David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Mikael Blomkvist on menettänyt taitonsa uutisnikkarina ja pelkää lukijoiden unohtavan sekä hänet että Milleniumin. Tai niin ainakin lehtipiireissä huhutaan. Todellisuudessa Micke pohtii alanvaihtoa, ja suurena syynä siihen on Milleniumin uusi osaomistaja, joka yrittää Mikaelin mielestä vaikuttaa liikaa lehden toimitukselliseen suuntaan. Alanvaihtohaaveet unohtuvat kun Blomkvistille tulee mielenkiintoinen juttuvinkki, joka lopulta johtaa vaarallisiin tilanteisiin ja vie hänet samalla yhteen vanhan tuttavuuden, Lisbeth Salanderin, kanssa.

Luin Stieg Larssonin Millenium -sarjan kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Leffat katsoin samaten heti kun ne tulivat. Pidin sekä kirjoista että leffoista ja olin monien muiden tavoin ensin vähän hämmentynyt kun kuulin, että David Lagercrantz aikoo kirjoittaa tarinoille jatkoa. Saako niin tehdä? Ei kai se voi olla yhtä hyvä? Osaakohan se? No osasihan se. Se mikä ei tapa on erittäin toimiva jatko-osa Millenium -trilogialle ja täytti kaikki sille asettamani odotukset. Juoni kulki hienosti ja tahti tiivistyi loppua kohden juuri niin hengästyttäväksi kuin toivoa saattoi.

"Jos alat jaaritella liikaa ja esittää villejä salaliittoteorioita siitä että Elvis elää tai että tiedät, kuka ampui Olof Palmen, etkä meinaa päästä asiaan, niin minä lähden kotiin saman tien."
"Fair enough", sanoi Linus Brandell.

Lisbeth Salander oli kirjassa pienemmässä roolissa kuin Larssonin teoksissa, mutta Mikael Blomkvist veti pääroolinsa vakuuttavasti. Hetkittäin ehkä jopa liian vakuuttavasti ja yrmystä journalistista kuoriutui suoranainen James Bond. Jännärikirjailijat tuntuvat nykyään suosivan tietynlaista elokuvamaisuutta dialogissa, kuten esimerkiksi yllä näkyvässä Mikaelin ja Linusin keskustelussa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se vain korostaa kunnollisen kaunokirjallisen tekstin ja dekkarikirjallisuuden eroa. Se mikä ei tapa oli kuitenkin viihdekirjallisuutena erinomaista ja toivon, että Larsson-fanit uskaltavat tarttua siihen ennakkoluulottomasti. Frankfurtin kirjamessuilla Millenium -sarjan kustannusoikeudet omistava kustantamo kertoi, että Lagercranz aikoo kirjoittaa sarjaan vielä kaksi osaa lisää. Odotan mielenkiinnolla.

 

(David Lagercrantz: Se mikä ei tapa, WSOY 2015)



Tunnustus ja vastauksia kysymyksiin



Kiitos Unelmien aika -blogin Katriinalle tunnustuksesta! Eli homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Sitten vastaukseni Katriinan kysymyksiin:

1. Pidätkö kauhukirjoista?
Luin joskus teininä paljon Stephen Kingin ja Dean Koontzin kirjoja. Edellisestä lukemastani kauhukirjasta on varmasti lähes 15 vuotta aikaa. Olen nykyään sen verran herkkä, että dekkaritkin ovat toisinaan liian ahdistavia, joten kauhukirjallisuus on jäänyt oikeastaan kokonaan. Ainoan poikkeuksen sääntöön viimeisen vuoden aikana on tehnyt Edgar Allan Poe, joka on sen lajityypin kauhua, joka nykyäänkin uppoaa. Oma suosikkini on Korppi, joka on ihan hienoa tekstiä itse luettunakin, mutta erityisen upea se on Christopher Leen ääneen lukemana. Tässä linkki.

2. Mikä on paras kauhukirja ja miksi?
Stephen Kingin Se on teiniaikojen suosikkini. Tarina on hienosti rakennettu kokonaisuus uskottavine henkilöhahmoineen ja ympäristöineen. Nykyään en enää sellaista kauhutiiliskiveä lähtisi lukemaan, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa ja silloin teininä kirja tarjosi juuri sopivan kauhistuttavan matkan toiseen maailmaan.

 3. Millaisista kauhuolennoista tykkäät lukea (esim. vampyyrit, kummitukset, zombiet, noidat, ihmissudet)?
Lapsena Noidan käsikirja oli suosikkikirjani. Siinä on kauhuolentoja joka lähtöön, mutta jo silloin vampyyrit olivat suosikkejani. Muutaman vuoden takainen vampyyrikirjabuumi meni kuitenkin minulta muilta osin täysin ohi, mutta Twilight -sarjan luin kokonaan. Niitä tuskin voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauhukirjoiksi, mutta vampyyrejä niissä sentään on.

4. Mitä Halloween aiheisia kirjoja suosittelisit muille?
Öö, vaikea kysymys kun en ole muistaakseni koskaan lukenut yhtään Halloween -aiheista kirjaa. Ensimmäisenä tulee mieleen Goosebumps -lastenkirjasarja, jossa muistaakseni jokin osa ajoittuu Halloween -aikaan.

5. Mikä on paras paikka ja hetki lukea kauhukirjoja?
Olen sen verran pelkuri, että tähän on pakko vastata, että valoisaan aikaan ja silloin kun ei ole yksin kotona. Jos luen ihan vain jännittävää perusdekkaria illalla yksin pimeässä, ei ole toivoakaan, että uskaltaisin mennä nukkumaan kovin pian.

6. Mikä kirja on saanut sinut oikeasti pelkäämään?
Hetkellistä pelkoa aiheuttaa nykyään jopa melkein mikä tahansa tiivistunnelmainen dekkari. Kauhukirjoista esimerkiksi edellä mainittu Se saisi varmasti mielikuvituksen laukkaamaan aivan liian vilkkaasti, joten jätän liian pelottavat kirjat suosiolla lukematta. 

7. Kuunteletko tunnelmaa luovaa musiikkia lukiessasi kirjoja?
En kuuntele koskaan musiikkia lukiessani. Kaipaan muutenkin täydellistä rauhaa lukiessani, mutta lapsiperheessä sitä on harvoin tarjolla, joten olen tottunut sulkemaan ylimääräiset äänet ulkopuolelle. En kuitenkaan halua lisätä meteliä laittamalla vielä musiikkia soimaan.

8. Luetko kirjoja aina parhaillaan kuluvaan vuodenaikaan tai juhlapyhään liittyen?
Joulun aikaan luen yleensä aina jonkin jouluaiheisen kirjan, mutta muuten en valitse luettavaa yleensä juhlapyhien mukaan. Vuodenajat sen sijaan vaikuttavat toisinaan valintaan koska kesällä talveen sijoittuvat kirjat eivät niin kovin houkuttele.

9. Mikä kirjoihin liittyvä asia kauhistuttaa sinua eniten?
Eniten kauhistuttaa, että lapset ja nuoret eivät lue niin paljon kuin ennen, ja että vanhemmat eivät enää lue iltasatuja pikkulapsille. Ja tietysti kauhistuttaa mahdollisuus siitä, että kirjoja ja lukemista ei enää arvosteta samalla tavalla kuin ennen sekä lasten että aikuisten keskuudessa. Nämä ovat kauhuskenaarioita, jotka toivoakseni eivät toteudu ainakaan niin voimakkaina kuin pelkään.

10. Juhlitko riehakasta Halloweenia vai rauhoitutko pyhäinpäivänä vai kumpaakin vai ei kumpaakaan?
5-vuotiaalla pojallani oli juuri eilen synttärit kauhuteemalla, joten kämppä on valmiiksi koristeltu hämähäkeillä, lepakoilla ja luurangoilla. Luulen, että siinä oli halloweenia tarpeeksi tälle perheelle ja pyhäinpäivä tulee vietettyä rauhallisissa merkeissä.

 11. Minkä aihealueen kirjoja luet yleensä eniten?
Luen jonkin verran dekkareita, mutta muuten lukemani kirjat eivät edusta mitään tiettyä aihealuetta. Pidän kaunokirjallisuudesta, joka kertoo tarinan, johon voin eläytyä ja jonka avulla voin uppoutua täysin toisenlaiseen elämään ja monenlaisiin ihmiskohtaloihin.

Annan tunnustuksen näille seuraamilleni blogeille:
Luettua elämää
Ihminen välissä
Amerikkaa ymmärtämässä
Ronnala
Sonjan lukuhetket


Vastaaminen on tietysti täysin vapaaehtoista, joten ei mitään paineita sillä saralla:) Tässä kysymykset:
1. Mikä oli suosikkikirjasi lapsena?
2. Mikä kirja teki vaikutuksen teini-ikäisenä?
3. Jos saisit omistaa vain yhden kirjan, mikä se olisi?
4. Mikä kirja on vaikuttanut elämääsi eniten käytännön tasolla?
5. Mikä kirja on saanut sinua katsomaan ympäröivää maailmaa uusin silmin?
6. Mikä on paras tänä vuonna lukemistasi teoksista?
7. Kuinka usein käyt kirjastossa?
8. Luetko e-kirjoja?
9. Mikä on viimeisin lukemasi tietokirja?
10. Missä luet mieluiten?
11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Ihana. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen romaanista Lukija aamujunassa. Tarina onnistui yllättämään monta kertaa ja huokailin ihastuksesta kun tajusin, mitä kertomuksen päähenkilö Guylain Vignolles tekee työkseen. Olin siinä onnellisessa asemassa, että olin lukenut kirjasta positiivisia arvioita, mutta niissä ei ollut kerrottu Vignollesin ammattia tai ainakin olin jo ehtinyt unohtaa sen. En myöskään lukenut kirjan takakantta etukäteen. En aio kertoa ammattia tässäkään siltä varalta että se on joltain muultakin jäänyt hämärän peittoon. Ammatin paljastuminen oli nimittäin minulle tarinan herkullisin kohta.

Herkkua oli onneksi tässä pienessä kirjassa tarjolla runsain mitoin muutenkin. Ihastuin päätäpahkaa Guylainin ujouteen, hänen erikoislaatuisiin työtovereihinsa (erityisesti Yvoniin, joka ilmaisee itseään lähes ainoastaan aleksandriini-runomitassa), vanhainkodin mummoihin, mysteerityttöön, joka kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja oikeastaan kaikkeen koko tarinassa. Kirjan takakannessa teoksen sanotaan olevan aikuisten satu lukemisen taikavoimasta. Enempää nappiin ei olisi kuvaus voinut mennä. Lukija aamujunassa on satumaisen ihana teos kaikille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista, ja kokevat, että jokainen kirja on taianomainen matka toiseen maailmaan. Ihana.

(Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa, Tammi 2015. Suomentanut Kira Poutanen)



Antti Tuomainen: Kaivos

Janne Virta on työlleen omistautunut toimittaja. Hänellä on tiedossa hämärään kaivostoimintaan liittyvä juttu, josta saattaa tulla hänen uransa suurin skuuppi. Janne on myös Pauliinan avomies ja kaksivuotiaan Ellan isä, mutta työ menee usein näiden edelle. Jannen ja Pauliinan suhde on kriisissä jo ennestään ja Jannen omistautuminen kaivosjutulle ei ainakaan paranna asiaa. Janne potee jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, että hän laiminlyö perhettään, mutta tekee silti samat ratkaisut aina uudelleen ja uudelleen. Jannen isä on hylännyt perheensä silloin kun Janne oli vasta pikkulapsi ja nyt Janne pelkää seuraavansa isänsä jalanjälkiä.

Kirjan alkupuolella ajattelin, että Helsingillä on merkittävä osa tarinassa, mutta rooli ei lopulta kasvanut odottamiini mittoihin. Ei sinänsä, että sellaista olisi annettu ymmärtääkään, mutta Tuomainen on niin taitava ympäristön kuvaaja ja tunnelmien luoja, että olisin halunnut Helsingin heräävän henkiin hänen sanojensa kautta. Ehkä sitten seuraavassa kirjassa.

Tarinan loppupuolella irtonaiset langat punoutuivat yhteen ja monille asioille oli lopulta selitys. Mitään ei kuitenkaan pureskeltu lukijalle liian valmiiksi, vaan moraaliset kysymykset jäivät jokaiselle omassa mielessään pohdittavaksi. Mikä on todellista pahuutta? Voiko murha olla oikeutettu? Onko lähteminen joskus parempi teko kuin jääminen?

Harvoin jännityskirja herättää näin paljon ajatuksia ja ehkä Kaivos onkin enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Lajityypistä viis, mutta lopulta täytyy taas todeta, että kyllä se Tuomainen vaan osaa.

(Antti Tuomainen: Kaivos, Like 2015)

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Edien äiti Meredith on ollut sota-aikaan evakuoituna Kentin maaseudulla suuressa Milderhurstin kartanossa. Meredith ei ole koskaan kokenut olevansa osa perhettään, mutta Milderhurstissa hän tuntee tulleensa kotiin. Lopulta hän joutuu kuitenkin palaamaan takaisin Lontooseen ja unohtamaan linnan ja hänestä siellä huolehtineet sisarukset Juniperin, Saffyn ja Percyn. Kymmenien vuosien kuluttua menneisyys palaa rytinällä takaisin kun posti tuo mukanaan kadoksissa olleen kirjeen. Edien äiti ei ole kuitenkaan tarinan varsinainen päähenkilö, vaan Edie itse. Hän työskentelee kirjojen parissa ja kirjallisuus on lopulta syy, mikä hänet vie Milderhurstin linnaan ja pistää ratkomaan kymmenien vuosien takaista mysteeriä.

Kaukaiset hetket on ihana kirja kirjallisuuden ystäville, ja niille jotka rakastavat Englannin maaseudun arvoituksellisia linnoja ja arvostavat oikeaa perinteistä tarinaa. Kate Morton osaa kerätä juuri oikeat ainekset ja punoa niistä hienon tarinan, jossa on sopivassa suhteessa arkitodellisuutta, mysteerejä ja ihmissuhteita. Kaukaiset hetket on juuri sellainen tarina, jota kuuluu lukea viltin alle sohvannurkkaan käpertyneenä, teekuppi kädessä kun ulkona pauhaa syysmyrsky.

 

 

(Kate Morton: Kaukaiset hetket, Bazar 2015, suomentanut Natasha Vilokkinen)



Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana klassikkokirjoja enemmän kuin koko elämäni aikana tähän mennessä. Nyt yleisen kirjallisuustieteen perusopinnot on suoritettu ja sen lisäksi, että opin paljon kirjallisuuden historiasta, pääsin myös yli klassikkokammostani. Monen klassikon kohdalla olin iloisen yllättynyt siitä, miten modernia ja ajatonta teksti on. Siksi ne tietysti klassikkoja ovatkin. Tämän vuoden aikana blogi on ollut vähän lepotilassa ja ne vähät postaukset, jotka olen tehnyt, ovat koskeneet pääosin nykykirjallisuutta. Nyt kuitenkin poikkeuksena sääntöön Rouva Bovary.

Tohtori Charles Bovary tutustuu potilaskäynnillään Emmaan ja ihastuu tämän kauneuteen. Tohtorilla on kuitenkin vaimo, joten ihastus saa jäädä unholaan. Kun vaimo kuolee, Charles päätyy suruajan jälkeen kosimaan Emmaa. Kun häät on juhlittu ja arki lääkärin rouvana päässyt vasta alkuun, Emmaa alkaa kalvaa epäilys, että avioelämä ei ehkä olekaan samanlaista romanttista päiväunta kuin millaiseksi se on hänen lukemissaan kirjoissa kuvattu.

Lukutoukalle kirjan mahtavinta antia on se, miten Emman epävakaa ja haihatteleva luonne laitetaan lukuharrastuksen piikkiin. Emma lukee varsinkin anoppinsa mielestä vääränlaista kirjallisuutta, joka pistää tytön pään aivan sekaisin. Emmalta jopa takavarikoidaan kirjat, jotta hän pystyisi paremmin tyytymään elämäänsä sellaisenaan kuin se on. Emma jatkaa siitä huolimatta haaveilua romanttisesta rakkaudesta ja ei lopulta tunne kovinkaan suuria omantunnon tuskia hankkiessaan itselleen rakastajan.

Rouva Bovary julkaistiin vuonna 1857 ja kuten arvata saattaa, se nostatti aikamoisen kohun. Flaubert päätyi oikeuteen moraalittoman tuotoksensa takia, mutta välttyi sakoilta ja sensuurilta. On mahtavaa, että vielä yli 150 vuotta myöhemmin Emman tarina on ajankohtainen vaikka se ei enää tänä päivänä samalla tavalla hätkäytäkään. Anna-Maija Viitasen vuonna 1994 ensimmäisen kerran julkaistu suomennos on nykyaikainen ja kun tarinakin on sisällöltään moderni, voisi kuvitella lukevansa huomattavasti tuoreempaa kirjaa. Rouva Bovary on hieno ajaton klassikko ja mikä parasta, se on myös aivan aidosti melko hauska.

(Gustave Flaubert: Rouva Bovary, WSOY 2005, suomennos Anna-Maija Viitanen, alkuteos Madame Bovary julkaistu ensimmäisen kerran 1857)



Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.

(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)