Kiitos ja näkemiin!

On aika sanoa tälle blogille hyvästit, ainakin toistaiseksi. Kivan harrastuksen sijaan blogista on tullut enemmänkin rasite ja huonon omantunnon aiheuttaja. Jatkossa kirjoitan kirjasuosituksia työnantajani blogiin (tästä olen todella innoissani!), joten jätän nyt suosiolla tälle alustalle hyvästit. Lukuvinkkejäni löydät jatkossakin Facebookista https://www.facebook.com/lillinkirjataivas.

Aloitimme ystäväni Sonjan kanssa nelisen kuukautta sitten kirja-aiheisen podcastin, joka löytyy osoitteesta: https://soundcloud.com/kirjapinon-takaa.

Toivottavasti kohtaan näissä muissa kanavissa tulevaisuudessa teitä, jotka olette vuosien varrella tekstejäni lukeneet. Kiitos ja kumarrus!

Tommi Kovasen Kuolemanlaakso ja muut syyskuun luetut

Syyskuun aikana ehdin lukea vain neljä kirjaa. Jännäreistä pidin taukoa ja luettavaksi valikoitui muutama melko perinteinen romaani, ja myös yksi minulle hyvin epätyypillinen lukukokemus. Neljästä kirjasta kolme oli sattumalta saman kustantajan, mutta juuri muuta yhteistä näillä teoksilla ei ollut. Syksyn aikana on ilmestynyt niin paljon hyvää luettavaa, että olen jo ihan pulassa kirjapinojen ja lukulistojen kanssa. Lokakuulle jäi ainakin Kate Mortonin uutuus, Millennium-sarjan viides osa ja Dan Brownin pitkään odotettu Alku. Tässä muutama sana syyskuun luetuista:

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Pidin Lumilapsesta paljon. Voisin ehkä jopa sanoa, että se mahtuu kaikkien aikojen top10 listalleni. Joihinkin lukijoihin Iveyn uutuus oli tehnyt yhtä suuren vaikutuksen, mutta itse en tavoittanut samaa kokemusta. Tarina oli kaunis, Alaskan maisemat upeat ja päähenkilöiden välinen kaipaus lumoavaa. Kerronnan rytmi oli kuitenkin todella rauhallinen ja se vei lukukokemuksesta parhaan kärjen. Tuntui, ettei tarina oikein etene ja kirjaa olisi pitänyt lukea todella pitkiä aikoja kerralla, jotta kertomukseen olisi päässyt kunnolla sisään. Suosittelen lempeiden, pitkien tarinoiden ystäville, nautiskelijoille.

(Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle, Bazar 2017. Suomentanut Marja Helanen)

Tommi Kovanen, Jenny Rostain: Kuolemanlaakso (äänikirja)

Todellinen yllättäjä lukulistallani. En seuraa urheilua enkä ole yleensä ollut millään tasolla kiinnostunut urheilijatarinoista. Luin Hesarista artikkelin Kovasesta ja uteliaisuuteni heräsi sen verran, että päätin hypätä tuntemattomaan ja tarttua ensimmäistä kertaa ikinä urheilijaelämäkertaan. Kyllä kannatti! Jenny Rostain on tehnyt todella hyvää työtä tekstin kanssa ja tarina on kaikessa karuudessaan todella koskettava ja antaa ammattilaisurheiluun aivan uudenlaista näkökulmaa. Taklaustapauksesta on ilmeisesti aikanaan käyty paljon keskustelua ja se on käsittääkseni jakanut vahvasti mielipiteitä. Koska en ole erityisen kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan jääkiekosta, koko tapaus on jäänyt minulta huomiotta. Sen takia pääsinkin lukemaan kirjaa ns. puhtaalta pöydältä ilman ennakko-oletuksia. Suosittelen kirjaa toki jääkiekosta kiinnostuneille, mutta lisäksi kenelle tahansa, jota kiinnostaa hyvin kirjoitetut elämäntarinat ja ihmiskohtalot.

(Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso, Bazar 2017)

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva tarina siitä, miten ympäristön paineessa on vaikeaa pysyä uskollisena muille tai edes itselleen ja omille periaatteilleen. Pierrot ja Anshel ovat naapureita ja parhaita ystäviä kunnes Pierrot joutuu muuttamaan pois. Uudessa kodissa Saksassa ei saa puhua menneisyydestään eikä varsinkaan juutalaisystävästään. Ajan saatossa on helppo unohtaa, mistä on tullut ja kuka on joskus ollut. Vaikka tästä aiheesta on kirjoitettu loputtoman paljon, aina aika ajoin on hyvä palautella mieleensä, miten omista arvoistaan on tärkeää pitää kiinni silloinkin kun ympärillä asiat muuttuvat.

(John Boyne: Poika vuoren huipulla, Bazar 2017. Suomentanut Heli Naski)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Suomen juhlavuoden kunniaksi Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä Suomen historian merkkitapahtumista ja -henkilöistä. Kirjassa otetaan kantaa niin kestävyysjuoksuun, suksien voiteluun kuin Kekkoseenkin. Tällä kertaa myös emäntä pääsee ääneen. Kirjassa on haikeutta, jota en ole aiemmista Mielensäpahoittajista tavoittanut ainakaan samassa mittakaavassa. Muuten tuntui, että tässä kirjassa Kyrö saavuttaa samanlaisen nokkeluuden ja tekstin jouhevuuden kun ihan ensimmäisessä Mielensäpahoittajassa. Vahva suositus sekä vanhoille Mielensäpahoittajan ystäville että uusille (jos tästä maasta vielä löytyy joku joka ei ole lukenut yhtäkään edellisistä osista).

(Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi, WSOY 2017)

Siinä kaikessa lyhykäisyydessään syyskuun luetut. Loppuvuoden aikana haluan lukea aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden lisäksi nuortenkirjoja ja lasten romaaneja. Lukulistalla on myös Mauri Kunnaksen upea Koiramäen Suomen historia.

Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja muut loppukesän luetut

Taas on kirjakoosteen aika. Loppukesän luetuissa oli kirjallisuutta laidasta laitaan. Jännäreitä ei mennyt enää yhtä paljon kuin alkukesällä ja sen myötä lukutahti hieman hidastui. Mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Thomasin kirja on ollut valtava menestys Amerikassa ja sen teema on niin ajankohtainen, että en lainkaan ihmettele sen saavuttamaa suosiota. Toivon sille suurta menestystä myös Suomessa, koska kaikille yhteisestä ihmisarvosta puhuminen on tarpeen täälläkin. Ahavan kirja oli uusi näkökulma aiheeseen, jolle en ollut suonut koskaan ajatustakaan. Tarinan traagisuus on kuitenkin lajia, joka voi tavalla tai toisella osua kenen tahansa kohdalle; menetys, joka alkaa täysin yllättäen, mutta tapahtuu hitaasti ja tuskallisesti. Ahava kirjoittaa soljuvaa, mutkatonta tekstiä, jota on ilo lukea vaikka aihe on haikean surullinen.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Huh, miten vaikuttava ja ajankohtainen tarina. Kirja sopii kaikille teini-ikäisistä alkaen ja ansaitsee tulla kaikenikäisten lukemaksi. Hieno sukellus vieraaseen kultuuriin ja teini-ikään, jossa epävarmuus ja itsensä etsiminen ovat arkipäivää. Kirjan päähenkilö Starr asuu huonomaineisella slummialueella, mutta käy koulua hyvällä, valkoihoisten kansoittamalla alueella. Starr elää kahden maailman välissä ja ei tiedä täysin itsekään, mihin kuuluu. Eri kaveripiirien ristitulessa eläminen saa aivan uusia muotoja kun Starrin ystävä joutuu poliisin ampumaksi tytön ollessa paikalla. Kirja on erinomaisen hyvin suomennettu ja uskon siitä tulevan syksyn isoin ilmiö käännöskirjallisuuden saralla.

(Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Otava 2017. Suomentanut Kaijamari Sivill)

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Työkaveri ylisti tätä jännäriä ja odotukset kasvoivat liiankin suuriksi. Ihan huipputasoon tarinassa ei mielestäni päästy, mutta aivan kelvollinen psykologinen jännäri tämä oli. Luin kesän aikana saman lajityypin kirjoja niin paljon, että mitta alkaa olla täynnä ja ehkä siksi en aivan täysillä pystynyt nauttimaan tästä. Greben kirja oli kuitenkin kesän luetuista psykologisia trillereistä ehdottomasti paras.

(Camilla Grebe: Kun jää pettää alta. Gummerus 2017. Suomentanut Sari Kumpulainen)

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Suurin kaikista oli ainoa kesän uutuusdekkareista, joka sai Hesarin isossa jännärikoosteessa viisi tähteä. Se herätti tietysti mielenkiinnon ja tartuin kirjaan, joka olisi todennäköisesti muutoin jäänyt lukematta. Kirja poikkesi piristävästi perusdekkareista, koska päähenkilö oli vain 18-vuotias ja kerronnan keskiössä oli oikeusprosessi eikä rikos.

(Malin Persson Giolito:Suurin kaikista. WSOY 2017. Suomentanut Tarja Lipponen)

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Härkösellä on hyvin omintakeinen huumori ja sitä oli tarjolla tässäkin uutuudessa. Tarina ei ollut surullinen kuten takakannen perusteella odotin, vaan huokui taitelijapäähenkilön elämisen tuskaa ryyditettynä aimo annoksella ironiaa.

J.P. Delaney: Uusi asukas

Tätä lukiessani ajattelin, että en lue yhtään psykologista jännäriä ehkä enää koskaan. Kiintiö on todella täynnä ja vaikka Uusi asukas oli idealtaan ihan hyvä, sekään ei poistanut yliannostuksen tunnetta. Tarinan päähenkilö asuu talossa, jonne päästäkseen pitää noudattaa tarkkoja sääntöjä ja antautua tarkkailtavaksi modernin tekniikan avulla. Samassa asunnossa asui aiemmin tyttö, joka kuoli epäselvissä olosuhteissa ja uusi asukas alkaa epäillä olevansa mahdollisesti seuraava uhri. Tarinan juonenkuljetus sekoitti pään ihan kunnolla ja totuus lipesi näpeistä monta kertaa. Ihan kelpo jännäri siis.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Ihana Napoli-sarja jatkuu. Kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa! Sarjan toisessa osassa Elena ja Lila ovat jo nuoria aikuisia. Lila on mennyt naimisiin suuren rakkautensa kanssa, mutta kaikki ei suju kuten haaveissa. Elena on kateellinen Lilan elämästä rouva Carraccina eikä aavistakaa kuinka huonolla tolalla asiat ovat. Tyttöjen ystävyys rakoilee ja muuttaa muotoaan, mutta lopulta he vetävät aina toisiaan puoleensa kuin magneetit.

(Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. WSOY 2017. Suomentanut Helinä Kangas)

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Huikean hieno kuvaus hitaan ja hiipuvan menetyksen tuskasta. Päähenkilön aviomies ilmoittaa eräänä päivänä aamukahvipöydässä, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Siitä alkaa pitkä muutosprosessi kohti uutta elämää, johon vaimo tahtomattaan joutuu mukaan. Sukupuolenvaihdoksesta puhutaan nykyään paljon, mutta lähes aina vaihtajan omasta näkökulmasta. Ahava tuo esiin unohdetun näkökulman ja sen, miten koko yhteinen elämä tuntuu valheelta kun toinen onkin aina halunnut olla jotain muuta.

(Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirja, jonka olen aikonut lukea siitä asti kun se voitti Finlandia-palkinnon. Nyt kuuntelin romaanin äänikirjana ja ymmärrän hyvin, miksi kirja ansaitsi palkintonsa aikoinaan. Tarinassa kerrotaan amerikkalaisen Joen ja suomalaisen Alinan parisuhteen tarina ja myöhemmässä ajassa heidän yhteisen, jo aikuiseksi kasvaneen poikansa tarina. Kirjassa on paljon tulevaisuuden visioita, millaiseksi maailma muuttuu kun tekniikka ja lääketiede kehittyvät ja niiden annetaan vaikuttaa ihmisen mieleen ja jopa perusluonteeseen. Samalla se on tarina parisuhteen karikoista ja murskautuneista toiveista.

(Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014)

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Jos kaipaa kirjalta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, joka on puettu poikkeuksellisen taidokkaaseen tarinoiden kudelmaan, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Kertomusten kokoelma on pirstaleinen, älykäs, erilainen kuin mikään, mitä olen aiemmin lukenut. Roy kuvaa intialaista yhteiskuntaa kaoottisesti, mutta kauniisti vaikka itse tapahtumista kauneus puuttuu tyystin. Erilaisuus ei ole hyväksyttävää ja se pitää kätkeä niin ettei normien mukaan elävä kansanosa joudu sitä näkemään. Surullinen, mutta kaunis tarinakokoelma.

Alkukesän luetut

Kesä alkaa olla puolessa välissä ja olen ehtinyt lukea ilahduttavan paljon. Osa kirjoista tuli ahmittua hetkessä ja joidenkin kanssa vierähti vähän pidempi tovi. Osan luin perinteisinä kirjoina ja osan kuuntelin suoratoistopalvelusta. Äänikirjat ovat pelastaneet sekä kiireiset työmatkat että tylsät juoksulenkit. Tässä kooste luetuista:

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä (äänikirja)

Olen lukenut Kepleriltä aiemmin vain Joona Linna -sarjan ensimmäisen kirjan. En ollut silloin erityisen vaikuttunut ja Keplerit saivat jäädä. Nyt päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja onneksi tein niin, koska Kaniininmetsästäjä oli todella sujuva ja juoneltaan hyvin rakennettu jännäri. Eikä haitannut yhtään vaikka en tiennyt päähenkilön taustoista juuri mitään. Tälle vahva suositus.

(Lars Kepler:Kaniininmetsästäjä, Tammi 2017)

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Unelmat ovat olleet kovasti pinnalla lähiaikoina, niistä puhutaan paljon ja niitä kirjataan ylös muistikirjojen sivuille. Kymmenen unelmaani pisti minutkin miettimään, mistä haaveilin teini-ikäisenä, mikä on toteunut ja mikä ei. Kirjan tarina on alussa haikean surullinen, mutta kyseessä on ehdottomasti yksi tämän kesän lämminhenkisimmistä hyvänmielentarinoista.

(Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani, Otava 2017)

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Simon on ehkä sympaattisin hahmo, johon olen nuortenkirjassa törmännyt. Simon on homo, mutta ei ole vielä kertonut asiaa läheisilleen. Paljastuksen hetki harppaa isosti lähemmäs kun eräs Simonin koulutovereista saa asian selville ja alkaa kiristää Simonia. Tarina etenee suoraviivaisesti ja vailla turhia kliseitä, ja henkilöhahmot saavat hymyn huulille moneen kertaan. Kokonaisuudessaan ihana kirja.

(Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Otava 2017)

Jo Nesbö: Jano (äänikirja)
Harry Holen kanssa kävi samoin kuin Joona Linnan kanssa, luin joskus vuosia sitten yhden ja en erityisemmin tykännyt. Nyt oli tämänkin osalta uuden mahdollisuuden aika ja täytyy myöntää, että olihan se aika hyvä. Lähes peräkkäin kuunneltuina Kepler ja Nesbö muistuttavat toisiaan melko paljon. Molemmat ehdottomasti laadukkaita jännäreitä ja ymmärrän niiden suosion nyt paremmin. Tarinana pidin ehkä Janosta hiukan enemmän kuin Kaniininmetsästäjästä. Harryn lumoa en tosin ihan täysin tavoittanut, joten päähenkilökisan Joona Linna vei ihan selvästi.

(Jo Nesbö: Jano, Johnny Kniga 2017)

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Greenweĺl on niittänyt mainetta tarinallaan amerikkalaisesta miesopettajasta, joka asuu Bulgarian Sofiassa ja etsii itseään. Opettaja tutustuu miesprostituoituna toimivaan Mitkoon, jonka kanssa tälle muodostuu ristiriitainen suhde, jossa kumpikaan ei tiedä, onko kyse välittämisestä ja rakkaudesta vai hyväksikäytöstä ja riippuvuudesta. Greenwell kirjoittaa kaunista tekstiä ja sekä aiheensa että runollisen tekstityylinsä takia kirja muistuttaa Kissani Jugoslaviaa. Molemmissa kirjoissa ulkopuolisuuden tunne on voimakkaasti läsnä, mutta vaikka pidin Greenwellin tarinasta, ei se päihittänyt Statovcin tekstiä. Vahva suositus kuitenkin tällekin.

(Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo 2017)

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)
Rotkon takakansitekstissä kirjaa verrattiin Joel Dickeriin ja Stephen Kingiin. Tarinaa ei kovin monta sivua tarvinnut lukea kun vertauksen syyn pääsi havaitsemaan. Rotko muistuttaa kerronnaltaan Dickerin kirjoja huomattavasti, joten tämä on ihan ehdottomasti suorastaan pakollista luettavaa Dicker -faneille. Viitteet Stephen Kingiin tulevat vastaan tarinan loppupuolella, mutta ne eivät häirinneet vaikka en kauhuelementtien ystävä nykyisin olekaan. Rotko oli erittäin hyvä kirja ja parasta oli huikea vuoristomiljöö, joka on tarinassa läsnä kuin yhtenä päähenkilönä.

(Luca D'Andrea: Rotko, Tammi 2017)

Marko Annala: Värityskirja
Voimakkaasti omaelämäkerrallinen tarina koulukiusaamisesta ja sen vaikutuksista elämään. Näin tärkeästä aiheesta pitää kirjoittaa juuri kuten Annala tekee, vähäeleisesti ja vailla liioittelua. Julmuus hätkähdyttää silti. Värityskirja on selviytymistarina ja kertomus siitä, miten juuri sen oman jutun löytäminen voi pelastaa vaikka kaikki muu sortuisi. Koulukiusaaminen on niin tärkeä aihe, että siitä soisi kirjoitettavan enemmänkin.

(Marko Annala: Värityskirja, Like 2017)

Nämä olivat touko- ja kesäkuun luetut. Heinäkuussa on ollut vuorossa muun muassa erityisen menevä dekkari, kotimainen kestosuosikki ja poikkeuksellinen oikeussalijännäri. Loppukesän aikana ilmestyy vielä monta uutuutta, joita ei meinaa malttaa odottaa. Onneksi vielä puolet lomasta on edessä päin, joten lukuaikaa on riittämiin.

Samuel Björk: Yölintu

Samuel Björkin Yölintu oli minulle yksi tämän kevään odotetuimmista jännäreistä. Pidin Holger Munchin ja Mia Krügerin henkilöhahmoista jo sarjan avausosassa, joten oli mukava päästä taas tapaamaan vanhoja tuttuja. Asetelma on melko perinteinen kun vanhempi miespoliisi on yrmeä, mutta pohjimmiltaan lämminsydäminen, ja nuori naispoliisi on kaunis, mutta itsetuhoinen. Björk onnistuu kuitenkin punomaan niin hyvän juonen, että pienet kliseet eivät haittaa.

Tarina alkaa kun metsästä löytyy nuoren tytön ruumis sulkien ympäröimänä. Asetelma vaikuttaa rituaalimurhalta ja sellaisena poliisit alkavat sitä tutkia. Holgerin ja Mian yksityiselämän sotkut tahtovat kuitenkin viedä parhaan terän heidän innostaan selvittää murhaa. Tutkinta polkeekin jo hieman paikallaan kun heidän syliinsä tipahtaa videonpätkä, joka avaa heidän silmänsä.

Yölintu oli helppolukuinen ja juonivetoinen jännäri, jonka ahmi muutamassa tunnissa. Jos kaipaa kevyttä lukemista, jossa on sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa verta ja suolenpätkiä, niin Björkin uutuus on oivallinen valinta.

(Samuel Björk: Yölintu, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Mitä tapahtuu, kun lapsi aloittaa koulun ja koko elämänrytmi muuttuu? Vielä muutama kuukausi sitten päiväkodin suojissa häärineen lapsen pitäisi pystyä huolehtimaan itse aamutoimistaan ja kulkea koulumatkat yksin. Kun on kyse Paavo Pasasesta, niin arvata saattaa, ettei kaikki mene ihan putkeen.

Kahden ensimmäisen luvun aikana ehdin jo sekä nauraa ääneen että tirauttaa muutaman liikutuksen kyyneleen. Oma poikani menee syksyllä kouluun, joten olen varmasti otollista kohderyhmää, mutta uskon että tarina olisi kolahtanut joka tapauksessa vaikka elämäntilanne ei olisikaan juuri tämä.

Luin Eve Hietamiehen aiemmat kirjat kauan sitten ja odotin Paavo Pasasen uusia seikkailuja yhtä hartaasti kuin varmasti moni muukin. Odotukset olivat siis kasvaneet jo melko suuriin mittoihin, ja miten iloinen olenkaan kun voin nyt todeta, että ne täyttyivät ja ehkä jopa ylittyivät. Hammaskeiju oli pullollaan loistavia oivalluksia ekaluokkalaisen elämästä ja siitä, miten haastavaa vanhemmuuden ja työelämän yhdistäminen voi olla. Ja miten palkitsevaa on huomata, että omasta lapsesta on tullut aika hyvä tyyppi.


Hammaskeiju on loistava, lue se!

(Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017)

Geir Tangen: Maestro

Norja on uusi Ruotsi, sanoi kustantajan edustaja esitellessään kevään uutuusdekkaritarjontaa ja komppaan, että näin se taitaa olla. Samuel Björkin uutuus on minulle kevään odotetuin jännäri, mutta sitä odotellessa voi nauttia toisesta norjalaisherkusta nimittäin Geir Tangenin Maestrosta.

Viljar Ravn Gudmundsson on Haugesunds Avis -lehden tähtireportteri. Tai oli ainakin joskus ennen kuin asiat muuttuivat. Nyt Gudmundsson nousee taas toimituksessa uuteen arvoon kun tappaja alkaa ilmoittaa murhista hänelle etukäteen sähköpostilla. Tapausta ryhtyy selvittämään rikostutkija Lotte Skeisvoll, ja rikostutkinnan ja lehtitoimituksen intressit eivät aina meinaa mennä ihan yksiin. Lotte kuitenkin ymmärtää, että Gudmundsson on olennainen osa rikoksen ratkaisua, ja toimittaja ja etsivä oppivat lopulta luottamaan toisiinsa.

Maestron takakannen perusteella pelkäsin, että kirja yrittää liikaa kopioida Silta -sarjan ideaa, mutta näin ei lopulta onneksi ollut. Maestron juoni on hyvin rakennettu ja tarinan tahti tiivistyy loppua kohden juuri oikealla tavalla. Sarjamurhaajatarinasta kun on kyse, niin raakuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli silti. Olen lähiaikoina lukenut pääosin jännäreitä, joissa tunnelma punotaan psykologisen jännityksen avulla eikä niinkään suoraviivaisilla murhakuvauksilla. Ei Maestro kuitenkaan niin raaka ollut etteikö tarinasta olisi voinut nauttia. Ennen ruotsalaisuus oli laadun tae jännäreiden kohdalla, mutta niin on näköjään norjalaisuuskin.

(Geir Tangen: Maestro, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)

Juuli Niemi: Et kävele yksin (äänikirja)

Kuuntelin Juuli Niemen Finlandia Junior -voittajan Bookbeat -palvelusta muutama viikko sitten ja olin todella vaikuttunut. Olin toki olettanut, että kirjan täytyy olla hyvä, mutta se oli jotain paljon enemmän. Niemen teksti on kaunista ja moni yksittäinen lause kertoo tarinaa enemmän kuin voisi kuvitella olevan edes mahdollista. Sanamuotoihin ja lauserakenteisiin mahtuu valtava määrä merkityksiä.

Ada on 15-vuotias kiltti tyttö; pärjää koulussa ja kapinoi vain oman päänsä sisällä. Ada elää kahdestaan taiteilijaäitinsä kanssa ja boheemin kahden hengen perheen elämä on hyvin harmonista. Äidin ja tyttären suhde on poikkeuksellisen tiivis.

Egzon on syntyperäinen suomalainen eikä ole koskaan edes käynyt vanhempiensa synnyinmaassa Kosovossa. Sinne on kuitenkin jäänyt Egzonin äidin sydän ja koko perheen identiteetti. Egzon ei ole kotonaan missään ja isoveljen lähtö murtaa viimeisenkin yhtenäisyyden tunteen.

Kun 15-vuotias rakastuu, koko muu maailma on vain tiellä. Usko siihen, että kukaan ei ole koskaan kokenut mitään vastaavaa, on järkkymätön. Epävarmuus, toivo, usko, pelko, kuvitelma toisen täydellisyydestä ja varmuus omasta epätäydellisyydestä ovat joka hetki läsnä.

Juuli Niemi saa lukijan muistamaan, millaista oli olla teini-ikäinen. Miten jokainen tunne on elämää suurempi ja miten ympäröivä maailma tuntuu täysin toisarvoiselta verrattuna siihen, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Et kävele yksin on varmasti hieno lukukokemus nuorille, mutta lisäksi jokaisen aikuisen kannattaisi heittäytyä sen avulla siihen elämänvaiheeseen, jonka kaikki ovat kokeneet, mutta moni unohtanut.

(Juuli Niemi: Et kävele yksin. WSOY 2016)

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Jess on yksinhuoltajaäiti, joka raataa kahdessa työssä ja silti arki on pelkkää kituuttamista. Jessin positiivinen asenne on koetuksella kun vanhempaa lasta kiusataan koulussa ja nuorempi ei pääse haluamaansa kouluun, koska rahat eivät riitä. Sisukas Jess keksii kuitenkin aina keinot ja niin tälläkin kertaa.

Ed Nicholls on varakas yrittäjä, joka tekee elämänsä isoimman virheen ja se maksaa hänelle uran ja ystävyyden. Ed yrittää hukuttaa murheensa baaritiskillä, mutta sekään ei tahdo onnistua. Jessin ja Edin tiet kohtaavat jo toistamiseen ja sattumien kautta he päätyvät yhteiselle matkalle, joka muuttaa molempien elämän monin tavoin.

Hömppäkirjallisuus ei ole ominta lajiani, mutta Moyesin uutuus oli aika kiva välipala. Teksti oli helppolukuista ja kevyttä, ja tarina pysyi hyvin kasassa alusta loppuun. Henkilöhahmot olivat sopivan kummallisia persoonia, jotta heihin pystyi kiintymään tarinan edetessä. Parillisia ja parittomia pitäisi lukea aurinkotuolissa hiekkarannalla ja antaa tarinan viedä kaikki turhat ajatukset mennessään.  Täydellistä lomalukemista siis. Uskon, että tästä tulee ensi kesän hitti, varsinkin jos pokkari ehtii ilmestyä siihen mennessä.

(Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia. Gummerus 2017. Suomentanut Heli Naski)

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Vietin lukion historian tunnit lukien Aku Ankkaa. Akkarien sivistävää vaikutusta mitenkään väheksymättä täytyy todeta, että ei olisi ehkä kannattanut. Onneksi vajavaista historiantuntemusta voi näin aikuisiällä paikata tietokirjallisuuden lisäksi myös lukemalla hyvää kaunokirjallisuutta. Lähiaikoina siihen on ollut paljon mahdollisuuksia esimerkiksi Jukka Viikilän, Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjojen parissa. Samaan suuren vaikutuksen tehneiden lähihistoriaan sijoittuvien romaanien joukkoon voi nyt lisätä Venla Hiidensalon Sinun tähtesi.

Kansallistaiteilija Albert Edelfelt oli taiteellisten lahjojensa lisäksi tunnettu naisseikkailuistaan. Siihen puoleen Hiidensalo tarinassaan keskittyy. Edelfeltin pakonomainen tarve ihastua ja rakastua aina uudelleen, ja lopulta vuosikausien tuska sen yhden naisen takia, jota ei voi koskaan saada. Siinä on tarinan runko yksinkertaisuudessaan, mutta voi miten hienosti Hiidensalo tämän tarinan kertoo. Lukija pääsee sisään Edelfeltin mieleen ja ajatuksiin kuin ne olisivat todellisia.

Albertin lisäksi tarinassa ovat mukana tämän perhe, sisar Berta osin myös kertojaäänenä, ystävät ja lähipiiri, jossa vilisee Suomen lähihistoriasta tuttuja nimiä. Kuvanveistäjä Ville, säveltäjä Janne, taitelija Axel, laulaja Aino, kirjailija Juhani ja tämän vaimo Venny. Lopputeksteissä Hiidensalo sanoo kertoneensa tarinan niin, miten se olisi voinut tapahtua. Kerronta oli niin aitoa, että lukiessa oli vaikea muistaa, että näitä keskusteluja ei voi kukaan sanatarkasti tietää ja teos on syystä kaunokirjallisuutta. Näin historiallinen proosa vie parhaimmillaan mukanaan; ei pysty uskomaan, ettei se ole totta vaikka sen tarinaksi tietääkin.

Miten kovasti toivonkaan tämän kirjan saavan enemmän huomiota ja paljon lukijoita. Niin upea tarina se on ja Edelfelt niin olennainen osa Suomen kansallishistoriaa.

(Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. Otava 2017)

Stephenie Meyer: Kemisti

Olen lukenut Meyerin Twilight -saagan, mutta hänen aiempi aikuisille suunnattu teoksensa Vieras ei ole koskaan päätynyt lukupinooni. Odotukset Kemistin suhteen eivät olleet suuren suuret, koska vampyyritarinoiden kerronnan taso ei ollut erityisen vaikuttavaa, vaikka idea hyvä olikin. Kemisti oli positiivinen yllätys.

Kemisti on nuori nainen, joka on työskennellyt valtion palveluksessa. Hänen työnsä on ollut taistelua maan turvallisuuden puolesta, mutta asetelma on kääntynyt päälaelleen ja hänestä itsestään on tullut uhka. Ammattitappajat jahtaavat Kemistiä ja hän pakenee turvapaikasta toiseen jättäen jälkeensä jahtaajiensa ruumiita. Kemisti on nimensä mukaisesti velho kemiallisten yhdisteiden kehittämisessä, ja nokkelien keksintöjensä avulla hän pelastaa itsensä pulasta kerran jos toisenkin.

Vaikka Kemisti on joutunut ammattinsa takia harjoittamaan monenlaisia raakuuksia, hahmona hän on hyvin sympaattinen. Sama pätee muihinkin tarinan hyviksiin; heille toivoo pelkkää hyvää heidän teoistaan huolimatta. Tarinan roistot ovat pahiksia vailla persoonallisuutta, jolloin lukijan on entistä helpompi olla hyvien puolella. Valoisalla puolella taistelevat sankarit tulevat hyvin lähelle lukijaa, heillä on menneisyys, nykyisyys ja lukiessa heille toivoo myös tulevaisuuden.

Päähenkilöiden keskinäinen dialogi on kirjan suola, vaikka keskustelu on välillä turhankin nokkelaa. Se viihdyttää kuitenkin samaan tapaan kuin sananvaihdot vaikkapa John Greenin nuortenkirjoissa. Pidän tätä kuitenkin positiivisena ilmiönä, koska se laajentaa kirjan kohderyhmän kattamaan myös ne nuoret aikuiset lukijat, joille perinteinen jännäri ei uppoa.

Meyerin uutuus yllätti ja viihdytti. Suosittelen niille jännärien ystäville, jotka haluavat vaihtelua perusdekkarien lukemiseen, ja lukijoille, jotka nauttivat nasevasta, elokuvamaisesta dialogista.

(Stephenie Meyer: Kemisti, Otava 2017. Suomentanut Ilkka Rekiaro)

Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä

Olen lukenut viime kuukausina poikkeuksellisen paljon, mutta blogitekstien kirjoittaminen on jäänyt. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa vuorossa ihan perinteinen uutuuskirja-arvio.

Clare Mackintoshin Annoin sinun mennä alkaa kun viisivuotias Jacob jää auton alle. Äiti päästää pieneksi hetkeksi irti poikansa kädestä ja pahin mahdollinen asia tapahtuu. Kun luin takakannesta tarinan aiheen, pohdin pitkään, pystynkö lukemaan kirjaa ollenkaan vai tuleeko jokaisen vanhemman painajainen aiheeltaan liian lähelle. Onneksi tartuin kirjaan silti, koska juoni oli aivan loistavan hyvin kehitelty ja Mackintosh tarjoili ehkä pysäyttävimmän käänteen, mitä olen koskaan jännityskirjasta lukenut. Kirjailija ei myöskään mässäile onnettomuudella vaan aivan muut asiat muodostavat tarinan rungon; ihmisten väliset suhteet, menneisyyden tapahtumat ja itse mysteeri.

Yliajoa selvittää rikoskomisario Ray Stevens tiiminsä kanssa. Poliisien keskinäiset suhteet ja Rayn yksityiselämän kuviot ovat tarinassa tärkeässä roolissa. Ison osan saa myös Jenna Gray, joka pakenee suremaan tapahtunutta ränsistyneeseen mökkiin Walesin upeisiin rannikkomaisemiin. Pidin tarinan miljööstä ja se antoi hyvän säväyksen jännittävälle juonelle.

Tarinan henkilöhahmojen taustoja ja menneisyyttä kuvaillaan paljon, ja sen vuoksi kirja sopii esimerkiksi Camilla Läckbergin kerronnasta pitäville. Juonenkuljetus ja yllättävä käänne taas ovat selkeästi samaa lajia Gillian Flynnin kirjojen kanssa. Jos uusien käännösjännärien joukosta pitäisi valita yksi luettavaksi tänä keväänä, niin suosittelisin valitsemaan tämän.

(Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Gummerus 2017. Suomennos Päivi Pouttu-Deliere)

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Luen todella harvoin mitään kirjaa uudelleen, mutta poikkeuksena säännöstä olen lukenut Statovcin esikoiskirja Kissani Jugoslavian kolme kertaa. Jos pitäisi nimetä lähivuosilta yksi kirja, joka on tehnyt erityisesti vaikutuksen ja muokannut sekä maailmankuvaani että käsitystäni kirjallisuudesta, vastaus olisi Kissani Jugoslavia. Odotukset Tiranan sydäntä kohtaan olivat näin ollen melko korkealla ja vaikka odotin uutuuden lukemista kuin kuuta nousevaa, se hieman pelottikin; mitä jos en pitäisikään siitä ja se vaikuttaisi jotenkin kokemukseeni edellisestä kirjasta. Pelko oli turha; nautin lukemastani paljon, mutta Kissa sai pitää asemansa viime vuosien vaikuttavimpana lukukokemuksena.

Tiranan sydän kertoo Bujar -nimisen nuorukaisen ja hänen ystävänsä Agimin tarinaa 1990-luvun alun Tiranasta Rooman, Madridin ja Amerikan kautta 2000-luvun Suomeen. Bujar ja Agim elävät teinivuosiaan Albanian romahduksen keskellä. Agim elää ruumiissa, jota ei koe omakseen ja lopulta hän kokee pakottavaa tarvetta lähteä pois kotiseuduiltaan kohti parempaa tulevaisuutta. Hänen muutoksenkaipuunsa tarttuu Bujariin ja yhdessä he lähtevät pois sodan runtelemasta Albaniasta. Tulevaisuus ei kuitenkaan tuo tullessaan poikien haaveilemia asioita vaan pelkoa, raakuutta, petosta ja pettymyksiä. Toivo ja häpeä ovat niin voimakkaita, että niiden voima saa antautumaan moniin kauheuksiin.

Tiranan sydän muistuttaa monelta osin Statovcin esikoiskirjaa. Molemmissa on voimakas tarve paeta, tarve löytää ymmärrystä ja tarve miellyttää. Hankala suhde vanhempiin nostaa pintaan häpeää ja vihaa, ja ihmiset ajautuvat tuntemaan rakkautta, joka muuttuu ajan myötä julmuudeksi. Statovci kirjoittaa kaunista tekstiä ja osaa kuvata tunnetiloja vähäeleisesti, mutta tarkasti. Tiranan sydän oli hieno kirja, mutta ei aiheuttanut vastaavaa tunnemyrskyä kuin Kissani Jugoslavia. Statovci onnistui kuitenkin vakuuttamaan ja toivon saavani jonain päivänä nauttia kirjailijan kolmannesta teoksesta.

(Pajtim Statovci: Tiranan sydän, Otava 2016)

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Chris Cleaven uutuuskirja kertoo nimensä mukaisesti rakkaudesta sodan keskellä. Tarinan keskiössä on Mary North, idealistinen ja itsepäinen nuori nainen sodan ajan Lontoossa. Kun sota on julistettu, Mary on jo tunnin kuluttua värväytynyt vapaaehtoiseksi. Mary haluaa tehdä jotain tärkeää ja päätyy odotustensa vastaisesti opettamaan lapsia paikalliseen kouluun. Lapset evakuoidaan kuitenkin pian maseudulle ja Maryn luokka lakkaa sellaisenaan olemasta. Maryn ajatuksiin jää kuitenkin erityisesti tummaihoinen Zachary, jonka kanssa Maryn tiet kohtaavat tarinan saatossa useaan otteeseen.

Sodassa ja rakkaudessa kertoo rakkauden lisäksi ystävyydestä. Mary ja Hilda sekä Alistair ja Tom ovat tunteneet toisensa lapsuudesta saakka. Molempien ystäväparien suhde on vankkumaton ja kestää pahojakin kolhuja. Sota tuo kuitenkin tullessaan sellaisia asioita ja tapahtumia, joiden vuoksi kenenkään elämä ei ole enää koskaan ennallaan. Sota yhdistää ja erottaa, ja lopulta ihmiset eivät tunne kunnolla enää edes itseään, saati sitten toisiaan.

Vaikka opettaminen ei aluksi ole Maryn mielestä riittävän arvokasta työtä sodan aikana, hän löytää siitä lopulta kutsumuksensa ja tuntee palavaa halua auttaa erityisesti syrjittyjä lapsia, jotta näillä olisi samanlaiset eväät elämään kuin muillakin. Mary näkee kaikki lapset tasa-arvoisina rodusta ja taustasta riippumatta, vaikka sota-ajan Lontoossa harva jakaa tätä näkemystä. Maryn mielestä ennakkoluulot on kuitenkin tehty rikottaviksi ja tämä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan linjalla vaikka joutuu siitä erimielisyyksiin monien kanssa.

Chris Cleavella on huikea tarinankerronnan taito. Teksti soljuu sujuvasti ja henkilöhahmojen välisiä keskusteluja on ilo lukea. Jätän yleensä sota-ajasta kertovat kirjat suosiolla väliin, koska en mielelläni lue taistelukuvauksia, mutta niitä tässä kirjassa ei ole oikeastaan ollenkaan. Kaikki sotaan liittyvä on kerrottu ihmisten kokemuksien kautta ja kauheista tapahtumista huolimatta henkilöt säilyttävät aatteensa ja sen ratkaisevan palasen omaa persoonaansa, joka on kätketty niin syvälle sisimpään, että edes sodan kauheudet eivät pääse siihen käsiksi.

Tässä vielä linkki Youtubeen kirjavloggaukseeni: https://youtu.be/DI_jbG9nhn4

(Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa, Gummerus 2016)

Lisa Hilton: Maestra ( äänikirja )

Latasin puhelimeeni kahden viikon ilmaisen kokeilujakson ajaksi BookBeat -ääni- ja e-kirjapalvelun. Tuona aikana ajoin useampaan otteeseen mökille ja takaisin, joten halusin päästä kuuntelemaan matkalla äänikirjoja. Palvelu on kuitenkin pääosin keskittynyt e-kirjoihin, joten valinnanvaraa ei ollut niin paljon kuin olin toivonut, varsinkin kun ison osan vähän vanhemmista kirjoista olin lukenut jo. Päädyin Maestraan, koska olin saanut jostain käsityksen, että se on hyvä ja jotenkin täysin uudenlainen jännäri. Sen sijaan olin täysin missannut väittelyt siitä, että onko kirja rinnastettavissa Fifty Shadesiin vai eikö. Jos olisin lukenut ne etukäteen, enkä vasta nyt, teos olisi luultavasti jäänyt lukematta. Jälkeenpäin olen myös lukenut Hesarin arvion ja useamman blogiarvion, jossa kirjaa on pidetty mielenkiintoisena vahvan naispäähenkilön takia.

Judith Rasleigh on tosiaan vahva naishahmo, tietää tasan tarkkaan, mitä haluaa ja on valmis jopa murhaamaan sen saavuttaakseen. Hahmosta jotain olennaista ehkä kertoo se, että Hesarin arviossa pohdittiin, onko Judith sosiopaatti vai psykopaatti. Terve tämä ei ainakaan ole. Tarina lähtee kunnolla käyntiin kun Judith tapaa shampanjaklubilla rikkaan miehen ja lähtee tämän maksulliseksi seuralaiseksi ulkomaaanmatkalle. Lopulta reissusta tulee paljon suunniteltua pidempi ja jännittävämpi taidehuijauksineen ja murhineen.

Kirja olisi aivan varmasti ollut parempi luettuna. Hiltonin tapaa kirjoittaa rohkeita kohtauksia on kehuttu sellaiseksi, että se ei aiheuta lukijalle myötähäpeää. Mutta äänikirjana se todellakin aiheuttaa! Joidenkin kohtausten kuunteleminen oli niin kauheaa, että tarinaa oli pakko kelata eteenpäin. En vain yksinkertaisesti pystynyt kuuntelemaan niin hirvittävä kielenkäyttöä (myönnän, olen aika konservatiivinen). Moneen otteeseen olin valmis tuomitsemaan koko kirjan täydelliseksi roskaksi ja jättämään sen kesken. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja halusin tietää, miten Judithin lopulta käy. Hetkellisesti juoni jopa lähti kulkemaan mukavasti ja tuntui kuin olisin kuunnellut ihan toimivaa jännäriä, mutta sitten taas jokin kohtaus latisti tarinan kulun.

En mielelläni kirjoita arvioita kirjoista, joista en ole pitänyt, koska haluan nimenomaan jakaa lukuvinkkejä enkä lytätä kenenkään lukuintoa. Tässä tapauksessa en voi väittää pitäneeni kirjasta, mutta uskon sen johtuvan osittain valitsemastani formaatista. Itse luettuna huomio olisi varmasti kiinnittynyt enemmän juoneen ja Judithin erikoislaatuiseen henkilöhahmoon. Saattaa siis olla, että kun jatko-osa ilmestyy, se päätyy lukupinooni. Perinteisenä kirjana, jonka luen ihan itse.

(Lisa Hilton: Maestra, Tammi 2016. Suomentanut Kristiina Vaara)

Leffassa: Kerro minulle jotain hyvää

Olen lukenut lähiaikoina poikkeuksellisen vähän ja kesälomastani onkin muodostunut lukuloman sijaan suoranainen aktiiviloma. Olen uinut, soutanut, käynyt sienimetsällä, pelannut jalkapalloa ja lukemattoman määrän erilaisia lautapelejä, avustanut rakennustyömaalla, käynyt leffassa, tavannut ystäviä ja sukulaisia, ja tietysti viettänyt aikaa perheen kanssa. Loma on ollut kiva ja vielä sitä on onneksi vähän jäljelläkin.

Kävin siis tällä viikolla leffassa. Koska päätimme jättää muut perheenjäsenet kotiin, ja mennä ystäväni kanssa kaksin, päädyimme elokuvaan, jota miehemme eivät olisi luultavasti halunneetkaan nähdä. Eli valintamme oli kesän ehdoton nyyhkyleffojen ykkönen Kerro minulle jotain hyvää. Nyt siis kirja-arvion sijaan poikkeuksellisesti leffa-arvio.

Kerro minulle jotain hyvää perustuu Jojo Moyesin samannimiseen menestyskirjaan, jonka olen itsekin lukenut (ja blogannut täällä). Juoni oli siis leffaan mentäessä jo selvillä ja loppuratkaisun toteutuksenkin olin jo ratkaisevilta osin kuullut. Tiesin myös,  miltä päähenkilöt näyttävät, koska olin nähnyt heidän kuvansa kirjan uuden pokkaripainoksen kannessa. En tiennyt valituista näyttelijöistä yhtään mitään, mutta pokkarin kannessa he näyttivät vähän turhan sliipatuilta, joten olin hieman ennakkoluuloinen. Tiesin kuitenkin elokuvan saaneen ihan hyvät arvostelut, joten ihan susi se ei voisi olla.

Leffa oli kokonaisuudessaan positiivinen yllätys. Näyttelijät oli valittu hyvin, kirjan juonesta oli poimittu mukaan olennaisimmat osat, ja pienet, ihmisten välisiin suhteisiin liittyvät nyanssit oli kuvattu kepeästi ja vaivattomasti. Elokuvan toteutukseen liittyy toki valtava määrä alan ammattilaisia, mutta uskoisin, että yksi syy onnistuneeseen lopputulokseen oli kirjailijan itsensä kirjoittama käsikirjoitus. Tai ainakin tällaiselle katsojalle, joka oli lukenut kirjan etukäteen, tämä toteutus toimi hyvin.

Näyttelijät eivät olleet minulle entuudestaan mitenkään erityisen tuttuja ja varsinkin Willin kohdalla valinta ensin hieman arvelutti. Sam Claflin oli lopulta kuitenkin mielestäni oivallinen valinta ja toi Willin roolihahmoon oikeanlaista veijarimaisuutta. Loun näyttelijä Emilia Clarke oli ihastuttava ja suurieleinen tyyli sopi hyvin yksiin hahmon kanssa.

No, itkettikö? Leffa oli koskettava ja salissa kuului nyyhkytystä siellä täällä. En ole leffassa itkevää tyyppiä, mutta Willin äidin tuska meinasi yhdessä kohdassa saada silmäkulman kostumaan. Sen enempää suuria tunteita ei tästä katsojasta saatu irti, mutta Kerro minulle jotain hyvää oli ehdottomasti hyvää viihdettä ja kannattaa käydä katsomassa oli sitten lukenut kirjan etukäteen tai ei.

Kesälukumaraton 2016 (päivittyvä postaus)

Kesälukumaraton starttaa omalta osaltani hieman suunniteltua myöhemmin noin puolen tunnin kuluttua. Viimeiset pari tuntia vietin auton ratissa ja olin suunnitellut, että kuuntelen samalla äänikirjaa, mutta en lopultakaan saanut kirjaston äänitiedostoja toimimaan. Puolen tunnin päästä pääsen kuitenkin ihan perinteisen kirjan pariin. Ensimmäiseksi teokseksi valitsin Deborah Levyn Uiden kotiin.

9.7. klo 23:00
Uiden kotiin on edennyt sivulle 30. Tarina  kertoo kahdesta pariskunnasta, jotka ovat saapuneet kesänviettoon vuokrahuvilalle. Paikalle saapuu kutsumaan vieras, joka pistää pakan sekaisin kaikilta.
Ensimmäisten sivujen perusteella vaikuttaa hyvältä.

Klo 23:45 s.60
Kirjassa on todella erikoiset henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet. Kukaan ei tunnu suhtautuvan toisiin neutraalisti vaan tunneskaala vaihtelee palvonnan ja inhon välillä. Kitty on poikkeuksellisen ristiriitainen hahmo.

10.7. Klo 0:20 s.80
En vieläkään tiedä, onko tarinassa ensisijaisesti kyse runoilija-Joen ja tätä palvovan Kittyn suhteesta vai jostain isommasta kokonaisuudesta. Ensimmäisessä luvussa annettiin ymmärtää, että jotain dramaattista tulee tapahtumaan, mutta toistaiseksi juoni on liittynyt puhtaasti ihmisten välisiin suhteisiin. Erittäin ranskalaishenkinen tarina.

Klo 0:40 s.110

Enää kolmisenkymmentä sivua jäljellä ja juoni alkoi juuri tiivistyä mielenkiintoisella tavalla. Joen tytär Nina on saanut tarinassa entistä tärkeämmän roolin.

Klo 1:00 ensimmäinen kirja luettu
Uiden kotiin onnistui yllättämään. Henkilöistä ei lopulta enää tiennyt, mitkä motiivit ketäkin ohjaavat ja kenen ajatuksissa ollaan jo hulluuden rajamailla. Tai ehkä täysin tervettä mieltä ei edes ole vaan kaikki ovat niin kietoutuneita omiin maailmoihinsa,  että kollektiivista todellisuutta ei ole olemassa.

Luettu 144 sivua.

Klo 1:25  s.30
Seuraavaksi kirjaksi valitsin Kristina Ohlssonin Lotus Bluesin. Tässä vaiheessa väsymys alkaa painaa päälle sen verran, että rivit hyppivät silmissä, mutta Ohlssonin dekkari koukutti heti alusta niin, että tekisi mieli vielä jatkaa. Luovutan kuitenkin suosiolla ja menen nukkumaan. Aamulla jatketaan.

Klo 10:00
Unikeko pääsee vihdoinkin jatkamaan luku-urakkaa.

Klo 11:20 s.100
Lotus Bluesin päähenkilö asianajaja Martin Brenner on aika vastenmielinen tyyppi, mutta niinhän parhaat henkilöhahmot usein ovat. Juoni vaikuttaa kiinnostavalta ja Ohlsson osaa luoda pahaenteisen tunnelman, joka saa suorastaan odottamaan sitä hetkeä, kun kaikki alkaa mennä päähenkilön osalta pieleen. Itse mysteeri tuntuu olevan hyvin rakennettu ja tässä vaiheessa en osaa vielä yhtään aavistaa, mistä on kyse.

Klo 13:00 s.170
Kaikenlaista muuta oheistoimintaa tuntuu täällä mökillä riittävän, joten lukeminen etenee vähän hitaasti. Kirja alkaa lähestyä puoliväliä ja nyt tapahtuu kaikenlaista juonen kannalta olennaista tihenevää tahtia.

Klo 17:15 s.289
Joko lukumaraton on todella väsyttävää tai sitten se johtuu säästä, mutta nukahdin kesken lukemisen, vaikka en yleensä koskaan nuku päivällä. Dekkari on nyt kuitenkin siinä vaiheessa, että juonesta on jo pääteltävissä, mihin suuntaan tarina tulee lopulta menemään. Tai voihan olla, että päätelmäni ovat vääriä ja saan vielä yllättyä.

Klo 19:10 toinen kirja luettu
Lotus Blues onnistui yllättämään ja lopulta huomasin jopa pitäväni itseriittoisesta Martin Benneristä. Martinin tarina jatkuu lokakuussa ilmestyvässä jatko-osassa, jonka tulen aivan takuuvarmasti lukemaan.

Luettu 144 + 415 sivua.

Klo 20:05 s.30
Tove Janssonin Kesäkirja on ihana! Miten ihmeessä olen antanut sen lojua hyllyssä monta vuotta lukematta. Ehkä se odotti juuri tätä hetkeä kun saan istua lukemassa sitä mökin terassilla ilta-auringossa. Joskus kirja sopii tiettyyn hetkeen täydellisesti ja nyt se on juuri tässä.

Klo 21:40 kolmas kirja luettu
Kesäkirjassa tytön ja isoäidin suhde on kudelma lämpöä, rakkautta, kinastelua, luottamusta ja täydellistä halua ymmärtää toista. Saaristo ja meri ovat vähintään yhtä tärkeitä tarinan kannalta kuin ihmisetkin.

Aivan ihastuttava pieni kirja oli juuri sopiva päättämään kesälukumaratonin osaltani. Sivuja kirjassa oli 135 eli yhteensä luin vuorokauden aikana 694 sivua. Kolme kirjaa oli arjen keskellä suoritus, johon olen tyytyväinen. Ensimmäinen lukumaraton on nyt ohi ja aivan varmasti osallistun toistekin. Oli kivaa.

Kesälukumaraton 2016: Kirjataivas mukana ensimmäistä kertaa

Jo neljättä vuotta kirjabloggaajat järjestävät kesälukumaratonin. Ideana on siis lukea 24 tuntia putkeen. Taukoja saa toki pitää ja nukkuakin varmasti täytyy, mutta lukemaan pyritään niin paljon kuin mahdollista. Maratonia emännöi tänä vuonna Ja kaikkea muuta -blogin Minna. Blogista löytyy lista osallistujista ja tarkemmat ohjeet. Ja osallistuakseen ei siis tarvitse olla kirjabloggaaja, joten kaikki lukutoukat mukaan vaan!

Aion aloittaa luku-urakan kahdeksan aikoihin lauantaina. Kirjapinossani on sekä uutuuksia että vanhempia, aikanaan lukematta jääneitä teoksia. Kaikki kirjat eivät nyt ennättäneet kuvaan mukaan. Koko pinoa en varmasti ehdi lukea, mutta haluan, että valinnanvaraa on sen verran, että voin lukea fiiliksen mukaan sitä, mikä parhaalta tuntuu. Ja loput saavat jäädä lomalukemiseksi ensi viikolle.

Tämä oli vain alustus maratoniin liittyen ja varsinainen maratonpostaus ilmestyy illalla vähän ennen lukemisen aloitusta. Päivitän blogiin kommentteja lukemastani sitä mukaa kun asia etenee.   

Minna Rytisalo: Lempi

Kaupunkilaistyttö Lempi tutustuu mukavaan nuoreen mieheen ja päättää lähteä tälle vaimoksi pohjoiseen. Odotukset yhteiselle elämälle ovat suuret puolin ja toisin, kunnes yhteiselo katkeaa jo harjoitteluvaiheessa kun Viljami kutsutaan puolustamaan maataan. Lempi jää maaseudulle kaksin aputytön kanssa elämään karua ja pelottavaakin arkea.

Lempi on kolmesta näkökulmasta kerrottu tarina. Yksikään kertojista ei ole Lempi itse, mutta silti tämän ääni kuuluu hyvin vahvana taustalla. Ensimmäisen osan puoliväliin asti en ollut aivan vakuuttunut, onko kerronta tyyliltään sellaista, minkä lukemisesta nautin, mutta sitten tarina vei mennessään. Rytisalon teksti on hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin moniulotteista niin, että jokainen lukija varmasti aistii erilaisia sävyjä ja vireitä. Itselleni tarina oli pohjattoman surullinen ja päällimmäiseksi jäi ajatus, että olisin toivonut Lempille jotain paljon parempaa.

Rytisalo toi Lempin niin lähelle lukijaa, että tuntui kuin olisi lukenut todellisista tapahtumista. Tarina on kokonaisuudessaan melko yksinkertainen, mutta silti se onnistuu järkyttämään ja sykähdyttämään. Vastaavalla tavalla muistan hätkähtäneeni kotimaisen kaunokirjallisuuden parissa lukiessani Ulla-Leena Lundbergin Jään muutama vuosi sitten. Muilta osin Lempi muistuttaa sekä kerronnaltaan että ympäristöltään Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä. Monissa blogiarvioissa on jo ylistetty Lempiä vuoden parhaaksi esikoisteokseksi ja saattaa olla, että päädyn olemaan samaa mieltä.

(Minna Rytisalo: Lempi. Gummerus 2016)

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Rikas perijä ja juorulehdistön lemmikki Jatta Jokimaa on menossa naimisiin tuoreen poikaystävänsä Seppo Alarasilaisen kanssa. Häät sujuvat perinteisellä kaavalla ja jossain vaiheessa iltaa on vuorossa morsiamen ryöstö. Kun aikaa kuluu ja morsian ei palaakaan, juhlaväki alkaa aavistaa, että jotain hämärää on meneillään. Seuraavana päivänä morsiamen isälle saapuva lunnasvaatimus vahvistaa epäilykset oikeiksi ja keskusrikospoliisi päätyy tutkimaan tapausta.

Jukka Zetterman on päätynyt KRP:n erikoiskoordinaattoriksi surkeiden sattumien myötä ja Zetterman saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että saa olla tyytyväinen, että on ylipäänsä saanut pitää työpaikkansa. Zetterman lähetetään tutkimaan murtoaaltoa pikkukaupunkiin mukavan ajomatkan päähän Helsingistä, mutta pian hän huomaa sotkeutuneensa puolivahingossa Jatta Jokimaan katoamisen tutkimuksiin.

En ole lukenut aikoihin yhtään kotimaisen miesdekkaristin kirjaa ja täytyy myöntää, että suhtauduin Salosen kirjaan epäilevästi. Pelkäsin tarinan olevan ryyditetty äijähuumorilla ja siihen ympätyllä heppoisella juonella. Ilokseni olin väärässä. Zetterman on miellyttävä hahmo ja tarina lähti kulkemaan sujuvasti heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Henkilöhahmojen yksityiselämän kuvausta oli sopivassa suhteessa itse rikostarinaan nähden, ja persoonat olivat uskottavia ja samaistuttavia. Pidin tarinan tapahtumaympäristöstä sekä Töölön että fiktiivisen pikkukaupungin osalta, ja helsinkiläisenä ilahduin tietysti osittain tutuille kulmille sijoittuvista tapahtumista. Loppuratkaisusta voi todeta sen verran, että en osannut aavistaa, mitä tuleman piti. On kiva tulla yllätetyksi.

Suomen oma Wallander on täällä! Suosittelen.

(Jari Salonen: Kuokkavieraat, Otava 2016)