Eve Hietamies: Puolinainen

Kun aloin lukea Eve Hietamiehen kirjaa, odotin sen olevan rankasta aiheesta huolimatta hauska kuten Yösyöttö ja Tarhapäivä ovat. Puolinainen on kirjoitettu vuonna 2002 eli kauan ennen noita edellä mainittuja teoksia, mutta jäänyt minulta silloin täysin huomaamatta. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua ja googlasin teoksen kuvaa, törmäsin iltapäivälehden artikkeliin, jossa kirjailija kertoi saaneensa viisi keskenmenoa ennen kirjan kirjoittamista ja vielä neljä sen jälkeenkin. Teos on siis vahvasti omaan kokemukseen perustuva vaikka fiktiivinen onkin. Sitä taustaa vasten ymmärrän täysin, miksi tarinassa ei ole juurikaan humoristisia elementtejä. Eihän tuollaisesta aiheesta voi kirjoittaa muuta kuin tuskaisen tilityksen jos sen on itse joutunut kokemaan noin monta kertaa.

Tarinan minäkertoja on marketissa työskentelevä Ilona, joka haluaa hankkia lapsen miehensä Iivarin kanssa. Molemmille tulee yllätyksenä, että onnistuminen ei olekaan itsestäänselvyys ja pettymykset seuraavat toinen toistaan. Ilonan elämä on muuttunut jatkuvaksi pelon, jännityksen ja itkun sekamelskaksi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Ilona on itkenyt niin paljon, että kyynelten pitäisi jo loppua. Mutta kyyneleet pursuavat edelleen ulos ja etenkin silloin kun niiden ei pitäisi. Töissä, bussissa, kirjakaupassa, R-kioskilla.

Ilonan itsetunto on selvästi kärsinyt keskenmenojen takia suuren kolauksen ja hän häpeää omaa suruaan. Tarinassa on paljon kohtia, joissa Ilona pohtii, mitä muut ihmiset ja erityisesti työtoverit hänestä ajattelevat.

Eikö se ikinä lopeta, Ilonan työpaikalla kyselevät, eikö se perkele tajua, että tämä rassaa jo muitakin. Aina se ulvoo, aina se on poissa, aina sitä saa tuurata. Muut yritykset palkkaavat äitiyslomasijaisia, täällä joudutaan palkkaamaan jotain helvetin keskenmenosijaisia.
Eikö kellään ole kanttia sanoa sille, että tee meille palvelus ja ompele alapääsi umpeen.
Kenelläkään ei ole kanttia.

Työtovereihin liittyy myös kirjan hauskin elementti. Ilonan työkavereita kutsutaan kirjassa lempinimillä sen mukaan millä marketin osastolla he työskentelevät. On Pullapuoti, Kemppari, Lihatiski, Pakastin jne. Se antaa tarinalle pientä huumorin vivahdetta kaiken kurjuuden keskellä. Näin paksuun kirjaan olisi tämän tyyppistä huumoria ehkä mahtunut enemmänkin aiheesta huolimatta.

Pokkaripainosta täytyy kritisoida sen verran, että takakannessa oli tekstinpätkä, jonka perusteella oletin kirjan olevan kirjoitettu miehen näkökulmasta.

-Eihän mies voi sanoa ääneen, että pelottaa. Iivari potkaisee kiveä, sytyttää tupakan. -Et sä ole ainoa, joka menettää lapsen. Kukaan ei koskaan mieti miltä miehestä tuntuu. Kaikki vaan hyysää naisen ympärillä.
Että jokainen keskenmeno on myös Iivarin lapsi. jotain, jota Iivari ei sitten saanutkaan.

Yösyöttö oli virkistävä kokemus, koska se oli naisen kirjoittama kirja, jossa minäkertoja oli mies. Ihailen Hietamiehen kykyä kirjoittaa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta aidon tuntuisesti. Samaa odotin tältä kirjalta ja olin sitten hieman pettynyt kun minäkertoja olikin nainen.

Kirja oli kokonaisuudessaan muutenkin hieman pettymys tai ainakaan se ei ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut. Teos toimii varmasti tietynlaisena vertaistukena ihmisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin Ilona. Tällaiselle satunnaiselle lukijalle se oli kuitenkin melko raskas lukukokemus, koska aihe on niin rankka ja toivo ei tarinassa liiemmin pilkahtele. Toistoa kirjassa oli myös aika paljon ja Ilonan mielikuvituskeskustelut Pelon ja Itkun kanssa ovat omaan makuuni vähän turhan naiivia mielikuvitusleikkiä. Ilahduttavaa on kuitenkin tietää, että kirjailija itse sai sitten lopulta lapsen yhdeksän keskenmenon jälkeen. Suosittelen lukijalle, joka kokee aiheen läheiseksi henkilökohtaisella tasolla, mutta kestää siitä huolimatta lukea toisen surusta.

 

(Eve Hietamies: Puolinainen, Otava 2002)