Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö

Tess Gerritsen on yksi suosikkidekkarikirjailijoistani ja samalla ainoa todella tuottelias kirjailija, jonka kaikki suomennetut teokset löytyvät kirjahyllystäni. Yritän nykyään välttää kirjojen ostamista itselle siinä mittakaavassa kuin ennen, koska tila ei vaan yksinkertaisesti riitä, mutta Gerritsenin kirjat aion silti jatkossakin hankkia aina kun uusi ilmestyy.

Hiljainen tyttö on ilmestynyt jo vuonna 2011 ja se on lojunut siitä lähtien hyllyssäni odottamassa. Nyt kun vihdoinkin tartuin siihen, se olikin niin otteessaan pitävä, että luin sen parissa päivässä. On muuten kumma juttu, miten aina tuntuu, että lukemiseen ei ole aikaa, mutta sitten kun pääsee todella koukuttavan kirjan juoneen kiinni, niin jostain sitä aikaa löytyy kuitenkin. Saattaa tietysti olla, että siinä jää muutamat pyykit viikkaamatta ja tiskit tiskaamatta kun istuu sohvalla nenä kiinni kirjassa, mutta täytyyhän asiat laittaa tärkeysjärjestykseen;)

Kirjan päähenkilöinä ovat kuolemansyyntutkija Maura Isles ja murharyhmän etsivä Jane Rizzoli, kuten melkein kaikissa Gerritsenin kirjoissa. Heidän henkilökohtainen elämänsä ja ystävyytensä on tosin tässä teoksessa pienemmässä roolissa kuin se on aiemmin ollut, tai saattaa tietysti olla, että itse juoni imaisi mukaansa sen verran voimakkaasti, että en vain kiinnittänyt niin huomiota sen tyyppisiin asioihin. Juoni ja sen eteneminen olikin tämän kirjan parasta antia. Chinatown oli sopivan eksoottinen ympäristö kirjan tapahtumille ja kiinalaisen mytologian ympärille rakennettu mystiikka toimii siinä miljöössä erinomaisesti.

Kirjassa oli annettu muutamille sivuhenkilöille tilaa huomattavasti enemmän kuin aiemmissa Isles-Rizzoli -jännäreissä. Rizzolin kollega etsivä Frostin luonnetta kuvataan tarkemmin kuin aiemmin ja hahmo saa syvyyttä, jota sille ei ainakaan muistaakseni ole aiemmissa teoksissa annettu. Toinen merkittävä sivurooli on edellisestä Gerritsenin kirjasta tutulla Julian "Rotta" Perkinsillä, teini-ikäisellä pojalla, joka pelasti Maura Islesin hengen. Rotan läsnäolo tässä kirjassa ei niinkään liity hahmoon itseensä vaan auttaa tuomaan kuolinsyyntutkija Islesista esiin aiemmin piiloon jääneen pehmeämmän puolen. Kaikenkaikkiaan pidän kovasti Gerritsenin tavasta kuvata henkilöitä ja heidän toimintaansa. Hahmoille annetaan luonnetta juuri sopivasti, mutta se ei vie kuitenkaan huomiota pois varsinaisesti juonesta.

Suosittelen Hiljaista tyttöä ja oikeastaan Gerritsenin koko tuotantoa hyvien dekkareiden ystäville, jotka eivät ole liian herkkiä pienille ruumiinavauskuvauksille.

 

(Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö, Otava 2011)