Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjasivistyksessäni on tähän asti ollut Murakamin mentävä aukko. Lainasin Kafka rannalla jokin aika sitten kirjastosta, mutta se jäi uutuuskirjojen jalkoihin ja odottelee vuoroaan edelleen. Murakamin uutuuteen päätin sen sijaan tarttua heti kun hain sen ja lukemiseen ei paria iltaa enempää tuhraantunut vaikka luen nykyään hyvin harvoin mitään niin nopeasti. Värittömän miehen vaellusvuodet on kauniisti kirjoitettu ja teemaltaan syvästi koskettava teos.

Tsukuru Tazaki on tullut parikymppisenä ystäväporukkansa hylkäämäksi ja siitä lähtien hän on vaeltanut elämänsä halki yksin. Nyt yli viisitoista vuotta myöhemmin, Tsukuru on tavannut ensimmäisen kerran naisen, johon hän saattaisi rakastua. Ennen kuin suhteella on mahdollisuutta edetä, Tsukurun on tehtävä tilinpäätös menneisyytensä kanssa. Hänen on etsittävä käsiinsä vanhat ystävänsä ja saatava selville totuus hylätyksi tulemisen syistä. Matka menneisyyteen vie Tsukurun jopa kaukaiseen Suomeen asti.

Tsukurun hylätyksi tuleminen on saanut hänet kokemaan itsensä täysin värittömäksi ja tarpeettomaksi toisten ihmisten kannalta. Hän ei kykene ymmärtämään, että joku haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Tsukurun yksinäisyys on riipaisevaa ja tapa, jolla Murakami näitä tuntemuksia kuvaa, kosketti suuresti.

Kaikkia Murakamin kirjallisia ratkaisuja en osannut ihan täysin varauksetta arvostaa. Tsukurun matka Suomeen oli näin suomalaisesta näkökulmasta hieman erikoinen, mutta luultavasti se tarjosi japanilaiselle lukijalle sopivan ripauksen eksotiikkaa. En ole varma, oliko matka juonen kannalta kuitenkaan olennainen. Hylkäämisen teemaa sillä saatiin tosin laajennettua. Joissain kohdissa tekstiä oli myös venytetty yksityiskohtaisilla kuvauksilla, joita en pitänyt olennaisina. Kirja olisi voinut hyvin olla joitakin kymmeniä sivuja lyhyempi ilman että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt.

Japanilainen kulttuuri hämmästytti monta kertaa. Esimerkiksi Tsukurun ja Saran kahden vuoden ikäeroon viitattiin monta kertaa puhumalla "vanhemmasta tyttöystävästä". Suomessa lähes nelikymppisillä ihmisillä tuskin kukaan kiinnittää parin vuoden ikäeroon mitään huomiota, mutta ilmeisesti japanissa sillä on merkitystä ainakin jos vanhempi osapuoli on nainen. Kirjassa henkilöiden dialogi erosi myös voimakkaasti tavasta, jolla suomalaiset ihmiset kirjallisuudessa keskustelevat keskenään. Jokin japanilaisessa tavassa avautua toiselle oli kuitenkin erittäin kiehtovaa ja koin ilmaisun suorastaan kadehdittavana.

Värittömän miehen vaellusvuodet oli hieno kirja ja sai taas kerran ajattelemaan, että Keltaisen kirjaston kirjallisuutta pitäisi lukea enemmänkin. Ja Murakamia pitää ehdottomasti lukea lisää. Ehkä jonain päivänä tartun jopa ylistettyyn, mutta pelottavan tiiliskivimäiseen 1Q84 -trilogiaan.

(Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Tammi 2014, suomentanut Raisa Porrasmaa)



Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi vuoden 2011 parhaista lukukokemuksista. Sen takia odotukset Hylättyä puutarhaa kohtaan olivat melko korkealla ja hetken ajan jo näytti, että odotukset tulivat täytetyksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana tarina kulki hyvin ja jäin samantien koukkuun. Sadan sivun kohdalla aloin jo tuntea pientä pettymystä, koska tarinassa oli liikaa näkökulmia. Kertomus eteni monella eri aikakaudella ja monen eri henkilön näkökulmasta. En lopultakaan osannut päätää, kenen näkökulman olisi voinut jättää pois ilman, että tarina olisi siitä kärsinyt. Ei ollut selvästi kirjailijakaan osannut.

Hylätty puutarha oli kuitenkin hyvä kirja ja lukemisen arvoinen. Pidin Cassandrasta ja tunsin tämän menneisyyttä kohtaan ensin suurta uteliaisuutta ja myöhemmin syvää myötätuntoa. Vaikka Nell oli tarinan varsinainen päähenkilö, en osannut samaistua hänen juurettomuuteensa ihan täysillä. Myöskään Elizan tai Rosen kohtalot eivät herättäneet kovin voimakkaita tunteita. Cassandran elämän tragediat tekivät suurimman vaikutuksen ja siksi Cassandra nousi minulle tarinan keskeisimmäksi hahmoksi.

Hylätty puutarha on kaunis tarina, jonka henkilöiden mukana pääsee kokemaan paljon erilaisia tunteita. Surua, menetyksen tuskaa, myötätuntoa, iloa, onnellisuutta, ihastumista... Varsinainen tarina jää oikeastaan tarjolla olevan tunneskaalan varjoon ja se onkin Hylätyn puutarhan suurin heikkous. Vaikka kirjassa on hyvin rakennettu ja yllättäväkin juoni, se ei jäänyt mieleen yhtä voimakkaasti kuin henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset. Odotukset olivat Rivertonin jälkeen korkealla ja ne eivät täyttyneet, mutta odotan silti mielenkiinnolla seuraavaa suomennosta Mortonin tuotannosta.

 

 

(Kate Morton: Hylätty puutarha, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen)



Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Asta Eicherin mies on kuollut ja jättänyt perheensä pulaan kasvavien velkojen keskelle. Epätoivoinen tilanne alkaa kuitenkin näyttää valoisammalta kun Asta tutustuu kirjeenvaihdon kautta hurmaavaan Cornelius Piersoniin. Asta vastaa Piersonin kosintaan myöntävästi ja lähtee tämän matkaan toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta. Lähdön seurauksena Asta ja lapset kuolevat.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta ja lähtee ensin Quiet Delliin, jossa ruumiita etsitään ja myöhemmin Clarksburgiin seuraamaan oikeudenkäyntiä. Emilylla on raskaalla matkallaan seuranaan lehtikuvaaja Eric Lindstrom, josta tulee Emilylle paljon enemmän kuin pelkkä työtoveri.

Jayne Anne Phillips oli minulle entuudestaan melko tuntematon kirjailija vaikka onkin ilmeisesti yleisesti hyvin tunnettu. Aikaisemmat suomennokset ovat vain jostain syystä menneet ohi. Murhenäytelmä julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa, joten odotin laadukasta kerrontaan ja hyvää juonenkulkua. Molempia olikin tarjolla ihan kiitettävästi. En ihastunut kaikkiin Phillipsin ratkaisuihin täysin varauksetta, mutta kokonaisuus oli toimiva ja kirjailja herätti menneisyyden tapahtumat hienosti henkiin. Teos perustuu tositapahtumiin ja vain neljä koko kirjan henkilöistä on täysin fiktiivisiä.

Pidin Emilysta ja Ericista ja pystyin samaistumaan suruun ja ahdistukseen, jota Emily tunsi Eicherien puolesta. Vaikka Emilyn viha murhasta syytettyä kohtaan ja suru Astan perheen kuoleman johdosta äityivät lähes pakkomielteeksi, hän pystyi silti elämään samalla omaa elämäänsä ja tekemään vaikeitakin ratkaisuja tulevaisuuteensa liittyen.

Emilyn ja Williamin suhde sen sijaan ei täysin vakuuttanut vaan jäi hieman epäuskottavalle tasolle. En ehkä vain ole riittävän romantikko pystyäkseni täysin uskomaan sellaiseen salamarakkauteen. Annabel Eicherin esiintymiset tarinassa kuolemansa jälkeen olivat myös mielestäni muusta tarinasta irrallisia ja tarina olisi pysynyt hienosti kasassa ilmankin niitä.

Pidin Murhenäytelmästä ja vaikka aihe olikin raskas, kirjan yleistunnelma oli toiveikas. Tarinassa korostuivat rakkaus, ystävyys ja kumppanuus. Eri henkilöiden välillä on erilaisia kiintymyssuhteita ja lopulta jokainen on uskollinen sille tavalle elää elämäänsä, jonka katsoo oikeaksi.

 

(Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi 2014, suomentanut Kersti Juva)



Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.

 

(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)



Helena Valonen: Hyvä käytös

Vanhempi väki haluaa usein ostaa käytöskirjan valmistuvalle tai ripille pääsevälle nuorelle. Epäilen aina hiukan, että osaavatko lahjansaajat arvostaa käytöskirjaa siinä iässä. Itse en ainakaan olisi osannut. Nyt reilu viisitoista vuotta myöhemmin olisin hyvinkin iloinen jos hyllystäni löytyisi teos, josta voisin tarpeen tullen tarkistaa hienojen juhlien istumajärjestyksen tai vaikka etsiä vinkkejä juhlapuheen pitämiseen. Helena Valosen Hyvä käytös -kirjasta saa vastauksen näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin. Kirja on jaettu lukuisiin osa-alueisiin: hyvän käytöksen perusteet, keskustelut, ruokailu, kyläily, juhlat, pukeutuminen, työnhaku, matkailu jne. Jokaisesta aiheesta on tekstiä vähintään sivun verran ja välillä ohjeissa mennään hyvinkin tarkkoihin yksityiskohtiin.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja sisältöä on kevennetty kuvilla ja infobokseilla. Kokonaisuus on visuaalisesti raikas ja vetoaa varmasti monen ikäiseen yleisöön. Otsikointia on selvästi mietitty ja "vain pönttö ei käytä roskapönttöä" -tyyliset otsikot ovat ihan sympaattisia. Nuorelle kohderyhmälle kirjan sisältö saattaa kuitenkin olla aavistuksen verran jäykkää ja teennäistä. Olisinkin toivonut nuorekkaampaa otetta tekstin osalta, jotta se kohderyhmä jolle kirja on selvästikin tarkoitettu, tulisi siihen tarttuneeksi. Nyt lopputulos on vähän turhan tätimäinen ja opettavainen. Hyvä käytös on kuitenkin ihan kelpo lahjakirja ja vastaa varmasti siihen kysyntään, joka tällaiseen kirjaan kohdistuu. Harmi, että teoksen julkaisu viivästyi ja se saapui kauppoihin toukokuun lopulla vasta pari päivää ennen ylppäreitä. Rippijuhlasesonki on kuitenkin onneksi vasta aluillaan.

 

(Helena Valonen: Hyvä käytös, Auditorium 2014)

Kirja saatu blogin kautta.

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas

Jouni Laaksosen Lapseperheen retkeilyopas on hyvä kesäkirja jokaiselle reippailusta kiinnostuneelle lapsiperheelle. Kirjassa on otettu hienosti huomioon eri ikäiset kohderyhmät: vauvat, leikki-ikäiset ja koululaiset. Teos on kierresidottu ja kovakantinen eli kestää varmasti hyvin mukana kuljettamista ja selailua. Jokaisella aukeamalla on esitelty yksi retkikohde ja vieressä on kartta, joka helpottaa reitin hahmottamista. Kohteet on jaoteltu alueittain ja ja kuvailevan tekstin lisäksi kerrotaan reitin pituus, maisemat, maasto ja mahdolliset palvelut.

Kirjan alussa on yleisiä retkeilyohjeita lapsille ja asioita joita aikuisten kannattaa ottaa huomioon lähtiessä metsään pikkuväen kanssa. Jokaisesta retkikohteesta on myös kerrottu, pystyykö reitin liikkumaan vaunuilla ja kuinka haastavaa maasto on muilta osin. Kirjan ulkoasu on raikas ja kohteista otetut kuvat ovat kauniita ja lisäksi informatiivisia.

Jäin kaipaamaan enemmän kohteita Uudellemaalle, mutta ymmärrän toki, että tarkoituksena on ollut tehdä valtakunnallisesti pätevä teos. Kohteita onkin tasaisesti joka puolella maata ja se varmasti palvelee mainiosti ympäri Suomea reissaavia retkeilijöitä. Uudenmaan alueesta tai Etelä-Suomesta pystyisi luultavasti halutessaan tekemään vaikka kokonaisen kirjan. Meidän poppoolla Lapseperheen retkeilyoppaan kohteista testiin menee Iso Vasikkasaari Espoon edustalla sekä Aulangon Joutsenlammen kierros Hämeenlinnassa. Nyt vaan toivotaan sopivia retkeilysäitä ja odotellaan tietysti lomaa.

 

(Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas, Karttakeskus 2014)



Gillian Flynn: Paha paikka

Sairaalassa minulle annettiin rahoittavia lääkkeitä ja kolme paleltunutta varvastani ja puolet toisesta nimettömästä amputoitiin. Siitä lähtien olen odottanut kuolemaa.

Seitsemänvuotias Libby Day on Kansasin Kinnakeen maatilamurhien ainoa eloonjäänyt. Murhat uhrit olivat Libbyn kaksi siskoa ja äiti. 25 vuotta murhien jälkeen Libby päätyy osallistumaan ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Clubin kokoukseen. Salaseuran jäsenten pyynnöstä ja rahankiilto silmissään Libby suostuu tekemään tutkimustyötä perheen surmiin liittyen. Osallisten haastattelut vievät Libbyn matkalle muistoihin, jotka olisi helpompi unohtaa ja samalla totuus alkaa kuoriutua esiin valheiden alta.

Minulle oli annettu tehtäväksi löytää Runner, mutta koko menneen viikon kuumeinen, kunnianhimoinen toimeliaisuuteni oli lysähtänyt lattialle sänkyni viereen kuin likainen yöpaita. En päässyt ylös edes silloin kun kuulin unisten lasten vaappuvan taloni ohi. Kuvittelin, miten he lampsisivat isoissa kumisaappaissaan ja jättäisivät pyöreitä jalanjälkiä maaliskuiseen mutavelliin, mutta en siltikään kyennyt liikahtamaan.

Libby Day on poikkeuksellisen vastenmielinen hahmo, joka on varustettu huonolla itsetunnolla ja epärehellisellä luonteella. En yleensä pidä tarinoista, joiden päähenkilöihin en pysty millään tasolla samaistumaan, mutta Paha paikka oli hyvä jännäri päähenkilöstä huolimatta tai itseasiassa juuri sen takia. Libby on huijari ja kleptomaani, mutta myös vuosia sitten perustavalla tavalla särkynyt pikkutyttö ja uhri. Gillian Flynnin edellinen teos Kiltti tyttö oli hyvä perusjännäri, jossa oli hyvät juonenkäänteet, mutta Pahan paikan tasolle se ei yltänyt. Tarinan kulku oli uutuudessa paremmin rakennettua ja juoni eteni tasaisesti alusta loppuun asti. Loppuratkaisu ei ollut yllättävä, mutta se antoi odottaa itseään riittävän pitkään. Flynnin molemmissa kirjoissa ihmisten pahuudessa oli jotain hyvin kokonaisvaltaista ja järkyttävää. Paha paikka vei näistä kahdesta kuitenkin selkeästi voiton ja nyt odottelen jo innolla Flynnin seuraavaa teosta.

 

(Gillian Flynn: Paha paikka, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen)