Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjasivistyksessäni on tähän asti ollut Murakamin mentävä aukko. Lainasin Kafka rannalla jokin aika sitten kirjastosta, mutta se jäi uutuuskirjojen jalkoihin ja odottelee vuoroaan edelleen. Murakamin uutuuteen päätin sen sijaan tarttua heti kun hain sen ja lukemiseen ei paria iltaa enempää tuhraantunut vaikka luen nykyään hyvin harvoin mitään niin nopeasti. Värittömän miehen vaellusvuodet on kauniisti kirjoitettu ja teemaltaan syvästi koskettava teos.

Tsukuru Tazaki on tullut parikymppisenä ystäväporukkansa hylkäämäksi ja siitä lähtien hän on vaeltanut elämänsä halki yksin. Nyt yli viisitoista vuotta myöhemmin, Tsukuru on tavannut ensimmäisen kerran naisen, johon hän saattaisi rakastua. Ennen kuin suhteella on mahdollisuutta edetä, Tsukurun on tehtävä tilinpäätös menneisyytensä kanssa. Hänen on etsittävä käsiinsä vanhat ystävänsä ja saatava selville totuus hylätyksi tulemisen syistä. Matka menneisyyteen vie Tsukurun jopa kaukaiseen Suomeen asti.

Tsukurun hylätyksi tuleminen on saanut hänet kokemaan itsensä täysin värittömäksi ja tarpeettomaksi toisten ihmisten kannalta. Hän ei kykene ymmärtämään, että joku haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Tsukurun yksinäisyys on riipaisevaa ja tapa, jolla Murakami näitä tuntemuksia kuvaa, kosketti suuresti.

Kaikkia Murakamin kirjallisia ratkaisuja en osannut ihan täysin varauksetta arvostaa. Tsukurun matka Suomeen oli näin suomalaisesta näkökulmasta hieman erikoinen, mutta luultavasti se tarjosi japanilaiselle lukijalle sopivan ripauksen eksotiikkaa. En ole varma, oliko matka juonen kannalta kuitenkaan olennainen. Hylkäämisen teemaa sillä saatiin tosin laajennettua. Joissain kohdissa tekstiä oli myös venytetty yksityiskohtaisilla kuvauksilla, joita en pitänyt olennaisina. Kirja olisi voinut hyvin olla joitakin kymmeniä sivuja lyhyempi ilman että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt.

Japanilainen kulttuuri hämmästytti monta kertaa. Esimerkiksi Tsukurun ja Saran kahden vuoden ikäeroon viitattiin monta kertaa puhumalla "vanhemmasta tyttöystävästä". Suomessa lähes nelikymppisillä ihmisillä tuskin kukaan kiinnittää parin vuoden ikäeroon mitään huomiota, mutta ilmeisesti japanissa sillä on merkitystä ainakin jos vanhempi osapuoli on nainen. Kirjassa henkilöiden dialogi erosi myös voimakkaasti tavasta, jolla suomalaiset ihmiset kirjallisuudessa keskustelevat keskenään. Jokin japanilaisessa tavassa avautua toiselle oli kuitenkin erittäin kiehtovaa ja koin ilmaisun suorastaan kadehdittavana.

Värittömän miehen vaellusvuodet oli hieno kirja ja sai taas kerran ajattelemaan, että Keltaisen kirjaston kirjallisuutta pitäisi lukea enemmänkin. Ja Murakamia pitää ehdottomasti lukea lisää. Ehkä jonain päivänä tartun jopa ylistettyyn, mutta pelottavan tiiliskivimäiseen 1Q84 -trilogiaan.

(Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Tammi 2014, suomentanut Raisa Porrasmaa)