Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.

(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)



Veronica Roth: Outolintu

Outolintu oli vähän kuin olisi lukenut Nälkäpeliä uudelleen. Mitään erityisen omaperäistä kirjailija ei ollut keksinyt ja monet asiat tuntuivat olevan lainattuja. Pidin kuitenkin alkuperäisestä Nälkäpelistä niin paljon, että otin ihan mieluusti vastaan tilaisuuden päästä kokemaan saman tyyppinen seikkailu vähän erilaisella twistillä.

Outolintu sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu viiteen eri ryhmään ja jokaisen ryhmän jäsenten tulee elää ryhmälle asetettujen odotusten mukaisesti. Nuoret joutuvat 16-vuotiaana testiin, joka antaa heille suuntaviivat, mihin ryhmään he kuuluvat: Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin vai Teräviin. Testin tulokseen pohjautuen nuoret tekevät valinnan, jonka kanssa pitää elää koko loppuelämä. Divergentit ovat ihmisiä, joiden "valintakoe" ei näytä yhtä yksittäistä tulosta vaan henkilö saattaa sopia useampaan ryhmään. Kuten arvata saattaa, tarinan päähenkilö Tris on divergentti.

Nuorten päähenkilöiden ihastumiset ja rakastumiset olivat viihdyttävää luettavaa, koska kukapa ei ihastumisen tunteesta nauttisi. Samaa koin lukiessani Twilight -sarjan kirjoja, jotka eivät myöskään ole varsinaisesti mitään laatukirjallisuutta, mutta viihdyttäviä omassa lajissaan. Tähän väliin täytyy pitää pieni puolustuspuhe tietyntyyppisen kirjallisuuden puolesta. Twilight -sarjan ansiosta moni teini on lukenut lähivuosina useita kirjoja, vaikka muuten vapaaehtoisesti luettujen kirjojen määrä olisi ehkä jäänyt nollaan. Samaan tapaan Harry Potterit saivat aikanaan monet lapset innostumaan lukemisesta. Kaikki lukeminen on hyvästä, oli kirjan sisältö melkeinpä mikä hyvänsä. Toivon, että Outolintu saa myös monet nuoret tarttumaan kirjaan sen sijaan, että kaikki vapaa-aika kuluisi vain telkkarin äärellä.

Outolintu on arvioitu jo monessa kirjablogissa: Sonja, Krista ja Annami olisivat kaikki kaivanneet lisää pohjustusta sille, miksi luokkajakoon oli päädytty ja samaa jäin itsekin kaipaamaan. Outolintu täytti kuitenkin melko täydellisesti ne toiveet, joita olin kirjalle asettanut eli sain nauttia ihastumisen tunteesta ja uppoutua kevyen dystopian maailmaan. Ja jostain netin uumenista löytyi myös tieto, että trilogian seuraavissa osissa luokkajaon historiaa valaistaan lisää, joten ei muuta kuin jatko-osia odottelemaan.

 

(Veronica Roth: Outolintu, Otava 2014)