Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.

(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

Lillin Kirjataivas Facebookissa

Tein viimeinkin blogille oman fb-sivun: www.facebook.com/lillinkirjataivas. Tervetuloa!

(Kuvan possu ei liity tapaukseen)

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Pitkä odotus palkittiin ja sain vihdoinkin käsiini George Saundersin ylistetyn novellikokoelman. Tiesin odottaa nykyamerikkalaista elämänmenoa kritisoivaa laadukasta tekstiä, mutta Saundersin novellit tarjosivatkin paljon enemmän. Pääsin sukeltamaan monen hyvin erikoisen henkilön pään sisään ja kohtasin hahmoja, jotka olivat toisaalta täysin absurdeja, mutta toisaalta pelottavan todellisia. Kirjassa oli hyvin vahvoja dystopian elementtejä, kuten tarinassa, jossa äkkirikastunut perhe päättää sijoittaa osan rahoista statussymboliin, jollainen löytyy jokaisen varakkaan perheen pihasta: "pihakoriste" koostuu kahdesta telineestä, joiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Tyttöjen päähän on asennettu mikrosiima, josta he roikkuvat jalat noin metrin korkeudella maan pinnasta keinuen leppoisassa tuulessa. Siis ihan ihka oikeita eläviä ihmisiä! Toisessa tarinassa vankeja käytetään koehenkilöinä lääketieteellisessä testissä, jossa testataan ainetta joka saa rakastumaan yltiöpäisesti ja toista ainetta, joka saa vaipumaan mielen synkimpiin syövereihin. Testien sivutuotteena tulee ruumiita, mutta tulosten validius on ihmishenkeä tärkeämpi asia.

Saundersin tarinat olivat hyvin rakennettuja ja sisällöltään monipuolisia, mutta lähes jokaisen novellin paras osuus oli tarinan loppu. Saunders oli osannut tiivistää muutamaan viimeiseen lauseeseen juuri sen asian, joka lopulta jää mielen päälle. Kokoelman ensimmäisessä novellissa on poika, joka pelastaa naapurin tytön pahalta mieheltä murskaamalla tämän pään kivellä. Pelastettu tyttö näkee tapahtuneesta jälkeenpäin painajaisia ja tytön vanhemmat lohduttavat häntä.
Joskus hän heräsi itkuun kesken unen jossa oli Kyle ja se mies. Viimeksi äiti ja isä olivat vieressä ja sanoivat, että Allie hei, ei se niin mennyt, etkö muista? Miten siinä kävi? Sano se. Sano ääneen. Kerro isille ja äidille miten siinä kävi. 
Minä juoksin ulos, Alison sanoi. Minä huusin.
Niin, isä sanoi. Sinä huusit. Huusit kovempaa kuin kukaan.
Mitä Kyle teki? äiti kysyi.
Laski kiven maahan, Alison sanoi. 
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
Mksi vanhempien oli tärkeää uskotella Alisonille, että tapahtumien lopputulos oli jotain muuta kuin todellisuus. Oliko tarkoitus suojella Alisonia vai poikaa? Millaista on elää valheen kanssa, johon omat vanhemmat pakottavat?

Saundersin novellit toivat tullessaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta niinhän kaunokirjallisuus parhaimmillaan tekee. Joskus vuosia sitten lukemani Anna Gavaldan novellikokoelma herätti vähän samanlaisia tunteita kuin Saundersin teos. Joskin Gavalda teki vielä suuremman vaikutuksen osuessaan silloin juuri sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa luin pääasiassa jännityskirjoja ja vaikuttava kaunokirjallinen teos oli juuri se mitä tarvitsin. Saundersin tekstien mustan huumorin ja vakaviin kysymyksiin viittaavan symboliikan yhdistelmä on upea. Kirjailija tuo lukijan silmien eteen vääristyneen kuvaelman, joka saa pohtimaan, olemmeko me tälläkään hetkellä todellisuudessa kovinkaan kaukana juuri noin sairaasta maailmasta.

(George Saunders: Joulukuun kymmenes, Siltala 2015. Suomennos Markku Päkkilä)

Miina Supinen: Mantelimaa

Molli Nieminen on entinen pop-tähti ja nykyinen ammattiklovni. Hän on naimisissa nuoruudenrakkautensa Keken kanssa ja he elävät onnellista elämää yhdessä kahden ihastuttavan tyttärensä kanssa. Mollin elämä muuttuu kertaheitolla kun Keke saa hengenvaarallisen sähköiskun ja vaipuu koomaan. Mollista tulee yhtäkkiä perheen ainoa elättäjä ja keikat lastentapahtumissa eivät riitä tuomaan ruokaa pöytään. Niinpä Molli joutuu vastahakoisesti ottamaan vastaan työpaikan Mantelimaan taiteellisena johtajana.

Länsi-Kyykkällä sijaitseva Mantelimaa on viihdekeskus, jossa on joulu ympäri vuoden. Mantelimaassa voi viihdyttää itseään vierailemalla kylpylässä, karkkipajassa tai vaikka lahjapuodissa. Perheen pikkuväen voi viedä Pikkulaan hyppimään 24 pomppulinnassa sillä aikaa kun itse viettää aikaa K-18 ikärajalla varustetun Rakkauden Mantelin yökerhoissa. Kaiken keskellä on Ikuisen Joulun Aukio, jossa Mantelimaan valtias Jonne J. Halkio järjestää viihdettä loputtoman innokkaalle yleisölle. Joka nurkan takaa putkahtelee esiin mekaanisia tonttuja ja muita koneolentoja, joita Mantelimaassa on satoja.

Mantelimaassa tapahtuu paljon kuolemantapauksia ja Länsi-Kyykkäällä kulkevien juorujen mukaan niiden takana on pahamaineinen Antipukki. Mantelimaan kirjanpitäjä Felix Kantola tietää kuitenkin totuuden paremmin. Antipukin tarina on nimittäin lähtenyt liikkeelle juuri sinä iltana kun Felixin vanhemmat surmattiin. Felix on Supisen tarinan mielenkiintoisin ja ristiriitaisin hahmo. Mies, joka haaveilee yksinkertaisista asioista, kuten onnellisuudesta ja omasta kodista, on selvillä Mantelimaan kaameista salaisuuksista ja on silti valmis suojelemaan jouluparatiisia jopa henkensä uhalla.

Miina Supisen teksti on tutun sujuvaa ja tarina etenee järjestelmällisesti kohti hieman ennalta-arvattavaa loppuhuipennusta. Kirja on kevyttä luettavaa, koska se on jaettu kuuteen osaan, jotka koostuvat pisimmillään muutaman sivun mittaisista kappaleista. Sekä osien että kappaleiden otsikointi on hauska ja ennakko-odotuksia herättävä, kuten ”Pitkittäisgijotiini”, ”Terveen pulskuuden vaikutelma” ja ”Gargantuamainen hirvitys”.

Mantelimaa on kunnon joulupainajainen ja karmaisevat mekaaniset tontut valtaisan valo- ja elämystulvan keskellä vetävät samoista naruista kuin kauhuelokuvissa usein nähdyt kohtaukset, joissa murhat tapahtuvat tivolissa. Samaan tematiikkaan liittyen Antipukki ja muut tarinan kauhistuttavat hahmot toivat mieleeni Stephen Kingin Se-kirjasta tutun klovnin muodossa esiintyvän pahan. Miina Supinen on luonut painajaismaisen joulumaan, joka tarjoaa hyviä henkilöhahmoja ja toimivan tarinan sekaan kätkettyä yhteiskuntakritiikkiä. Mantelimaa sopii viihdykkeeksi vuoden pimeimpään aikaan yhtälailla joulusta pitäville kuin joulunvihaajille. 

(Miina Supinen: Mantelimaa, WSOY 2015)

Eva Weaver: Jacobin takki

Olen lähiaikoina lukenut pelkästään joko dekkareita tai kaunokirjallisuutta, jossa on sadunomaisia elementtejä. Jacobin takkiin tarttuessani oletin, että kirja poikkeaa edeltäjistään realistisemmalla otteella, mutta jonkinasteiseen satuun törmäsin kuitenkin. Pääosa kertomuksesta on kuitenkin valitettavan totta. Tarina alkaa vuodesta 1938 kun Varsovan juutalaiset elävät vielä normaalia elämää rakkaassa kotikaupungissaan. Vuoden 1939 syyskuu muuttaa elämän täysin kun pommitukset alkavat ja kuun lopulla Varsova antautuu saksalaisille. Pikkuhiljaa Varsova muuttuu juutalaisten kaupungista kieltojen kaupungiksi, jossa juutalaiset eivät voi edes liikkua yksin pelkäämättä henkensä puolesta. Vain vähän yli vuoden kuluttua saksalaisten saapumisesta, juutalaiset suljetaan korkeiden muurien taakse ghettoon. Tuolloin tarinan päähenkilö Mika oli neljätoistavuotias.

Mika kasvaa köyhyyden ja pelon varjossa, mutta elämälle antavat sisältöä serkkutyttö Ellie ja isoisältä perityt käsinuket. Mikan maine kiirii ja hänestä tulee gheton nukkemestari. Nukkemestarin rooli vie Mikan toinen toistaan vaarallisempiin tilanteisiin ja toisinaan Mikan oman hengen lisäksi myös monen muun henki on uhattuna.

Weaver saa Varsovan kadut heräämään henkiin ja hetkittäin mieleeni tuli Bruno Schulzin Kanelipuodit -kertomuskokoelman arvoituksellinen kaupunki. Mika onnistuu taianomaisesti kulkemaan pimeitä kujia pitkin jäämättä kiinni ja kuljettaa isoisän takin salaisissa taskuissa asioita, jotka muuttavat monen elämän. Weaverin puolalaiskaupunki on kuitenkin muuten hyvin realistinen ja raaka eikä muutama sadunomainen elementti peitä sitä tosiasiaa, että kaupungissa eletään sodan keskellä.

Luin noin puolitoista vuotta sitten Leon Leysonin kirjan Poika joka pelastui. Teos teki silloin syvän vaikutuksen ja kamalinta oli tietysti se, että tarina oli täysin totta. Leysonin kirjaan verrattuna Jacobin takki oli kevyttä luettavaa, koska nukkemestarin rooli ja isoisän maaginen takki tekivät Mikasta alleviivatun fiktiivisen hahmon. Sen takia Jacobin takki sopii mielestäni hyvin esimerkiksi yläkouluikäiselle lukijalle ja tarjoaa astetta pehmeämmän tavan saada tietoa holokaustin kauheuksista.

(Eva Weaver: Jacobin takki, WSOY 2015. Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw, suomentanut Anna Lönnroth)

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Punaisen muistikirjan nainen on niitä kirjoja, joiden ilmestyminen oli vähällä jäädä minulta täysin huomaamatta. Osasyynä siihen lienee kirjan ulkoasu ja nimi, jotka saivat kirjan vaikuttamaan liian hömpältä makuuni. Onneksi Sonja oli ennakkoluulottomampi lukija ja kirjoitti teoksesta blogissaan kivan arvion. Niinpä innostuin varaamaan kirjan kirjastosta ja ihastuin täysin.

Laurent on pariisilainen kirjakauppias, joka löytää sattumalta eräänä aamuna hylätyn käsilaukun roskasäiliön päältä. Laukun sisältö herättää Laurentin mielenkiinnon ja hän alkaa selvittää, kenelle laukku kuuluu. Erityisesti Laurentin sydämen saa sykähtämään laukusta löytynyt Patrick Modianon signeerauksella varustettu romaani sekä pieni muistikirja, johon laukun omistaja on kirjannut mietteitään.

Pidän pimeydestä, joka kesällä lankeaa myöhään.
Pidän sukeltamisesta silmät auki.
Pidän nimistä Trans-Siberian Express ja Trans-Orient Express (en tule koskaan matkustamaan niillä).
Pidän Lapsang Souchong -teestä.
[...]
Pelkään punamuurahaisia.
Pelkään kun katson pankkitilini tietoja ja klikkaan kohdasta "saldo".
[...]

Ihastuin kirjassa erityisesti mysteerinaisen tapaan kirjata muistikirjaansa asioita, joista pitää ja joita pelkää. Pidin tavan päämäärättömyydestä ja satunnaisuudesta. Haaveilen aina, että kirjoittaisin jotain päiväkirjan tapaista, mutta se tuntuu liian työläältä ja kaavamaiselta. Satunnaisten muistiinpanojen kirjoittaminen sen sijaan tuntuu ihastuttavalta ajatukselta.

Luin Didierlaurentin Lukija aamujunassa noin kuukausi sitten ja ihastuin täysin tuohon pieneen ranskalaiseen satuun, josta sain hyvän mielen päiväkausiksi. Nyt Punaisen muistikirjan nainen aiheutti saman fiiliksen ja koin oivalluksen; ranskalainen kirjallisuus on selvästi minun juttuni! Ilmankos kirjallisuuskursseilla Baudelairen runot kolahtivat vähän lujempaa kuin muut.

Punaisen muistikirjan naisen parissa tipahdin keskelle ihanaa pariisilaista satua ja en halua tulla sieltä pois. Onko pakko palata arkeen ankeassa syksyisessä Helsingissä kun haluaisi olla sadunomaisessa Pariisissa?! Todellisen elämän tasolla ilmeisesti on, mutta ajatuksissani taidan vielä lähteä kävelylle Luxembourgin puistoon ja istahtaa pariisilaisen kahvilan terassille nauttimaan kupposen teetä.

(Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen, WSOY 2015. Ranskankielinen alkuteos La Femme Au Carnet Rouge, suomentanut Lotta Toivanen)



David Lagercrantz: Se mikä ei tapa

Mikael Blomkvist on menettänyt taitonsa uutisnikkarina ja pelkää lukijoiden unohtavan sekä hänet että Milleniumin. Tai niin ainakin lehtipiireissä huhutaan. Todellisuudessa Micke pohtii alanvaihtoa, ja suurena syynä siihen on Milleniumin uusi osaomistaja, joka yrittää Mikaelin mielestä vaikuttaa liikaa lehden toimitukselliseen suuntaan. Alanvaihtohaaveet unohtuvat kun Blomkvistille tulee mielenkiintoinen juttuvinkki, joka lopulta johtaa vaarallisiin tilanteisiin ja vie hänet samalla yhteen vanhan tuttavuuden, Lisbeth Salanderin, kanssa.

Luin Stieg Larssonin Millenium -sarjan kirjat sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Leffat katsoin samaten heti kun ne tulivat. Pidin sekä kirjoista että leffoista ja olin monien muiden tavoin ensin vähän hämmentynyt kun kuulin, että David Lagercrantz aikoo kirjoittaa tarinoille jatkoa. Saako niin tehdä? Ei kai se voi olla yhtä hyvä? Osaakohan se? No osasihan se. Se mikä ei tapa on erittäin toimiva jatko-osa Millenium -trilogialle ja täytti kaikki sille asettamani odotukset. Juoni kulki hienosti ja tahti tiivistyi loppua kohden juuri niin hengästyttäväksi kuin toivoa saattoi.

"Jos alat jaaritella liikaa ja esittää villejä salaliittoteorioita siitä että Elvis elää tai että tiedät, kuka ampui Olof Palmen, etkä meinaa päästä asiaan, niin minä lähden kotiin saman tien."
"Fair enough", sanoi Linus Brandell.

Lisbeth Salander oli kirjassa pienemmässä roolissa kuin Larssonin teoksissa, mutta Mikael Blomkvist veti pääroolinsa vakuuttavasti. Hetkittäin ehkä jopa liian vakuuttavasti ja yrmystä journalistista kuoriutui suoranainen James Bond. Jännärikirjailijat tuntuvat nykyään suosivan tietynlaista elokuvamaisuutta dialogissa, kuten esimerkiksi yllä näkyvässä Mikaelin ja Linusin keskustelussa. Eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa, mutta se vain korostaa kunnollisen kaunokirjallisen tekstin ja dekkarikirjallisuuden eroa. Se mikä ei tapa oli kuitenkin viihdekirjallisuutena erinomaista ja toivon, että Larsson-fanit uskaltavat tarttua siihen ennakkoluulottomasti. Frankfurtin kirjamessuilla Millenium -sarjan kustannusoikeudet omistava kustantamo kertoi, että Lagercranz aikoo kirjoittaa sarjaan vielä kaksi osaa lisää. Odotan mielenkiinnolla.

 

(David Lagercrantz: Se mikä ei tapa, WSOY 2015)