Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4

(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

On kulunut puolitoista vuotta siitä kun Louisa jätti hyvästit Will Traynorille. Lou lupasi Willille elää elämäänsä täysillä ja nyt puolentoista vuoden ajelehtimisen jälkeen lupaus on edelleen lunastamatta. Lou on töissä lentokentän pubissa, ja inhoamansa työn lisäksi Loulla ei muuta sisältöä elämässään olekaan. Willin kuoleman myötä Lou on menettänyt paitsi osan itsestään, myös perheensä. Dramaattisen onnettomuuden myötä Louisa joutuu kuitenkin palaamaan kotikaupunkiinsa ja samalla kohtaamaan menneisyytensä. Yllättävä vieras muuttaa Loun elämän suunnan täydellisesti.

Välillä tekee hyvää lukea jotain kevyttä. Kevyessäkin kirjallisuudessa voi kuitenkin olla ajatusta ja sisältöä, ja niitä molempia löytyy Moyesin uutuudesta. Vaikka tarinan edellinen osa Kerro minulle jotain hyvää ei iskenyt minuun yhtä täysillä kuin moniin muihin lukijoihin, oli silti mukava päästä lukemaan jatkoa Loun tarinalle. Heti kirjan alussa tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa.

Moyes kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja vaikka tarinan henkilöiden käytösmallit ja juonenkäänteet ovat hieman ennalta-arvattavia, ei se haittaa. On tämä silti chick litiä parhaasta päästä. Uskottavuusasioihin en halua yleensä tämäntyyppisten kirjojen kohdalla kiinnittää liikaa huomioita, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kunnhan suunnilleen normaalielämän rajoissa pysytään, niin pieni siirappisuus on ihan ok tai jopa toivottavaa.

Jos luit ensimmäisen osan Louisan tarinasta, tämä on suorastaan pakollista luettavaa. Ja jos ensimmäisen osa on vielä lukematta, kannattaa tarttua ensin siihen, jotta pääsee kokonaisuuteen kärryille. Erinomainen kirja rentoutumiseen ja mielen lepuuttamiseen.

(Jojo Moyes: Jos olisit tässä, Gummerus 2016. Suomentanut Heli Naski)

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.

(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)



Kate Morton: Kaukaiset hetket

Edien äiti Meredith on ollut sota-aikaan evakuoituna Kentin maaseudulla suuressa Milderhurstin kartanossa. Meredith ei ole koskaan kokenut olevansa osa perhettään, mutta Milderhurstissa hän tuntee tulleensa kotiin. Lopulta hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Lontooseen ja unohtamaan linnan ja hänestä siellä huolehtineet sisarukset Juniperin, Saffyn ja Percyn. Kymmenien vuosien kuluttua menneisyys palaa rytinällä takaisin kun posti tuo mukanaan kadoksissa olleen kirjeen. Edien äiti ei ole kuitenkaan tarinan varsinainen päähenkilö, vaan Edie itse. Hän työskentelee kirjojen parissa ja kirjallisuus on lopulta syy, mikä hänet vie Milderhurstin linnaan ja pistää ratkomaan kymmenien vuosien takaista mysteeriä.

Kaukaiset hetket on ihana kirja kirjallisuuden ystäville, ja niille jotka rakastavat Englannin maaseudun arvoituksellisia linnoja ja arvostavat oikeaa perinteistä tarinaa. Kate Morton osaa kerätä juuri oikeat ainekset ja punoa niistä hienon tarinan, jossa on sopivassa suhteessa arkitodellisuutta, mysteerejä ja ihmissuhteita. Kaukaiset hetket on juuri sellainen tarina, jota kuuluu lukea viltin alle sohvannurkkaan käpertyneenä, teekuppi kädessä kun ulkona pauhaa syysmyrsky.

 

 

(Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015, suomentanut Natasha Vilokkinen)



Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Will Traynor on superaktiivinen nuori mies, jolla on kasapäin vaarallisia harrastuksia, upea tyttöystävä ja vaativa bisnesura Lontoossa. Kaikki muuttuu kun Will jää moottoripyörän alle ja halvaantuu.

Louisa Clark joutuu työttömäksi kahvilatyöntekijän hommista ja joutuu etsimään uuden työn pystyäkseen osallistumaan niukasti toimeen tulevan perheensä elättämiseen. 26-vuotias Louisa asuu saman katon alla äitinsä, isänsä, siskonsa ja tämän pienen pojan kanssa, ja on ollut aina tyytyväinen elämäänsä pienessä kotikaupungissaan. Huonon työllisyystilanteen takia Louisa päätyy hakemaan henkilökohtaisen avustajan paikkaa ja suureksi yllätyksekseen saa työn.

Louisa on kirjassa pääasiallinen minäkertoja. Tarinaa kerrotaan kuitenkin muutamassa luvussa muidenkin näkökulmasta ja se elävöittää kerrontaa mukavasti. Muuten lukijalle jäisi esimerkiksi Willin äidin ajatusmaailmasta melko yksipuolinen ja vääristynyt kuva.

Kerro minulle jotain hyvää on melko perinteinen kasvukertomus ja laajemmin katsottuna hieman epätavallinen rakkaustarina. Kirja ei ole ulkoasustaan huolimatta täysin hömppää, mutta ei myöskään niin syvällinen kuin olin odottanut. Olin kuullut tarinasta kollegoiltani aika paljon etukäteen, joten ennakko-odotuksia oli monenlaisia. Ehkä juuri liikojen odotusten takia tarina ei sitten lopulta koskettanut niin paljon kuin olisi voinut olettaa. Toki tunsin suurta myötätuntoa sekä Williä että Louisaa kohtaan, mutta kyyneleet jäivät tämän tarinan kohdalla tulematta. Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin kiva kirjallinen välipala ja suosittelen sitä hyvin kerrottujen kevyiden ja keskivertohömppää koskettavampien tarinoiden ystäville.

Kirjablogeissa tästä kirjasta ovat kertoneet myös mm. Sonja, Sara ja Nina. 



(Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015. Suomentanut Heli Naski)

Emily Brontë: Humiseva harju

Nyt on tämäkin ajaton klassikko luettu. Vuosikausia kestänyt klassikoiden välttely on tullut päätökseensä opiskelun takia, ja viime aikoina olen lukenut monia sellaisia kirjoa, joista on tullut tunne, että tämähän olisi pitänyt lukea jo aikoja sitten. Humiseva harju on yksi niistä. Olisin nauttinut teini-ikäisenä tarinan synkkyydestä suunnattomasti. Nyt nautin kyllä hienosta tarinasta, mutta päällimmäiseksi jäi silti ahdistus. Ensin ahdistuin tavasta, jolla Heathcliffin ottoperhe, isää lukuunottamatta, kohtelee uutta tulokasta. Myöhemmin koin vielä pahempaa oloa siitä, miten Heathcliff myöhempinä vuosina kohtelee ensin Haretonia ja sittemmin Lintonia. Lapsiin kohdistuva karkeus ja kylmyys, ja niiden herättämät tunteet peittivät osittain alleen hienon tarinan. Se, miten minkäkin kaunokirjallisen teoksen koen, riippuu aina hyvin voimakkaasti omasta elämäntilanteesta, sen hetkisistä prioriteeteista ja kokemuksista. Kuten olen täällä aiemminkin maininnut, saatuani lapsen nelisen vuotta sitten, en ole pystynyt juurikaan lukemaan kirjallisuutta, jossa lapsia kohdellaan kaltoin. Esimerkiksi Varistytön lukeminen tyssäsi alkuunsa.

Humisevassa harjussa yleensä olennaisimpana on pidetty Heathcliffin ja Catherinen rakkaustarinaa. Se muodostaakin tietysti tarinan rungon, mutta itselleni tärkeämpi tarina oli se, miten Heathcliffistä kuoriutui julma ja sadistinen mies tultuaan itse huonosti kohdelluksi lapsena ja menetettyään elämänsä rakkauden. Tarinaa voi toki tulkita monella tavalla ja motiiveja ja kätkettyjä syitä Heathcliffin käytökseen voi keksiä monia erilaisia. Voi esimerkiksi pohtia, mitä Heathcliff on jo ehtinyt kokea ennen Humisevaan harjuun saapumistaan. Tai olisivatko lapsuuden syrjintä ja kiusaaminen vaikuttaneet tämän luonteeseen yhtä paljon jos rakkaustarina Catherinen kanssa olisi toteutunut.

Humiseva harju on niin monisyinen tarina, että sen herättämiä ajatuksia voisi vatvoa vaikka kuinka pitkään. Sen sijaan kysyn itseltäni saman kysymyksen kuin kaikkien muidenkin kirjojen kohdalla; tykkäsinkö? Ja vastaus kuuluu, kyllä, erittäin paljon. Tässä klassikkokirjojen meressä, jossa huomaan nyt päivästä toiseen uiskentelevani, Humiseva harju on tähän mennessä tehnyt suurimman vaikutuksen. Toki parhaimmat helmet saattavat olla vielä lukematta.

 

(Emily Brontë: Humiseva harju, Otava 2011, suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1847)



Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi vuoden 2011 parhaista lukukokemuksista. Sen takia odotukset Hylättyä puutarhaa kohtaan olivat melko korkealla ja hetken ajan jo näytti, että odotukset tulivat täytetyksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana tarina kulki hyvin ja jäin samantien koukkuun. Sadan sivun kohdalla aloin jo tuntea pientä pettymystä, koska tarinassa oli liikaa näkökulmia. Kertomus eteni monella eri aikakaudella ja monen eri henkilön näkökulmasta. En lopultakaan osannut päätää, kenen näkökulman olisi voinut jättää pois ilman, että tarina olisi siitä kärsinyt. Ei ollut selvästi kirjailijakaan osannut.

Hylätty puutarha oli kuitenkin hyvä kirja ja lukemisen arvoinen. Pidin Cassandrasta ja tunsin tämän menneisyyttä kohtaan ensin suurta uteliaisuutta ja myöhemmin syvää myötätuntoa. Vaikka Nell oli tarinan varsinainen päähenkilö, en osannut samaistua hänen juurettomuuteensa ihan täysillä. Myöskään Elizan tai Rosen kohtalot eivät herättäneet kovin voimakkaita tunteita. Cassandran elämän tragediat tekivät suurimman vaikutuksen ja siksi Cassandra nousi minulle tarinan keskeisimmäksi hahmoksi.

Hylätty puutarha on kaunis tarina, jonka henkilöiden mukana pääsee kokemaan paljon erilaisia tunteita. Surua, menetyksen tuskaa, myötätuntoa, iloa, onnellisuutta, ihastumista... Varsinainen tarina jää oikeastaan tarjolla olevan tunneskaalan varjoon ja se onkin Hylätyn puutarhan suurin heikkous. Vaikka kirjassa on hyvin rakennettu ja yllättäväkin juoni, se ei jäänyt mieleen yhtä voimakkaasti kuin henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset. Odotukset olivat Rivertonin jälkeen korkealla ja ne eivät täyttyneet, mutta odotan silti mielenkiinnolla seuraavaa suomennosta Mortonin tuotannosta.

 

 

(Kate Morton: Hylätty puutarha, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen)



Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)