David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nichollsin uutuuskirja Yhtä matkaa on haikea ja koskettava, joskin hieman ennalta-arvattava.  Douglas ja Connie ovat keski-ikäinen aviopari, jotka lähtevät teini-ikäisen poikansa Albien kanssa kiertämään Eurooppaa. Matkan tarkoituksena on viettää vielä kerran lomaa yhdessä ennen kuin Albie lähtee opiskelemaan ja samalla ehkä hieman sivistää poikaa Euroopan kulttuurihelmien äärellä. Kuten arvata saattaa, matka ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta Douglas päätyy taistelemaan isä-poika-suhteensa ja avioliittonsa säilymisen puolesta.

Kirjassa kerrotaan samaan aikaan kahta tarinaa, jotka lopulta kohtaavat toisensa. Päätarinassa liikutaan nykypäivässä ja takaumissa kuljetaan koko Douglasin ja Connien parisuhteen läpi aina ensitapaamisesta nykyhetkeen. Douglasin luonne kuoriutuu kerros kerrokselta tarinan edetessä. Kerrontatavasta mieleeni tuli Herman Kochin Lääkäri –kirjan päähenkilö, jota luulee ensin mukavaksi mieheksi, mutta päätyykin inhoamaan. Ihan niin jyrkästi Douglasin kanssa ei käynyt, mutta ei mies nyt ihan niin täydellinen ollutkaan miltä aluksi vaikutti, mikä oli kokonaisuuden kannalta ihan hyvä. Hahmojen rosoisuus lisää uskottavuutta ja vie kirjan tyylin hieman kauemmas perinteisestä hömppäromaanista.

Nicholls kuvaa keski-ikään ehtineen miehen ajatusmaailmaa kauniisti ja viisaasti. Douglasille retki Euroopan halki antaa aikaa ajatella ja pohtia omien ratkaisujen järkevyyttä.  Matka on muistojen täyteinen ja Douglas tekisi tänä päivänä monia asioita eri tavalla jos voisi mennä ajassa taaksepäin. Katuminen on kuitenkin myöhäistä ja onneksi Nicholls on osannut kirjoittaa haikeaan tarinaan myös toivon pilkahduksen. Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin Douglasin näkökulmasta ja varsinkin kirjan alkupuoliskon ajan olin vaikuttunut tavasta, jolla Nicholls ruotii parisuhteen anatomiaa. Kirjan loppupuoli olikin sitten enemmän tavanomainen romanttinen tarina vaikeuksineen ja voittoineen. Jos pitää hyvin kirjoitetuista parisuhdekuvauksista, ja haluaa lukea tarinan, jossa on älyä ja tunnetta, suosittelen David Nichollsin Yhtä matkaa lämpimästi.

 



(David Nocholls: Yhtä matkaa, Otava 2014, suomentanut Inka Parpola)

Jussi Adler-Olssen: Vanki

Luin ensimmäisen Jussi Adler-Olssenini ja ihastuin päähenkilö Carl Mørkiin samantien. Vihdoinkin Wallanderille on löytynyt korvike! Pidin Mørkistä ehkä jopa enemmän, koska tämän elämänasenne ei ole ihan yhtä negatiivinen, ja yhteiskunnallinen kritiikki toi uudenlaista puhtia tarinaan. Kritiikki ei kuitenkaan ollut liian alleviivattua vaan sopivasti tarinan sekaan ujutettua.

Carl Mørk työskentelee Kööpenhaminan poliisivoimissa ja hänestä on tullut poliisilaitokselle lähivuosina motivaationpuutteesta kärsivä riippakivi. Päästäkseen eroon murjottavasta Mørkistä, poliisijohto perustaa hänelle oman osaston poliisilaitoksen kellariin. Osasto Q:n muodostavat Carl ja tämän yli-innokas apuri Hafez el-Assad. Mørkin ensimmäinen tapaus on viiden vuoden takainen nuoren poliitikkonaisen katoaminen. Kukaan ei odota, että tapauksen tiimoilta selviäisi yhtään mitään, mutta Mørk onkin oletettua tehokkaampi sekä hyvässä että pahassa.

Jussi Adler-Olsenin kirjoitustyyli on mukavan humoristinen ja juoni pitää otteessaan loppumetreille saakka. Pidin kirjan henkilöhahmoista ja Mørkin luonteessa oli juuri sopiva määrä yrmyä skandipoliisia sekoitettuna läheisistään huolehtivaan murehtijaan. Vanki on ensimmäinen osa Osasto Q -sarjaa ja kolmas osa ilmestyi tänä vuonna. Sen verran koukuttava tarina Vanki oli, että luin toisen osan heti perään, mutta kolmas saa odottaa vuoroaan ettei tule yliannostusta dekkareita:)

 

(Jussi Adler-Olsen: Vanki, Gummerus 2012, suomentanut Katriina Huttunen)



Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

On aina mahtavaa kun saa nauraa ääneen kirjaa lukiessa. Kuolema Ehtoolehdossa tarjosi niitä hetkiä roppakaupalla. Siiri ja Irma ovat yli 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat Ehtoolehdon palvelutalossa. Rouvat viettävät rauhallista elämää, johon kuuluu korttipelejä, raitiovaunuajeluja sekä punaviinilasillisia silloin tällöin. Kun Ehtoolehdon nuori kokki Tero kuolee salaperäisesti, lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jonka myötä Siiri melkein menettää läheisimmän ystävänsä. Onneksi pelastava enkeli nahkaliivissään ilmestyy paikalle ja saa asiat kääntymään yllättävään suuntaan.

Kuolema Ehtoolehdossa osui silmiini kirjaston hyllyssä ja pakkohan kehuttua kirjaa oli päästä testaamaan. Luin samaan aikaan toistakin romaania, mutta se jäi Ehtoolehdon rinnalla ihan kakkoseksi. Minna Lindgrenin teksti on hauskaa, mutta kirja oli myös hyvin koskettava, koska vanhusten rooli hektisessä nykymaailmassa on juuri niin raastavan vaikea kuin kirjailja kuvailee. Siiri ja Irma suhtautuvat elämäänsä ja sen lopun lähestymiseen huumorilla jollaiseen itsekin toivoisi sitten jonain päivänä pystyvänsä. Eniten kirjassa kosketti vanhusten yksinäisyys ja se miten he kokevat olevansa taakkoja läheisilleen ja yhteiskunnalle.

Kuolema Ehtoolehdossa oli monin puolin ajatuksia herättävä teos. Pohdittavaksi jäivät vanhusten ylilääkitseminen, vanhustenhuollon henkilökunnan valta, läheisten välinpitämättömyys, terveydenhuollon byrokraattisuus ja oikeus inhimilliseen kohteluun ja armolliseen kuolemaan. Kaiken tämän lisäksi kirja oli hauska ja sopivan sekopäinen. Suosittelen viihdyttävän kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville ikään katsomatta.

 

 

(Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013)



Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjasivistyksessäni on tähän asti ollut Murakamin mentävä aukko. Lainasin Kafka rannalla jokin aika sitten kirjastosta, mutta se jäi uutuuskirjojen jalkoihin ja odottelee vuoroaan edelleen. Murakamin uutuuteen päätin sen sijaan tarttua heti kun hain sen ja lukemiseen ei paria iltaa enempää tuhraantunut vaikka luen nykyään hyvin harvoin mitään niin nopeasti. Värittömän miehen vaellusvuodet on kauniisti kirjoitettu ja teemaltaan syvästi koskettava teos.

Tsukuru Tazaki on tullut parikymppisenä ystäväporukkansa hylkäämäksi ja siitä lähtien hän on vaeltanut elämänsä halki yksin. Nyt yli viisitoista vuotta myöhemmin, Tsukuru on tavannut ensimmäisen kerran naisen, johon hän saattaisi rakastua. Ennen kuin suhteella on mahdollisuutta edetä, Tsukurun on tehtävä tilinpäätös menneisyytensä kanssa. Hänen on etsittävä käsiinsä vanhat ystävänsä ja saatava selville totuus hylätyksi tulemisen syistä. Matka menneisyyteen vie Tsukurun jopa kaukaiseen Suomeen asti.

Tsukurun hylätyksi tuleminen on saanut hänet kokemaan itsensä täysin värittömäksi ja tarpeettomaksi toisten ihmisten kannalta. Hän ei kykene ymmärtämään, että joku haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Tsukurun yksinäisyys on riipaisevaa ja tapa, jolla Murakami näitä tuntemuksia kuvaa, kosketti suuresti.

Kaikkia Murakamin kirjallisia ratkaisuja en osannut ihan täysin varauksetta arvostaa. Tsukurun matka Suomeen oli näin suomalaisesta näkökulmasta hieman erikoinen, mutta luultavasti se tarjosi japanilaiselle lukijalle sopivan ripauksen eksotiikkaa. En ole varma, oliko matka juonen kannalta kuitenkaan olennainen. Hylkäämisen teemaa sillä saatiin tosin laajennettua. Joissain kohdissa tekstiä oli myös venytetty yksityiskohtaisilla kuvauksilla, joita en pitänyt olennaisina. Kirja olisi voinut hyvin olla joitakin kymmeniä sivuja lyhyempi ilman että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt.

Japanilainen kulttuuri hämmästytti monta kertaa. Esimerkiksi Tsukurun ja Saran kahden vuoden ikäeroon viitattiin monta kertaa puhumalla "vanhemmasta tyttöystävästä". Suomessa lähes nelikymppisillä ihmisillä tuskin kukaan kiinnittää parin vuoden ikäeroon mitään huomiota, mutta ilmeisesti japanissa sillä on merkitystä ainakin jos vanhempi osapuoli on nainen. Kirjassa henkilöiden dialogi erosi myös voimakkaasti tavasta, jolla suomalaiset ihmiset kirjallisuudessa keskustelevat keskenään. Jokin japanilaisessa tavassa avautua toiselle oli kuitenkin erittäin kiehtovaa ja koin ilmaisun suorastaan kadehdittavana.

Värittömän miehen vaellusvuodet oli hieno kirja ja sai taas kerran ajattelemaan, että Keltaisen kirjaston kirjallisuutta pitäisi lukea enemmänkin. Ja Murakamia pitää ehdottomasti lukea lisää. Ehkä jonain päivänä tartun jopa ylistettyyn, mutta pelottavan tiiliskivimäiseen 1Q84 -trilogiaan.

(Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Tammi 2014, suomentanut Raisa Porrasmaa)



Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi vuoden 2011 parhaista lukukokemuksista. Sen takia odotukset Hylättyä puutarhaa kohtaan olivat melko korkealla ja hetken ajan jo näytti, että odotukset tulivat täytetyksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana tarina kulki hyvin ja jäin samantien koukkuun. Sadan sivun kohdalla aloin jo tuntea pientä pettymystä, koska tarinassa oli liikaa näkökulmia. Kertomus eteni monella eri aikakaudella ja monen eri henkilön näkökulmasta. En lopultakaan osannut päätää, kenen näkökulman olisi voinut jättää pois ilman, että tarina olisi siitä kärsinyt. Ei ollut selvästi kirjailijakaan osannut.

Hylätty puutarha oli kuitenkin hyvä kirja ja lukemisen arvoinen. Pidin Cassandrasta ja tunsin tämän menneisyyttä kohtaan ensin suurta uteliaisuutta ja myöhemmin syvää myötätuntoa. Vaikka Nell oli tarinan varsinainen päähenkilö, en osannut samaistua hänen juurettomuuteensa ihan täysillä. Myöskään Elizan tai Rosen kohtalot eivät herättäneet kovin voimakkaita tunteita. Cassandran elämän tragediat tekivät suurimman vaikutuksen ja siksi Cassandra nousi minulle tarinan keskeisimmäksi hahmoksi.

Hylätty puutarha on kaunis tarina, jonka henkilöiden mukana pääsee kokemaan paljon erilaisia tunteita. Surua, menetyksen tuskaa, myötätuntoa, iloa, onnellisuutta, ihastumista... Varsinainen tarina jää oikeastaan tarjolla olevan tunneskaalan varjoon ja se onkin Hylätyn puutarhan suurin heikkous. Vaikka kirjassa on hyvin rakennettu ja yllättäväkin juoni, se ei jäänyt mieleen yhtä voimakkaasti kuin henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset. Odotukset olivat Rivertonin jälkeen korkealla ja ne eivät täyttyneet, mutta odotan silti mielenkiinnolla seuraavaa suomennosta Mortonin tuotannosta.

 

 

(Kate Morton: Hylätty puutarha, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen)



Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Asta Eicherin mies on kuollut ja jättänyt perheensä pulaan kasvavien velkojen keskelle. Epätoivoinen tilanne alkaa kuitenkin näyttää valoisammalta kun Asta tutustuu kirjeenvaihdon kautta hurmaavaan Cornelius Piersoniin. Asta vastaa Piersonin kosintaan myöntävästi ja lähtee tämän matkaan toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta. Lähdön seurauksena Asta ja lapset kuolevat.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta ja lähtee ensin Quiet Delliin, jossa ruumiita etsitään ja myöhemmin Clarksburgiin seuraamaan oikeudenkäyntiä. Emilylla on raskaalla matkallaan seuranaan lehtikuvaaja Eric Lindstrom, josta tulee Emilylle paljon enemmän kuin pelkkä työtoveri.

Jayne Anne Phillips oli minulle entuudestaan melko tuntematon kirjailija vaikka onkin ilmeisesti yleisesti hyvin tunnettu. Aikaisemmat suomennokset ovat vain jostain syystä menneet ohi. Murhenäytelmä julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa, joten odotin laadukasta kerrontaan ja hyvää juonenkulkua. Molempia olikin tarjolla ihan kiitettävästi. En ihastunut kaikkiin Phillipsin ratkaisuihin täysin varauksetta, mutta kokonaisuus oli toimiva ja kirjailja herätti menneisyyden tapahtumat hienosti henkiin. Teos perustuu tositapahtumiin ja vain neljä koko kirjan henkilöistä on täysin fiktiivisiä.

Pidin Emilysta ja Ericista ja pystyin samaistumaan suruun ja ahdistukseen, jota Emily tunsi Eicherien puolesta. Vaikka Emilyn viha murhasta syytettyä kohtaan ja suru Astan perheen kuoleman johdosta äityivät lähes pakkomielteeksi, hän pystyi silti elämään samalla omaa elämäänsä ja tekemään vaikeitakin ratkaisuja tulevaisuuteensa liittyen.

Emilyn ja Williamin suhde sen sijaan ei täysin vakuuttanut vaan jäi hieman epäuskottavalle tasolle. En ehkä vain ole riittävän romantikko pystyäkseni täysin uskomaan sellaiseen salamarakkauteen. Annabel Eicherin esiintymiset tarinassa kuolemansa jälkeen olivat myös mielestäni muusta tarinasta irrallisia ja tarina olisi pysynyt hienosti kasassa ilmankin niitä.

Pidin Murhenäytelmästä ja vaikka aihe olikin raskas, kirjan yleistunnelma oli toiveikas. Tarinassa korostuivat rakkaus, ystävyys ja kumppanuus. Eri henkilöiden välillä on erilaisia kiintymyssuhteita ja lopulta jokainen on uskollinen sille tavalle elää elämäänsä, jonka katsoo oikeaksi.

 

(Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi 2014, suomentanut Kersti Juva)



Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)