Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

"Yksikään ihminen ei ole saari; jokainen kirja on maailma."

Ensimmäisenä pahoittelut pitkästä tauosta. Sain vihdoinkin hankittua uuden tietokoneen hajonneen tilalle ja nyt pääsen taas lukemisen lisäksi myös kertomaan lukemastani. Moni postaus odottaa kirjottamistaan, mutta aloitan ensimmäisenä kirjasta, joka teki lähiaikoina luetuista suurimman vaikutuksen. Garbrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli yksinkertaisesti ihana. Ja tarkoitan sitä nyt kirjaimellisesti, sillä tarinassa ei ollut mitään turhaa kikkailua vaan se oli Tarina isolla T:llä. A.J. Fikry on vähän alle nelikymppinen kirjakauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja käytännössä samalla koko elämänsä. Fikryn päivät täyttyvät ilottomasta työnteosta, kaipauksesta ja surusta. Hän avaa kauppansa joka päivä, mutta ei saa enää iloa edes kirjoista ja asiakkaatkin ovat yhdentekeviä. Eräänä päivänä Fikryn kirjakokoelman helmi, Edgar Allan Poen Tamerlanen ensipainos varastetaan. Siitä saa alkunsa tapahtumien ketju, joka muuttaa A.J. Fikryn elämän suunnan ja tuo samalla lukemisen ilon takaisin.

A.J. Fikry on kaikessa kärttyisyydessään alusta alkaen sympaattinen hahmo ja kiinnyin heti myös Alice Islandiin, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Tarinan henkilöt ovat aitoja ja ympäristö herää henkiin kertomuksen edetessä. Vaikka Tuulisen saaren kirjakauppias on pieni kirja, alle 250 sivua, tarinan aikajänne on pitkä, melkeinpä elämän mittainen. Kirjan libristikappaleen saatekirjeessä kustantamon toimituspäällikkö kertoo, että hän itki ja nauroi ääneen kirjaa lukiessaan. Itse en vuodattanut kyyneliä lukiessani, mutta olin monesti erittäin liikuttunut ja tarina tarjosi myös monet hyvät naurut.

Rakkaus kirjoja ja lukemista kohtaan on teoksen kantava teema ja sehän lämmittää tietysti lukutoukan mieltä. Uskon, että tarina herättää lukijassa rakkauden kirjoihin vaikka se olisi päässyt välillä uinahtamaankin. Jos et ole lukenut pitkään aikaan mitään, kannattaa lukea Tuulisen saaren kirjakauppias, koska voi olla, että huomaat sen jälkeen lukevasi taas paljon enemmän kuin aikoihin.

 

(Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Gummerus 2014)



John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ennen tuijottajapoikaa oli vuorossa vielä viisi muuta. Hän hymyili vähän, kun hänen vuoronsa tuli. Ääni oli matala, käheä ja kuolettavan seksikäs. "Olen Augustus Waters", hän sanoi. "Olen seitsemäntoista. Minulla oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä, mutta tulin tänne Isaacin pyynnöstä."
"Miltä sinusta nyt tuntuu?" Patrick kysyi.
"Ai, mahtavalta." Augustus Waters hymyili suupielestään. "Olen vuoristoradalla joka menee koko ajan vain ylöspäin."
Kun minun vuoroni tuli, sanoin: "Minä olen Hazel. Olen kuusitoista. Kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Ei valittamista."

Hazel on sairastunut kilpirauhassyöpään kolmetoistavuotiaana ja kuuteentoista ikävuoteen mennessä tauti on jo levinnyt keuhkoihin. Sairauteen ei ole hoitokeinoa ja osan ajasta kone joutuu hengittämään Hazelin puolesta. Augustus on parantunut luusyövästä, mutta päästäkseen eroon sairaudesta, hän on joutunut luopumaan toisesta jalastaan. Nuoret tapaavat syöpäpotilaille tarkoitetussa tukiryhmässä ja Augustus ihastuu Hazeliin ensisilmäyksellä. Siitä saa alkunsa kahden epätavallisessa elämäntilanteessa olevan nuoren rakkaustarina, joka vie heidät tunnetilasta toiseen ja antaa heille jotain, mitä kumpikaan ei olisi uskonut koskaan kokevansa.

John Greenin The Fault in Our Stars ilmestyi tammikuussa 2012 ja siitä lähtien kirja on keikkunut bestseller listojen kärjessä. Suomennos saa varmasti nostetta kun kirjaan perustuva elokuva tulee Suomen ensi-iltaan heinäkuussa. Kahden syöpäsairaan nuoren rakkaustarina on koskettava, mutta kirja ei tehnyt kuitenkaan mitään valtaisaa vaikutusta. Teos ei ollut missään nimessä huono, taidan olla vain hieman väärää kohderyhmää. Jos olisin viitisentoista vuotta nuorempi, olisin varmaankin pitänyt kirjasta kovasti ja jättänyt huomiotta tarinan heppoisuuden. Greenin tekstiä vaivasi sama ilmiö, mihin törmään nuortenkirjoissa nykyään usein: dialogi on liian nokkelaa. Tässä tapauksessa päähenkilöt ovat sekä filosofisia että hauskoja. Sellaisia nuortenkirjan henkilöiden varmasti kuuluukin olla, mutta silti jäin kaipaamaan jotain maanläheisempää. Täydet pisteet kirjailijalle kuitenkin siitä, että hän on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka on saanut monet nuoret lukemaan ilman että siihen on kukaan pakottanut. Ja kirjojen ystävänä tietysti kiinnyn aina henkilöhahmoihin, joille kirjat ovat elämää suurempi asia. Niinpä Hazel ja Augustus elävät ajatuksissani vielä pitkään.

(John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY 2013 / alkuperäisteos The Fault in Our Stars 2012)



Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Mies kohotti päänsä: sade helmeili hänen kasvoilleen. Hän katseli, miten se raidoitti maiseman lukemattomin viivoin, ja sitten hän alkoi pyöriä ympäri. Tyttö teki samoin. He nauroivat läpimärkinä. Lopulta he menivät sateensuojaan terassille. Mies kaivoi taskustaan savukepakkauksen, joka oli vielä osittain kuiva, ja sytytti yhden.
- Saanko minäkin? tyttö kysyi.
Mies tarjosi pakkausta ja tyttö otti sieltä savukkeen. Mies oli lumoutunut.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka on kirjoittanut yhden menestysteoksen. Nyt koko maailma, ja erityisesti kustannustoimittaja, odottavat seuraavaa hittiä. Marcus on viettänyt vuoden juhlien ja nautiskellen menestyksen tuomasta varallisuudesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika julkaista uusi teos, mutta teksti ei vain ota syntyäkseen. Marcus soittaa vanhalle mentorilleen Harry Quebertille ja Harry ottaa hänet avosylin vastaan, vaikka Marcus ei olekaan pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun tästä tuli kuuluisa. Tuhlaajapoika palaa takaisin pieneen merenrantakaupunkiin Auroraan, asettuu asumaan Harryn luokse ja yrittää kirjoittaa uutta menestysromaaniaan. Vaikka Harryn ja Marcusin ystävyys on kestänyt vuosia, Marcus saa vierailunsa aikana Harrysta selville asian, jota ei ole aikaisemmin tiennyt; Harry on ollut kymmeniä vuosia sitten palavasti rakastunut. Vielä suuremman järkytyksen Marcus kokee muutamaa kuukautta myöhemmin kun Harry pidätetään epäiltynä Nola Kerriganin murhasta. Marcus ottaa asiakseen todistaa Harryn syyttömyyden ja joutuu itsekin kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien vuoksi vaaraan. Samalla tapahtumat antavat Marcusin uralle uuden lähtölaukauksen ja mahdollisuuden pelastaa kadotettu maine.

Kirjan takakannessa luki, että teoksessa on jotain Twin Peaksia muistuttavaa. Vaikka olen ollut vannoutunut fani ja nähnyt sarjan jokaisen jakson monia kertoja, en siltikään pitänyt sitä kirjassa houkuttelevana ominaisuutena. Mieleeni tuli, että teoksessa on ehkä jotain yliluonnollista ja mystistä. Kun olin päässyt lukemisessa puolenvälin paikkeille, tajusin, mitä maininnalla tarkoitettiin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuo esille reippaan kattauksen henkilöhahmoja, joista jokaisella on omat menneisyyden syntinsä. Ensin kaikki näyttää hyvin normaalilta ja Aurora vaikuttaa viehättävän idylliseltä pikkukaupungilta, mutta pala palalta henkilöhahmoista kuoriutuu mitä erikoisempia ominaisuuksia. Jokainen on tehnyt virheitä ja joutuu elämään menneisyytensä kanssa päivästä toiseen; jollain synnit ovat vähän pienempiä, mutta monilla järkyttävän suuria.

- Vaali rakkautta, Marcus. Tee siitä hienoin saavutuksesi, ainoa tavoitteesi. Ihmisten jälkeen tulee toisia. Kirjojen jälkeen tulee uusia. Ylistysten jälkeen tulee lisää ylistystä. Rahan jälkeen tulee lisää rahaa. Mutta rakkauden jälkeen, Marcus, rakkauden jälkeen tulee vain kyynelten suola.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta osui käsiini sattumalta ja olin jo päättänyt etten lue sitä, koska kirjastolainojen kasa kasvaa päivä päivältä ja esimerkiksi Tiklin kaltainen tiiliskivi odottaa vielä vuoroaan. Quebertissa houkutti kuitenkin sen kuuluminen Tammen Keltaisen Kirjastoon eli tiesin odottaa laadukasta kerrontaa. Dicker on kirjoittanut hyvän tarinan, valinnut siihen sopivan erikoiset, osittain hauskatkin, henkilöhahmot ja maustanut tarinan romanssilla, murhamysteerillä ja riittävällä määrällä yllättäviä juonenkäänteitä. Täydellinen kesäkirja siis.

 

(Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta, Tammi 2014)



Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä

Saku Tuomisen kirja on niin pullollaan hyviä ajatuksia, että kun mietin, mitä asioita haluaisin erityisesti tuoda esille, meinasin päätyä referoimaan tähän koko kirjan. Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä on pieni kirja, mutta sisällöltään suuri. Minulle teoksen sanoma oli, että unelmointi kannattaa aina ja suurimmat onnen tunteet saa yleensä hyvinkin arkisista asioista kunhan elämän perusasiat ovat kunnossa. Tärkeintä on positiivinen elämänasenne ja halu tehdä asioita, joista unelmoimme. Asenne ratkaisee!

Kirjassa oli paljon itsestäänselvyyksiä, kuten se, miten toiset ihmiset näyttävät elävän parempaa elämää kuin me itse, koska näemme siitä vain osan. Ilmiö pätee erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen pystyy kiillottamaan elämäänsä niin, että se näyttää mahdollisimman hyvältä. Itsestäänselvyyshän tämä toki on, mutta juuri sellainen asia, jonka mielelläni luen kirjasta sellaisena päivänä kun oma elämä ei todellakaan tunnu kovin hohdokkaalta. Tuomisen kirjan pariin on helppo palata huonona päivänä ja saada taas lisää energiaa ja uskoa unelmiinsa.

Tuominen jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan: haihattelijoihin, puurtajiin ja takertujiin. Haihattelijat haaveilevat paljon, mutta eivät uskalla tehdä ratkaisevaa siirtoa toteuttaakseen unelmansa. Puurtajat eivät usko unelmointiin ja ajattelevat, että haaveilu jostain uudesta asettaa heidän nykyisen elämänsä hyvyyden kyseenalaiseksi. Takertujat pitävät kiinni saavuttamistaan asioista ja pelkäävät, että heidän saavutuksensa leimataan virheiksi jos he myöntävät, että haluaisivatkin nyt jotain muuta. Tunnistan itseni jollain tasolla kaikista näistä tyypeistä ja voisin kuvitella, että niin käy monelle muullekin. Jokaisesta kohdasta tuli mieleen vähintään yksi asia, jossa olen toiminut juuri noiden nimenomaisten stereotypioiden mukaisesti. Mutta ei se mitään, taas tuli tilaisuus oppia jotain ja nähdä asiat uudella tavalla.

Pidin kirjan kevyestä rakenteesta ja siitä, että voin halutessani lukea kappaleen sieltä toisen täältä. Kirjassa on tilaa omille muistiinpanoille ja tekstistä on valmiiksi korostettu tärkeitä asioita alleviivaamalla. Samalla kannustetaan lukijaa tekemään omia merkintöjä ja kirjoittelemaan marginaaleihin. Yleensä olen hyvin tarkka, että kirja ei saa näyttää luetulta; en koskaan taittele sivuille hiirenkorvia enkä varsinkaan tee muistiinpanoja kirjojen sivuille. Tuomisen kirjan kohdalla sen sijaan suorastaan odotan, että omasta kappaleestani tulee repaleinen ja se on täynnä alleviivauksia ja muita merkintöjäni.

Toivon, että mahdollisimman moni lukee Saku Tuomisen kirjan ja saa siitä yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin itse sain. Olen aina uskonut, että positiivinen elämänasenne on avain onnellisuuteen, mutta Tuomisen kirja antoi monta uutta näkökulmaa siihen, mistä palasista onni voi koostua. Harvoin olen ollut näin iloinen siitä, että tulin tarttuneeksi kirjaan, joka melkein jäi lukematta.

 

(Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä: Paasilinna 2013)



Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia De Luce on uusin idolini; 1950-luvun brittiläisen kartanonherran 11-vuotias tytär hurmasi kirjan ensisivuilta lähtien. Tarina lähtee käyntiin kun Flavian kotikartanon pihalta löytyy miehen ruumis. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole ruumis vielä sillä hetkellä kun Flavia tämän löytää, koska hän pääsee vielä kuulemaan miehen viimeisen henkäyksen ja viimeiset sanat. Tapahtuma tempaisee Flavian tutkimaan rikosta, joka yltää vuosikymmenten taakse ja matkan varrella poliisin epäiltyjen listalle joutuvat niin Flavian isä kuin tyttö itsekin. Onneksi Flavia on poliisia nokkelampi ja koko ajan askelen jos toisenkin edellä.

Flavian suurin intohimo on kemia ja hänen kotikartanossaan on täydellinen laboratorio, jossa tyttö viettää suurimman osan ajastaan. Erityisen kiinnostunut Flavia on myrkyistä, joten tarinan alusta alkaen on selvää, että kyseessä ei ole ihan tavallinen 11-vuotias tyttö. Tyhmien siskojen ja poissaolevan isän kanssa aika käy välillä pitkäksi ja Flavia keksii omaksi huvikseen erilaisia jännittäviä projekteja, kuten tutkimus jossa Flavia myrkyttää siskonsa huulipunan ja pitää havaintopäiväkirjaa siskon huulissa tapahtuvista muutoksista. Flavia on niin ilkeä siskoilleen, että häntä voisi hyvin inhota sen takia, mutta myrkyttäjä/lapsinero/salapoliisi -tyttöä on vain pakko rakastaa. Väistämättä kiinnitin huomiota siihen, että Flavialla ei ole yhtään ystävää. Hänen polkupyöränsä, Gladys, on Flavian luotettava seuralainen tämän seikkailuissa. Flavian rakkaus kemiaa kohtaan ohittaa selvästi sellaisen sosiaalisten kontaktien tarpeen, joka ihmisillä tavallisesti on.

Piiraan maku makea on kustantajan esittelytekstin mukaan kirjoitettu Agatha Christien hengessä ja siihen kirjassa erityisesti ihastuinkin. Flavian luonteessa on paljon samaa nokkeluutta ja itseriittoisuutta kuin Hercule Poirotissa; Neiti De Luce on poikkeuksellisen älykäs ja erittäin tietoinen siitä. Kirjaa luonnehdittiin jossain blogikirjoituksessa hyvän mielen dekkariksi ja siinä osuttiin naulan kantaan. Tulin tästä teoksesta samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin esimerkiksi luettuani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka kirjoilla ei juuri mitään yhteistä olekaan. Fiiliksessä oli kuitenkin jotain samaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Christie -faneille ja erilaisista dekkareista pitäville.

En ole ilmeisesti ainoa, joka on kovin tykästynyt Flaviaan, neitokaisella on nimittäin omat fanisivut: http://www.flaviadeluce.com/. Ja ilokseni huomasin, että dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy suomennettuna jo syksyllä. Ihanaa syysiltojen lukemista on siis luvassa.

Teos on arvioitu myös näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena.

 

(Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014)



Vastauksia haasteeseen

Olin parin viikon lomareissulla Tsekissä ja Itävallassa, ja sinä aikana ehdin vähän vieraantua niin lukemisesta kuin bloggaamisestakin. Pari kirjaa loman aikana tuli kuitenkin luettua, mutta toistaiseksi en ole vielä niistä postauksia saanut aikaiseksi, joten palataan niihin myöhemmin. Pihi nainen haastoi minut juuri ennen reissuun lähtöä vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Aloitan siis nyt tauon jälkeen bloggaamisen kevyesti vastailemalla niihin ja loman kunniaksi unohdan kirjat (ainakin osittain) hetkeksi:)

Ensin 11 faktaa minusta:

1. Yritän olla jämpti ja järjestelmällinen, mutta silti olen melkein aina myöhässä joka paikasta ja unohtelen asioita ihan liikaa. Olen ollut hajamielinen aina, mutta lapsen saannin jälkeen olen tuntenut yhä useammin, että päässä ei millään riitä kapasiteetti kaiken muistamiseen.

2. Edelliseen liittyen, olen erittäin ahkera kalenterin käyttäjä ja kirjoitan kaiken mahdollisen muistiin. Suosin ehdottomasti perinteistä paperista kalenteria, jonka pitää olla riittävän iso, jotta pystyn kirjoittamaan siihen isolla käsialalla. Pienellä tekstillä piipertäminen on ahdistavaa.

3. Olen todella kova ostelemaan muistikirjoja, mutta en ikinä keksi mitään fiksua kirjoitettavaa niihin. Sen sijaan olen muistilappujen suurkuluttuja ja työpöytäni on usein lähes kokonaan tarralappujen peitossa.



4. Olen 13-vuotiaan Vili-kissan emäntä. Vilillä diagnosoitiin suolistosyöpä reilu vuosi sitten ja kissaressukan päivät alkavat olla pikkuhiljaa luetut. Tauti on onneksi edennyt hitaasti ja olen saanut nauttia rakkaan lemmikin seurasta pidempään kuin olisin uskaltanut toivoakaan.

5. Hamstraan askartelutarvikkeita aina kun niitä on jossain tarjouksessa ja erilaisia kortintekotarpeita alkaa olla laatikot pullollaan. Siitä huolimatta, lähes aina kun jokin merkkipäivä lähestyy, lähetän ostetun kortin, koska en koskaan ehdi askarrella.

6. En käynyt moneen vuoteen kirjastossa juuri lainkaan, mutta nyt olen taas kirjastopalveluiden suurkuluttuja. Nytkin eteisen pöydällä odottaa palauttamista melkein parikymmentä lainaa.



7. Aloitimme mieheni kanssa kuukausi sitten 100 punnerrusta -haasteen, mutta lomareissulla lipsuimme ohjelmasta ja nyt joudumme aloittamaan uudelleen alusta. Haasteen aluksi tehdään lähtötasotesti ja olen toiveikas, että testin tulos on parempi nyt kuin kuukausi sitten. Huomenna se selviää kun palaamme takaisin rutiiniin.

8. Minulla on kaksi tatuointia ja haluaisin ehkä ottaa vielä kolmannen.

9. Olen viettänyt lapsuuteni meren äärellä. Rakastan merta ja en pysty koskaan saavuttamaan täydellistä rauhan tunnetta missään muualla kuin merenrannalla.

10. Haaveilen talosta Italiassa.

11. Tykkään kutsua vieraita, mutta olen aika huono emäntä, koska uppoudun aina nauttimaan ystävien seurasta niin, että unohdan kaataa lisää kahvia, laittaa servetit pöytään jne.



Sitten vastaukset kysymyksiin:

1. Millainen ihminen on tärkein läheisesi?
Itsepäinen, mutta herkkä. Hauska, mutta välillä hyvin vakava. Puhelias, mutta toisinaan todella ujo. Kooltaan vielä pieni, mutta sydämeltään aivan valtavan suuri.

2. Miksi vastasit tähän haasteeseen?
Tällaisten asioiden pohtiminen sopi hyvin tämänhetkiseen mielentilaani.

3. Minkä taidon osaat hyvin?
Olen aika hyvä leipomaan, olen hyvä kuuntelija jos läheisilläni on murheita ja näen asioissa helposti niiden positiivisen puolen.

4. Mitä tekisit vapaapäivänä, joka olisi vain sinun tarpeitasi varten?
Kävisin kampaajalla, kosmetologilla ja hierojalla, lukisin hyvää kirjaa, söisin hyvää ruokaa ja nauttisin hyvää kahvia hyvässä seurassa.



5. Kenen kanssa viettäisit kuukauden kahdestaan erämaassa?
Tätä vastausta mietin kaikista pisimpään ja päädyin valitsemaan veljeni. Lastani tai miestäni en haluaisi erämaahan raahata, koska he tuskin viihtyisivät siellä. Veljelläni on tarvittavaa seikkailuhenkeä ja ei haittaisi vaikka kyllästyisimme toistemme seuraan kuukauden aikana totaalisesti, koska sitten voimme olla erossa toisistamme pitkäänkin ja jossain vaiheessa taas jatkaa siitä mihin jäätiin.

6. Milloin olet parhaimmillasi?
Työasioissa pienen paineen ja kiireen keskellä. Kotioloissa rentoutuneena ja stressittömänä.

7. Kenet haluaisit tavata?
Jos se olisi käytännössä mahdollista, niin valitsisin Tove Janssonin.

8. Lempiruokasi?
Vaihtelee tilanteen mukaan. Valitettavan usein parhaimmalta maistuu kaikki epäterveellinen.



9. Millainen elämä on hyvä?
"Kohtele toisia kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan" on hyvä motto, jota noudattamalla pitäisi päästä aika pitkälle.

10. Haluaisitko elää ikuisesti?
Riippuu kovin monesta asiasta.

11. Suosikkikirjasi?
Ihan mahdotonta sanoa vain yhtä, mutta lähiaikoina suurimman vaikutuksen on tehnyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

En nyt haasta ketään, koska tämä haaste tuntuu kiertäneen jo melkein kaikissa blogeissa. Jos joku haluaa haasteen tästä napata ja vastata noihin samoihin kysymyksiin, niin antaa mennä vaan.


Tässä vielä haasteen ohjeet:1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Karin Slaughter: Yli rajan

Oli pitkästä aikaa dekkarifiilis ja kirjastossa silmiini osui Karin Slaughterin viime vuonna ilmestynyt Yli rajan. Olen lukenut aikaisemmin samalta kirjailijalta monta kirjaa, mutta vasta aloitettuani tämän, tajusin, että aiemmin lukemani ovatkin olleet pääosin eri sarjaa. Slaughterilta on suomennettu Grant County -sarjaa kuusi osaa ja Will Trent -sarjaa viisi osaa. Yli rajan on Will Trent -sarjan viimeisin osa.

GBI:n agentin Faith Mitchellin äiti Evelyn siepataan väkivaltaisesti. Evelyn on entinen poliisi, joka on ennen eläkkeelle jääntiään ollut korruptioskandaalin keskipisteessä. Monet Evelynin entisistä alaisista istuvat vankilassa huumerahojen vastaanottamisesta ja sinne heidät on toimittanut Faithin nykyinen agenttipari Will Trent. Kunnon ihmissuhdesoppa on siis valmiiksi kiehumassa ja Evelynin sieppaus tuo esiin ison määrän erikoisia kytköksiä poliisien ja rikollisten väliltä. Rajat hyvän ja pahan välillä ovat häilyvämpiä kuin kunnollinen etsivä Trent olisi uskonutkaan.

Kirjailija on kehitellyt molemmille päähenkilöille ominaisuuksia, joita viljellään läpi tarinan; Faithilla on diabetes ja Will kärsii vaikeasta dysleksiasta. Molempia asioita korostetaan ärsyttävyyteen asti. Aluksi ajattelin, että Willin dysleksia on jännä piirre (koska kaikki lukemiseen liittyvä on tietysti lukutoukan mielestä mielenkiintoista;)), mutta hohto karisi kun tuntui, että siihen piti kiinnittää huomiota vähän joka välissä. Muutamissa kohdissa Faithin sairaus ja Willin lukihäiriö olivat tosin olennaisia juonen kannalta, mutta kirjailija oli liittänyt ne juonen kulkuun hieman liian monta kertaa, jotta se olisi ollut enää luontevaa. Kerronta oli muutenkin paikoittain töksähtelevää ja varsinkin alussa tarina ei edennyt kovin jouhevasti.

Will Trent -sarjan aloituskirja oli Triptyykki, jonka luin viitisen vuotta sitten kun se ilmestyi. En muista tarinasta enää yhtään mitään muuta kuin, että se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Samoin kävi nyt Yli rajan kanssa. Ihan hyvä, mutta ei mitään maailmoja mullistava jännäri ja lukeminen kesti yllättävän pitkään vaikka yleensä dekkarit tulee luettua melko pikaisesti. Varsinaista rikostarinaa enemmän sain irti Willin ja oikeuslääkäri Sara Lintonin orastavasta suhteesta ja sen etenemisestä. Loppua kohden juoni kuitenkin tiivistyi myös varsinaisen mysteerin osalta ja viimeiset sata sivua tuli luettua yhdessä hetkessä, koska en malttanut odottaa, että saisin loppuratkaisun selville.

 

(Karin Slaughter: Yli rajan, Tammi 2013)