Carlos Ruiz Zafón: Marina

Vakoilimme tuota mustapukuista rouvaa piilostamme parvekepylväiden takaa. Nainen lähestyi hautojen välitse kuin haamu. Hansikkaiden peittämissä käsissä hän kantoi punaista ruusua. Kukka näytti veitsen kaivertamalta tuoreelta haavalta. Nainen lähestyi hautakiveä, joka oli juuri tarkkailupisteemme alapuolella, seisahti ja käänsi meille selkänsä. Vasta silloin huomasin, että tuo hauta, toisin kuin kaikki muut, oli vailla nimeä. Marmorissa erottui vain yksi kaiverrus: merkki joka näytti esittävän hyönteistä, siipensä levittänyttä mustaa perhosta.

Zafonin Tuulen varjo on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani ja siksi lähdin hieman varovaisesti liikkeelle Marinan kanssa. Pelkäsin, että kirja olisi väistämättä pettymys, koska edelliset kolme kirjaa olivat niin vaikuttavia. Pelko ei onneksi toteutunut ja ihastuin syvästi tähänkin tarinaan. Kirjan päähenkilö on barcelonalaisessa sisäoppilaitoksessa opiskeleva Óscar Drai, joka tutustuu läheisessä jugendlinnassa asuvaan Marinaan sekä tämän isään Germániin. Germán on entinen taidemaalari, joka elää menneisyyden tiukassa otteessa ja kaipaa vuosia sitten kuollutta vaimoaan. Marina on arvoituksellinen nuori nainen, joka herättää Óscarin uteliaisuuden ensihetkestä lähtien. Óscarin ja Marinan seikkailut vievät Barcelonan varjoisille kujille, pelottaville hautausmaille, ränsistyneisiin kaupunginosiin ja ylväisiin jugendtaloihin.

Kirjassa vilisee yliluonnollisia ja pelottavia tapahtumia. Fantasiakirjallisuutta teos ei kuitenkaan mielestäni ole vaan ennemminkin maagista realismia. Magiikkaa tässä tosin on ehkä hieman enemmän kuin lajityypin edustajissa yleensä. Ärsyynnyn kirjallisuuden epärealistisuudesta helposti, mutta Zafónin mystinen Barcelona sen sijaan ihastuttaa kerta toisensa jälkeen. Pystyn näkemään pimeät kujat ja synkät rakennukset silmieni edessä ja tuntuu kuin olisin seikkailussa mukana. Aina Zafónin kirjan luettuani alan haaveilla matkasta Barcelonaan ja siitä, että kulkisin kaupungin kujia Tuulen varjo oppaanani.

Tarina oli ihana, mutta Óscarin taipumus syöksyä vaarasta toiseen lähes empimättä aiheutti hetkittäin tahatonta silmien pyörittelyä. Tosielämän 15-vuotias tuskin olisi niin rohkea, mutta toisaalta, kukapa haluaisi kokea kirjallista seikkailua arkajalan seurassa. Kokonaisuutena tarina ihastutti ja vei sydämen mukanaan. Nyt voin virallisesti todeta, että Zafón on yksi lempikirjailijoistani.

 

(Carlos Ruiz Zafón: Marina, Otava 2013)