Kari Hotakainen: Luonnon laki

Hmm, miten tätä nyt kuvailisi... erikoinen, todentuntuinen, kummallinen, syväluotaava, realistinen. Kaiken kaikkiaan taattua Hotakaista. Olen aiemmin lukenut samaiselta kirjailijalta Juoksuhaudantien ja Ihmisen osan. Molemmat olivat omassa lajityypissään sangen mieleenpainuvia teoksia. Luonnon laki ei ehkä ihan yltänyt samalle tasolla, mutta oli ihan mukiinmenevä tarina kuitenkin.

Rautala on maalämpöyrittäjä, joka ei ole aina hoitanut veroasioitaan ihan sääntöjen mukaan. Nyt Rautala makaa auto-onnettomuuden jäljiltä sairaalassa ja edessä on pitkä kuntoutumisjakso, jonka aikana pitäisi elää valtion tuella. Olisikohan niitä veroja kannattanut sittenkin maksaa? Veroasioiden lisäksi Rautalan mieltä painaa erimielisyydet tyttären kanssa. Tyttären, joka synnyttää Rautalan ensimmäisen lapsenlapsen hetkenä minä hyvänsä. Onko mahdollista asettaa poliittiset erimielisyydet sivuun ja iloita yhdessä uudesta elämästä? Päänvaivaa aiheuttaa myös Rautalan työtoveri, jonka mielestä on ihan hyvä idea ostaa elävä lammas maatilalta ja viedä se sairaalaan ilahduttamaan sairasta kollegaa.

Kummallinen henkilögalleria on vain pintaraapaisu siihen, miten omituisia ajatuksia henkilöiden päässä liikkuu. Rautala muistuttaa fanaattisuudessaan Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta tuttua isää. Aiheet ovat vain vähän erilaisia, mutta saman tyyppisellä kiihkolla omaa asiaa kuitenkin ajetaan. Samoja piirteitä löytyy myös Juoksuhaudantien päähenkilöstä. Pohdin tätä tekstiä kirjoittaessani, pidinkö kirjasta ihan oikeasti. Olen vaikuttunut Hotakaisen kirjoitustyylistä ja tavasta päästää lukija henkilöiden pään sisälle. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, en erityisemmin pitänyt Rautalasta. Vaikka hyvän lukukokemuksen edellytys ei olekaan päähenkilöistä pitäminen tai niihin kiintyminen, silti Rautalaa kohtaan tuntemani vastenmielisyys laimensi lukuelämyksen tehoa. Luonnon laki oli siis ihan ok, mutta ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta.

 

(Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013)