Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.

(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)

Eva Weaver: Jacobin takki

Olen lähiaikoina lukenut pelkästään joko dekkareita tai kaunokirjallisuutta, jossa on sadunomaisia elementtejä. Jacobin takkiin tarttuessani oletin, että kirja poikkeaa edeltäjistään realistisemmalla otteella, mutta jonkinasteiseen satuun törmäsin kuitenkin. Pääosa kertomuksesta on kuitenkin valitettavan totta. Tarina alkaa vuodesta 1938 kun Varsovan juutalaiset elävät vielä normaalia elämää rakkaassa kotikaupungissaan. Vuoden 1939 syyskuu muuttaa elämän täysin kun pommitukset alkavat ja kuun lopulla Varsova antautuu saksalaisille. Pikkuhiljaa Varsova muuttuu juutalaisten kaupungista kieltojen kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät voi edes liikkua yksin pelkäämättä henkensä puolesta. Vain vähän yli vuoden kuluttua saksalaisten saapumisesta, juutalaiset suljetaan korkeiden muurien taakse ghettoon. Tuolloin tarinan päähenkilö Mika oli neljätoistavuotias.

Mika kasvaa köyhyyden ja pelon varjossa, mutta elämälle antavat sisältöä serkkutyttö Ellie ja isoisältä perityt käsinuket. Mikan maine kiirii ja hänestä tulee gheton nukkemestari. Nukkemestarin rooli vie Mikan toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin ja toisinaan Mikan oman hengen lisäksi myös monen muun henki on uhattuna.

Weaver saa Varsovan kadut heräämään henkiin ja hetkittäin mieleeni tuli Bruno Schulzin Kanelipuodit -kertomuskokoelman arvoituksellinen kaupunki. Mika onnistuu taianomaisesti kulkemaan pimeitä kujia pitkin jäämättä kiinni ja kuljettaa isoisän takin salaisissa taskuissa asioita, jotka muuttavat monen elämän. Weaverin puolalaiskaupunki on kuitenkin muuten hyvin realistinen ja raaka eikä muutama sadunomainen elementti peitä sitä tosiasiaa, että kaupungissa eletään sodan keskellä.

Luin noin puolitoista vuotta sitten Leon Leysonin kirjan Poika joka pelastui. Teos teki silloin syvän vaikutuksen ja kamalinta oli tietysti se, että tarina oli täysin totta. Leysonin kirjaan verrattuna Jacobin takki oli kevyttä luettavaa, koska nukkemestarin rooli ja isoisän maaginen takki tekivät Mikasta alleviivatun fiktiivisen hahmon. Sen takia Jacobin takki sopii mielestäni hyvin esimerkiksi yläkouluikäiselle lukijalle ja tarjoaa astetta pehmeämmän tavan saada tietoa holokaustin kauheuksista.

(Eva Weaver: Jacobin takki, WSOY 2015. Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw, suomentanut Anna Lönnroth)

Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.

(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)



Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Camille Preaker työskentelee toimittajana Chicago Daily Postissa. Camille on kotoisin Wind Gapin pikkukaupungista, jonne päätoimittaja lähettää hänet tekemään juttua lapsenmurhasta. Camille ei ole astunut jalallaan kotikaupunkiinsa kahdeksaan vuoteen ja paluu herättää monenlaisia muistoja ja tuo menneisyyden haamut käsin kosketeltavan lähelle.

Teräviä esineitä oli yllättävä, järkyttävä ja hienosti rakennettu kertomus. Juoni aukesi juuri sopivassa tahdissa ja yllätyksiä riitti kaameaan loppuun asti. Flynniltä on aiemmin ilmestynyt teokset Kiltti tyttö ja Paha paikka. Molemmat olivat hyviä jännäreitä, mutta Teräviä esineitä oli vielä parempi. Pahan paikan kohdalla olin sitä mieltä, että se oli parempi kuin kirjailijan ensimmäinen teos ja nyt taas Teräviä esineitä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä. Mihin Flynn vielä tulevaisuudessa pystyykään?!

Flynnin kirjoissa ei ole tarjolla puhtoisia sankareita, vaan jokaisella on vikansa ja omituisuutensa. Pahan paikan päähenkilö Libby oli vastenmielinen tyyppi ja Camille herätti alkuun vähän saman tyyppisiä ajatuksia. Vastenmielisintä kirjassa oli ehkä kuitenkin Wind Gapin kaupunki, jossa voi tehdä lähes mitä tahansa kunhan on riittävän rikas tai röyhkeä.

Jos kunnon kesäjännäri on vielä lukematta, lue tämä!

(Gillian Flynn: Teräviä esineitä, WSOY 2015. Suomentanut Maria Lyytinen)



Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)