaisin entiseen kotiinsa remontoimaan vanhaa rakennusta. Perheen katoaminen on jäänyt aikanaan poliisilta selvittämättä, mutta nyt tulipalo saa paikallisen poliisin kiinnostumaan tapauksesta uudelleen. Patrikin kirjailijavaimo Erica on päättänyt kirjoittaa katoamisesta kirjan ja miehen käynnissä olevat tutkimukset antavat Ericalle oivan mahdollisuuden saada hänen kaipaamaansa lisätietoa. Asiaa tutkiessaan Erica sotkeutuu mukaan kuvioon, jossa vaakalaudalla ovat niin läheisten ihmisten henki kuin kansallinen turvallisuuskin.

Läckberg kuljettaa taas tarinaa taitavasti kahdessa ajassa, nykypäivän ja 1900-luvun alun Fjällbackassa. Ihmisten kohtalot kietoutuvat nerokkaalla tavalla yhteen ja mahdollista loppuratkaisua ei lukija keksi ainakaan liian aikaisin. Osa henkilöhahmoista on edellisistä kirjoista tuttuja ja tarinaa lukiessa tuntui kuin olisi törmännyt vanhoihin ystäviin pitkästä aikaa. Läckberg kuuluu ehdottomasti suosikkeihini jännärikirjailijoista ja voi olla että sekin päivä vielä nähdään, että luen seuraavan kirjan ruotsiksi kun en malta odottaa suomennosta.

Viittaukset Hermann Göringiin antavat omanlaistaan lisämaustetta tarinaan. Göring oli oikeassa elämässä naimisissa ruotsalaisen naisen kanssa ja hän on joskus todellisuudessa vieraillut Fjällbackan saaaristossa. Näistä faktoista Läckberg on punonut kekseliään juonikuvion, ja täytyy jälleen kerran ihailla kirjailijan taitoa yhdistää fiktiota ja historiaa toisiinsa. Göringin kanssa tarinassa yönsä viettävä Dagmar on surullinen hahmo ja en lopultakaan tiennyt, olisiko häntä kohtaan pitänyt tuntea enemmän sympatiaa vai halveksuntaa.

En yleensä fanita kirjailijoita vaan olen nimenomaan kiinnostunut kirjoista enkä kirjailijoista persoonina. Camilla Läckberg ei tee sillä saralla poikkeusta, mutta kirjojen tapahtumaympäristöön haluaisin kyllä matkustaa. Läckberg on itse kotoisin Fjällbackasta ja täytyy nostaa hattua kunnan matkailutoimelle, joka on ainakin nettisivujen perusteella todellakin ottanut kaiken ilon irti kuuluisasta kirjailijasta.

Kokonaisuudessaan kirja oli mitä mainiointa jännitystä ja taattua viihdettä Läckbergin tarinoiden ystäville. Ainoa hieman häiritsevä seikka oli muutamat juonen osat, joista tuli liiankin selkeästi mieleen Stieg Larssonin Miehet jotka vihaavat naisia. Mutta jos niiden ei anna häiritä niin suosittelen kirjaa ruotsalaisista, laadukkaista jännäreistä pitäville. Jos et ole vielä lukenut yhtään Läckbergin kirjaa, niin nyt on oikein hyvä hetki aloittaa.

 

(Camilla Läckberg: Enkelintekijä, Gummerus 2013)



Sarah Waters: Vieras kartanossa

Rouva Ayres elää Hundreds Hallin mahtavassa kartanossa aikuisten lastensa Carolinen ja Roderickin kanssa. Joskus kauan sitten Ayresit olivat seudun merkkihenkilöitä, mutta vuosien varrella heidän upea kartanonsa on ränsistynyt ja perhe on alkanut elää yhä enemmän eristyksissä muista ihmisistä. Tohtori Faradaylle kartano on lapsuudesta tuttu paikka ja lähes kolmekymmentä vuotta ensivisiittinsä jälkeen hän saa kutsun taloon kun kartanon palvelija on sairastunut. Tässä yhteydessä Faraday tutustuu kartanon väkeen ja pikkuhiljaa perhelääkärin rooli vaihtuu ystävyyteen ja tohtorista tulee melkein perheenjäsen kartanon asukkaille.

Perheen pojan Roderickin terveydentila on jo kirjan alussa huono ja tarinan edetessä se huonontuu ennestään. Fyysisten vaivojen lisäksi Rodin henkinen terveys alkaa heikentyä ja hän uskoo, että kartanossa tapahtuu pahoja asioita, joille ei ole luonnollista selitystä. Pikkuhiljaa Roderickin uskomukset muuttuvat niin vahvoiksi, että tohtori Faraday katsoo parhaaksi toimittaa hänet mielisairaalaan. Siitä alkaa tohtorin ja Ayresin perheen naisten välien lähentyminen. Ennen sotia vastaavanlainen ystävyys ei ehkä olisi ollut mahdollinen, mutta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana brittiläinen luokkayhteiskunta on jo alkanut murentua ja Ayresin perheen taloudellinen tilanne on myös muuttunut radikaalisti. Kartanon ränsistyminen on jo koko kylän mielestä huomiotaherättävää ja Hundreds Hillistä ja sen asukkaiden tilanteesta on tullut yleinen puheenaihe. Sen seurauksena Ayresin naiset eristäytyvät entisestään muista kylän asukkaista ja keskittyvät entistä enemmän kartanoon ja sen kummallisiin tapahtumiin.

Vieras kartanossa on hieno tarina ja omassa lukurepertuaarissani poikkeuksellinen tapaus, koska kyseessä on kummitustarina. Tarina sijoittuu sodan jälkeiseen Englantiin, pieneen Lidcoten kylään. Idylliset maalaismaisemat ja ränsistyvä kartano tarjoavat oivallisen ympäristön kummitustarinalle. Pidin kirjasta paljon ja tarinassa oli runsaasti asioita, joita jäin pohtimaan jälkeenpäin. Yleensä pidän enemmän kirjoista, joissa on selkeä loppu, mutta tässä tapauksessa ei haitannut vaikka lopulliset päätelmät tapahtumista jätettiin jokaisen lukijan itse oivallettaviksi.

 

(Sarah Waters: Vieras Kartanossa, Tammi 2011)

 

 



Anna Perho: Superarkea!

Kartan yleensä kaikenlaisia self-help -oppaita, mutta muutama viikko sitten olin siinä määrin stressaantunut, että kaikki mahdollinen apu oli tarpeen. Niinpä päätin tarttua Anna Perhon kirjaan, siitä huolimatta, että heti takakannessa kerrottiin, että kirjan ohjeiden avulla ei voi saavuttaa olotilaa, jossa pulssi on yhtä alhaalla kuin pakastekalalla. Se kun olisi ollut juuri se olotila, jota olisin kaivannut. Jouduin nyt kuitenkin tyytymään isoon kasaan käytännön vinkkejä, joilla helpottaa arjen pyörittämistä. Eikä ne mitään huonoja vinkkejä olleetkaan.

Kirja koostuu hyvin käytännönläheisistä ajatuksista, joita noudattamalla voi helpottaa omaa elämäänsä. Osa vihjeistä oli jopa vähän turhankin yksinkertaisia, kuten se, että suunnittelemalla viikon ateriat ja kauppaostokset etukäteen, pääsee vähemmällä. Kukapa ei nyt sitä olisi itsekin tajunnut, mutta omalta osaltani ainakin käytännön toteutus ontuu silti, vaikka sen tiedänkin. Kirjan tarkoituskin oli varmasti herätellä niitä ajatuksia, jotka jokaisella on tiedossa, mutta energia ja voimat eivät riitä niiden jäsentelyyn ja käytännön toteutukseen.

Kirjan paras lause oli "Priorisointi on luopumista". Kaikkea ei siis tarvitse ehtiä ja jaksaa, mutta sen verran järjestelmällinen pitää olla, että päättää mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kaikkea ei voi siis saada ja sekös ainakin allekirjoittanutta harmittaa. Siitä ajatuksesta yli pääseminen on kuitenkin ainakin omalla kohdallani avain parempaan arkeen. Kirjan toinen tärkeä oivallus liittyi pakollisiin pikku asioihin, joiden keskeneräisyys jäytää mieltä jatkuvasti. Tästä hyvänä esimerkkinä niinkin arkinen asia kuin tiskit, jotka kasaantuvat helposti jos niitä ei pese samantien. Käytännössä periaate on siis, että jos voit hoitaa jonkin asian pois alta seuraavan viiden minuutin aikana, tee se.

Olen nyt parin viikon ajan pyrkinyt helpottamaan elämääni pitämällä Perhon vinkit mielessä. Kävin kaupassa ostamassa viikon ostokset kerralla, olen tiskannut tiskit pois samantien ja siivonnut muutenkin tavarat heti paikalleen lojumasta ympäri kämppää. Ja kyllä, fiilis on huomattavasti parempi kun koti pysyy siistinä ja joka päivä ei tarvitse töiden jälkeen ensimmäisenä rynnätä kauppaan ruokaostoksille. Yksinkertaisia juttuja, mutta parantavat ihan oikeasti elämänlaatuani. Mutta ei se silti sitä poista, että esimerkiksi pieleen mennyt talon kuntotarkastus v*tuttaa juuri tällä hetkellä allekirjoittanutta kuin pientä oravaa. Mutta onhan se kivempi olla v*ttuuntunut siistissä kämpässä kuin sotkuisessa;)

 

(Anna Perho: Superarkea!, Paasilinna 2013)



Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

Ystäväni toi minulle Carlos Maria Dominguezin kirjan lainaan ja sanoi sen kertovan ihmisistä, joille kirjat ovat niin tärkeitä, että se voi olla jopa vaarallista. Ymmärsin hyvin nopeasti, mitä hän tarkoitti. Tarina alkaa kun kirjallisuuden tutkija Bluma Lennon käy ostamassa Emily Dickinsonin Runoja Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta, ei malta olla lukematta kirjaa kävellessään kotia kohti ja jää auton alle. Hänen kollegansa vastaanottaa jonkin aikaa Bluman kuoleman jälkeen tälle osoitetun paketin, joka sisältää vanhan, huonokuntoisen kirjan. Kirjassa ollut omistuskirjoitus saa miehen uteliaisuuden heräämään ja hän päättää etsiä paketin lähettäjän käsiinsä ja palauttaa kirjan. Siitä alkaa matka todellisen kirjanystävän elämään ja mielen syövereihin.

"Kirjat vaikuttavat ihmisten kohtaloihin. Joistain Malesian Tiikerin lukeneista tuli kirjallisuuden opettajia syrjäisiin yliopistoihin. Siddhartha tutustutti kymmenet tuhannet nuoret hindulaisuudeen, ja Hemingway teki heistä urheilijoita. Dumas mullisti tuhansien naisten elämän ja keittokirjojen ansiosta monet heistä säästyivät itsemurhalta. Bluma oli kirjallisuuden uhri. Mutta ei ainoa. Leonard Wood, iäkäs muinaiskielten professori, sai toispuolisen halvauksen, kun hänen päälleen putosi viisi osaa Encyclopedia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään; ystäväni Richard horjahti tilapuilta ja mursi jalkansa yritettyään kurottaa William Faulknerin Absalom, Absalomia hyllyn perukoilta. Eräs toinen ystäväni Buenos Airesista sairastui tuberkuloosiin nyhjättyään valtionarkiston kellareissa, ja tiedän, että eräs chileläinen koira kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa aimo annoksen Karamazovin Veljeksiä."

Paperitalo on monitahoinen teos. Toisaalta se on upea ylistyslaulu kirjallisuudelle, mutta toisaalta taas tarina pakkomielteen rappeuttavasta voimasta. Teoksesta tulee mieleen Carlos Ruiz Zafónin Tuulen Varjo, joka on yksi lempikirjoistani. Tämä mielleyhtymä oli ehkä yksi syy, miksi ihastuin kirjaan välittömästi. Vaikka kirjanystävien fanaattisuus oli jopa pelottavaa, olin silti kateellinen teoksen henkilöhahmoille, jotka pystyivät omistamaan elämänsä lukemisella ja kirjoista nauttimiselle. Suosittelen Paperitaloa kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja kirjallisuutta, ja haluavat lukea kirjoja kirjoista.

 

(Carlos Maria Dominguez: Paperitalo, Basam Books 2006)



Eve Hietamies: Puolinainen

Kun aloin lukea Eve Hietamiehen kirjaa, odotin sen olevan rankasta aiheesta huolimatta hauska kuten Yösyöttö ja Tarhapäivä ovat. Puolinainen on kirjoitettu vuonna 2002 eli kauan ennen noita edellä mainittuja teoksia, mutta jäänyt minulta silloin täysin huomaamatta. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua ja googlasin teoksen kuvaa, törmäsin iltapäivälehden artikkeliin, jossa kirjailija kertoi saaneensa viisi keskenmenoa ennen kirjan kirjoittamista ja vielä neljä sen jälkeenkin. Teos on siis vahvasti omaan kokemukseen perustuva vaikka fiktiivinen onkin. Sitä taustaa vasten ymmärrän täysin, miksi tarinassa ei ole juurikaan humoristisia elementtejä. Eihän tuollaisesta aiheesta voi kirjoittaa muuta kuin tuskaisen tilityksen jos sen on itse joutunut kokemaan noin monta kertaa.

Tarinan minäkertoja on marketissa työskentelevä Ilona, joka haluaa hankkia lapsen miehensä Iivarin kanssa. Molemmille tulee yllätyksenä, että onnistuminen ei olekaan itsestäänselvyys ja pettymykset seuraavat toinen toistaan. Ilonan elämä on muuttunut jatkuvaksi pelon, jännityksen ja itkun sekamelskaksi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Ilona on itkenyt niin paljon, että kyynelten pitäisi jo loppua. Mutta kyyneleet pursuavat edelleen ulos ja etenkin silloin kun niiden ei pitäisi. Töissä, bussissa, kirjakaupassa, R-kioskilla.

Ilonan itsetunto on selvästi kärsinyt keskenmenojen takia suuren kolauksen ja hän häpeää omaa suruaan. Tarinassa on paljon kohtia, joissa Ilona pohtii, mitä muut ihmiset ja erityisesti työtoverit hänestä ajattelevat.

Eikö se ikinä lopeta, Ilonan työpaikalla kyselevät, eikö se perkele tajua, että tämä rassaa jo muitakin. Aina se ulvoo, aina se on poissa, aina sitä saa tuurata. Muut yritykset palkkaavat äitiyslomasijaisia, täällä joudutaan palkkaamaan jotain helvetin keskenmenosijaisia.
Eikö kellään ole kanttia sanoa sille, että tee meille palvelus ja ompele alapääsi umpeen.
Kenelläkään ei ole kanttia.

Työtovereihin liittyy myös kirjan hauskin elementti. Ilonan työkavereita kutsutaan kirjassa lempinimillä sen mukaan millä marketin osastolla he työskentelevät. On Pullapuoti, Kemppari, Lihatiski, Pakastin jne. Se antaa tarinalle pientä huumorin vivahdetta kaiken kurjuuden keskellä. Näin paksuun kirjaan olisi tämän tyyppistä huumoria ehkä mahtunut enemmänkin aiheesta huolimatta.

Pokkaripainosta täytyy kritisoida sen verran, että takakannessa oli tekstinpätkä, jonka perusteella oletin kirjan olevan kirjoitettu miehen näkökulmasta.

-Eihän mies voi sanoa ääneen, että pelottaa. Iivari potkaisee kiveä, sytyttää tupakan. -Et sä ole ainoa, joka menettää lapsen. Kukaan ei koskaan mieti miltä miehestä tuntuu. Kaikki vaan hyysää naisen ympärillä.
Että jokainen keskenmeno on myös Iivarin lapsi. jotain, jota Iivari ei sitten saanutkaan.

Yösyöttö oli virkistävä kokemus, koska se oli naisen kirjoittama kirja, jossa minäkertoja oli mies. Ihailen Hietamiehen kykyä kirjoittaa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta aidon tuntuisesti. Samaa odotin tältä kirjalta ja olin sitten hieman pettynyt kun minäkertoja olikin nainen.

Kirja oli kokonaisuudessaan muutenkin hieman pettymys tai ainakaan se ei ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut. Teos toimii varmasti tietynlaisena vertaistukena ihmisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin Ilona. Tällaiselle satunnaiselle lukijalle se oli kuitenkin melko raskas lukukokemus, koska aihe on niin rankka ja toivo ei tarinassa liiemmin pilkahtele. Toistoa kirjassa oli myös aika paljon ja Ilonan mielikuvituskeskustelut Pelon ja Itkun kanssa ovat omaan makuuni vähän turhan naiivia mielikuvitusleikkiä. Ilahduttavaa on kuitenkin tietää, että kirjailija itse sai sitten lopulta lapsen yhdeksän keskenmenon jälkeen. Suosittelen lukijalle, joka kokee aiheen läheiseksi henkilökohtaisella tasolla, mutta kestää siitä huolimatta lukea toisen surusta.

 

(Eve Hietamies: Puolinainen, Otava 2002)



Vastauksia Sonjalle

Kiitos kysymyksistä Sonja:) Pitkään kesti ennen kuin ehdin näihin tarttua, mutta tässä niitä vastauksia nyt tulee:

1. Kuka on suosikkisatuhahmosi?
Heti ensimmäisenä vaikea kysymys. En ole aikuisiällä juurikaan satuja lukenut (vielä), mutta lapsuusajan suosikkisatuni olivat Topi ja Tessu sekä Kaislikossa suhisee. Jälkimmäisessä olin erityisen mieltynyt Herra Rupikonnaan, joten sanotaan nyt vaikka se kun ei muutakaan tule mieleen.

2. Mitä kirjaa lukiessasi olet itkenyt?
En muista itkinkö varsinaisesti, mutta Leijapoika ainakin kosketti todella syvästi, joten vastaan sen.

3. Mikä on mielestäsi paras kirjasarja?
Hmm, monta hyvää tulee heti mieleen: Millenium-trilogia, Nälkäpeli, Fjällbacka-jännärit jne. On kuitenkin pakko vastata Harry Potterit. Koskaan en ole minkään sarjan seuraavaa osaa odottanut vastaavalla innolla kuin silloin kun Pottereita vielä ilmestyi. Ja koskaan en ole myöskään tuntenut vastaavaa tyhjyyttä siitä, että sarja päättyi ja lisää osia ei enää tule.

4. Minkä kirjan olet lukenut useaan otteeseen?
Maailma on niin pullollaan luettavaa, että harvoja kirjoja on tullut luettua useammin kuin kerran. Kaksi monesti luettua suosikkia tulee kuitenkin mieleen; Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Jumalat juhlivat öisin. Molemmat luen varmasti vielä uudelleen ja uudelleen.

5. Minkä kirjan lukemista odotat tällä hetkellä eniten?
Lukulistalla on paljon hyviä kirjoja, mutta tällä hetkellä odotan eniten toukokuussa ilmestyviä Camilla Läcbergin ja Khaled Hosseinin uutuusteoksia.

6. Mikä on suosikkisarjakuvasi?
Luen sarjakuvia nykyään melko harvakseltaan. Joku satunnainen Fingerpori tai Kamut tulee joskus luettua, mutta tähän täytyy vastata Karvinen, koska olin niin fanaattinen fani lapsena.

7. Onko sinulle merkitystä sillä onko kirja kovakantinen vai pokkari?
Luen mieluummin kovakantisia kirjoja ja niitä haluan kirjahyllyynikin mieluummin kerätä. Yksi syy pokkareiden hyljeksimiseen on pieni tekstikoko, vanhuus ei nimittäin tule yksin vaan se tuo ikänäön tullessaan.

8. Luetko näytelmiä?
En ole lukenut näytelmiä juuri ollenkaan. Joskus varhaisteininä päätin lukea Romeon ja Julian, mutta en tainnut koskaan päästä loppuun saakka. Kirjaston laina-aikakin meni silloin reilusti yli, mutta kirjastovirkailija piti yritystäni niin ihailtavana, että sain sakot anteeksi. Ei taitaisi onnistua tänä päivänä kun systeemit on vähän erilaiset.

9. Mikä on lapsuutesi rakkain kirja?
Aikaisemmin mainitsinkin Topin ja Tessun sekä Kaislikossa suhisee. Niiden lisäksi Pelastuspartio Bernard ja Bianca kuului suosikkeihini. Kaikki nuo ilmestyivät joskus Lasten Oman Kirjakerhon painoksina ja nyt olen niitä kirppiksiltä haalinut omalle lapselleni siinä toivossa, että niistä tulisi jonain päivänä hänenkin suosikkejaan.

10. Kuka on lempikuvittajasi?
Ensimmäinen ajatus oli, että en edes tiedä mitään kuvittajia, mutta sitten mieleen alkoi tulla useitakin. Valitaan nyt kuitenkin Tove Jansson, koska alkuperäiset muumit ovat niin legendaarisia hahmoja, että niistä ei vaan voi olla pitämättä.

11. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
Hyvin harvoin vaikka tiedän että pitäisi. Pottereita luin joskus englanniksi kun en malttanut odottaa suomennoksen ilmestymistä.