Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä

Seuraavaksi lukulistallani on Juha Seppälän Mr.Smith. Sitä ennen päätin lukaista pikaisesti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka oli vuoden 2012 Tietofinlandia -voittaja. Olin kuullut teoksesta kritiikkiä ja osittain olen samaa mieltä siitä, että kirjailijalla on ehkä ollut tarve esittää monia asioita negatiivisemmassa valossa kuin olisi ollut tarve. En siis tarkoita, että tuotantoeläinten asiat olisivat niin loistavassa kunnossa etteikö niissä olisi paljonkin valittamista, mutta mielestäni tietokirjassa asiat pitäisi pyrkiä esittämään mahdollisimman neutraaliin sävyyn. Toinen lukukokemuksessa ärsyttänyt asia oli lähteiden käyttö melkoisen rennosti. Kirjassa on paljon faktoina esitettyjä tilastotietoja, joiden lähteenä on haastattelu. Mielestäni tilastotiedon pitäisi päätyä tietokirjaan (ainakin Tietofinlandian arvoiseen sellaiseen) ainoastaan tarkistettuna eikä vain haastatteluun perustuvana.

Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin ihan kelpo tietopaketti kotimaisten tuotantoeläinten elinoloista. Omalla kohdallani kirjan tärkeitä antia oli selvitykset siitä, miten luomu eroaa tavallisesta ruoasta. Jokainen lukemani kirja muuttaa minussa jotain ja tämä teos teki sen varmasti paljon konkreettisemmin kuin monet muut. Aion jatkossa suosia luomuruokaa entistä enemmän ja valitsen muutenkin kaupassa tarkemmin, mitä tuotteita kärryyni laitan. Syötäväksi kasvatetuille siis ruusuja ajatuksia herättävästä  aiheesta ja risuja ennakkoasenteellisesta yleissävystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei se pahaksi voi olla kenellekään, että tietää vähän entistä paremmin mitä suuhunsa laittaa.



Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Monesti kirja-arviointia kirjoittaessa tulee sellainen tunne, että vaikka kirja oli ihan hyvä, siitä ei ole silti oikein mitään sanottavaa. Varsinkin dekkareiden kohdalla käy usein niin. Nyt luin kirjan, josta olisi niin paljon sanottavaa, että ei tiedä mistä aloittaisi. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani oli eriskummallinen kirja, joka herätti paljon ajatuksia.

Bliss Rampike on ihastuttava kuusivuotias tyttö ja luistelun ihmelapsi. Kaikki rakastavat pientä jääprinsessaa. Kun Bliss löytyy kotitalonsa kellarista kuolleena, kyseessä on valtaisa sensaatio, jota käsitellään mediassa loputtomasti. Erityisen suuren roolin kuoleman jälkeisessä mediamylläkässä ottaa Blissin manageri-äiti, jonka julkisuushakuisuudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Tarinan kertojana toimii Blissin isoveli, nyt 19-vuotias Skyler Rampike, jota myös aikanaan epäiltiin murhasta, ja joissain piireissä epäillään edelleen. Skyler kertoo perheensä tarinan ajoista ennen Blissin syntymää aina tähän päivään saakka.

Skylerista on tullut vuosien varrella moniongelmainen nuori, joka on jatkuvassa laitos- ja lääkekierteessä. Muistelmiaan kirjoittamalla hän yrittää jäsentää menneisyyttään ja samalla kertoa tarinan siitä, millaista on elää vanhempien kanssa, jotka asettavat aina oman etunsa lastensa edelle.
Kertomus pohjautuu löyhästi Amerikassa 1990-luvulla tapahtuneeseen lapsimissin murhaan, mutta kirjailijan teoksen alkuun kirjoittaman vastuuvapautuslausekkeen mukaan tarina on kuitenkin täysin keksitty. Jos tarina siis tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että tarinalla ja tosielämän tapahtumilla on kuitenkin melko paljon yhteistä.

Monet kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta, mutta harvoissa kirjoissa sitä annetaan näin suoraviivaisesti, kuin tarjottimella:
Siskoni kuoleman kymmenvuotispäivä lähestyy nopeasti. Siksi kirjoitan tämän. Kyyhötän raiteilla kun veturi syöksyy kohti. Tuijotan sokaiseviin ajovaloihin kuin Jumalan ilmestykseen hypnotisoituna/halvaantuneena/kykenemättä liikkumaan.
Skyler täällä on pimeää.
Skyler älä jätä minua yksin tänne
Skyler kuolisitko sinä minun puolestani?
Ja se on ratkaiseva kysymys, eikö niin? Kuolisitko minun puolestani.
Lukija, kysy itseltäsi: onko ketään, jonka puolesta olisit valmis luopumaan hengestäsi? Et luovuttaisi (vain) munuaista vaan sydämen? Pelastaaksesi rakkaasi hengen?

Kirja on Skyler Rampiken muistelmateos ja muodoltaan sellaiseksi kirjoitettu. Skylerin lapsuudentraumat ovat kuitenkin niin syviä, että hän joutuu eriyttämään tämän päivän yhdeksäntoistavuotiaan minänsä siitä yhdeksänvuotiaasta minästä, jonka elämä muuttui yhdessä yössä kun pikkusisko murhattiin.
Juuri siksi tämä kerronta onkin niin vatsaavääntävää ja raivostuttavan hidasta: Skyler (yhdeksäntoista) ei kestä palata vieläkin traumaattisempiin kohtauksiin Skylerin (yhdeksän) elämässä, mutta silti hänen/minun on pakko.

Kirjan takakannessa näkyvän Publisher´s Weeklyn arvostelun mukaan Oatesin kirja on "veitsenterävä satiiri". Teos käsittelee traagisia aiheita, joista kauheinta on vanhempien järkyttävä itsekeskeisyys, oman edun tavoittelu ja täysi välinpitämättömyys omien lastensa hyvinvoinnista. Tarinassa käsitellään nyky-yhteiskunnan sairasta ilmiötä, jossa lapset ovat vanhempien pelinappuloita ja välineitä, joilla toteutemaan omia toteutumatta jääneitä haaveita lapsen tahdosta riippumatta. Satiirista on siis tosiaan kyse, mutta ei millään muotoa hauskasta sellaista vaan tarina on pääosin todella surullinen.
Bliss lisäsi haikealla äänellä: "Tiedätkö mitä, Skyler? Mami ja isä eivät enää rakasta minua. Sen jälkeen kun kaaduin jäällä, kukaan ei enää rakasta minua." ja Skyler sanoi heti: "Kyllä rakastavat. Minä rakastan", ja Bliss sanoi epäilevästi: "Rakastatko, Skyler? Miksi?" ja Skyler sanoi: "Siksi, että sinä olet minun sisko", vaikka miettikin, johtuiko se siitä, oliko se pätevä syy, ja jos oli, jos tämä pieni surusilmäinen sätky tyttö ei olisi hänen siskonsa, jos Blissillä ei olisi Skyler-nimistä veljeä, rakastaisiko häntä kukaan? (Ja miksi kukaan rakastaa ketään toista? Skyler mietti.)

Kirjan perimmäinen kysymys on tietysti, kuka murhasi Bliss Rampiken ja oliko se kenties Skyler itse. Sen verran voin juonesta paljastaa, että siihen asiaan saadaan vastaus kirjan lopussa. Kannattaa siis lukea, jotta totuus selviää.

 

(Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani, Otava 2012)

Lukijan tappio

Erityisen kiireiset viikot, liian lyhyt laina-aika ja täydellistä keskittymistä vaativa tarina ei ollut paras mahdollinen yhdistelmä. Lopputuloksena oli, että sain luettua Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi -teosta puoleenväliin asti, mutta sitten kirjasto halusi jo kirjansa takaisin ja pakkohan se oli palauttaa. Kirja oli ensimmäisen puoliskon perusteella ehdottomasti sellainen, että haluan palata siihen joskus uudelleen. Tarina oli raskaslukuinen ja vaatii totaalista keskittymistä, joten se ei ehkä ollut alunperinkään sopiva teos nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa täysin rauhalliset lukuhetket loistavat poissaolollaan. Lukemani perusteella suosittelisin kuitenkin teosta sellaiselle kirjallisuuden ystäville, jotka eivät pelästy kunnon tiiliskiviromaania ja haluavat nauttia erityisen hyvästä tarinasta sekä brittiläisestä kartanomiljööstä.

Dennis Lehane: Kuutamomaili

Olen tässä blogissa ehtinyt jo aikaisemmin kirjoittaa postauksen yhdestä Lehanen kirjasta (tässä linkki). Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta kahta teosta näin lyhyellä aikavälillä, mutta kun Kuutamomaili nyt sattui kirjastosta vapautumaan, niin täytyihän se tilaisuus hyödyntää.

Kuutamomaili on Lehanen aiempien kirjojen tavoin täynnä väkivaltaa, kiroilua, ruumiita ja rikollisia. Huumori on taattua Kenzie-Gennaro -jännäreiden laatua ja jaksaa aina naurattaa. En ole todellakaan mikään huumorikirjallisuuden ystävä, mutta tällainen rikostarinan sekaan ujutettu komiikka uppoaa mainiosti. Tarinan juoni pohjautuu Lehanen aiempaan vuosia sitten ilmestyneeseen kirjaan Muisto vain, jossa Patrick ja Angela selvittävät nelivuotiaan Amanda McCreadyn sieppausta. Kuutamomailissa 16-vuotias Amanda on taas kateissa ja etsiväpari joutuu keskelle moniulotteista tapahtumasarjaa. Paljon sen enempää kirjasta ei voikaan kertoa pilaamatta jotain olennaista sen juonesta. Sen verran kirjan yleisestä tunnelmasta voi sanoa, että se eroaa sarjan aikaisemmista osista melko paljon, mutta ei mitenkään huonolla tavalla - ja se hyvä huumori on onneksi ennallaan.



Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarjan henkilögalleria on hyvin kirjava. Päähenkilö Tuula on erikoislaatuinen nainen, joka on kärsinyt yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta koko ikänsä. Hän on lakannut puhumasta lähestulkoon kokonaan eikä enää edes yritä tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta sen sijaan luonnon kanssa hän kokee syvää yhteyttä. Tuulan esimiehenä kaupungin puisto-osastolla toimii eläkeiän saavuttanut Holopainen, joka ymmärtää Tuulaa ehkä paremmin kuin kukaan koskaan. Tuulan ja kolmekymppisen vartijamies Antin elämät risteävät odottamattomalla tavalla. Vaikka Antti työskentelee lain paremmalla puolella, tämän töiden ohessa hoitamat bisnekset eivät kestä päivänvaloa. Lisäksi tarinassa on mukana Holopaisen katkera vaimo Sinikka, Tuulan uusi lipevä esimies Grönberg, Tuulan työtoverit, konstaapeli Kerttula sekä öykkärimäinen maanrakennusyrittäjä Sirén. Kaiken taustalla häärii kaupunkia piinaava töhertelijä ja tuhopolttaja. Vaikka olennaisia henkilöhahmoja on paljon, jokaisen persoonasta erottuu juuri sopivasti sävyjä tehdäkseen hahmoista mieleenpainuvia.

Tuulan mielenliikkeet ovat niin erikoisia, että en pystynyt niihin täysin samaistumaan, mutta luonteen alakuloinen pohjavire ja yksinäisyyden kokemukset ovat varmasti sellaisia, joista jokainen saa omalla tavallaan otteen. Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millä tavalla jatkuva yksinäisyyden tunne ja syrjityksi tuleminen vaikuttavat ihmiseen ja miten ne aiheuttavat itseään ruokkivan kierteen.

Vaikeneminen oli Tuulalle tuttua. Sitä hän muisti kohdanneensa aina; tilanteita, joissa hänet oli ohitettu, hänen kysymyksensä jätetty vaille vastausta, hänen olemassaolonsa huomioimatta. Hän muisti pitkät lapsuuden ja nuoruuden vuodet ohittamisen keskellä, turhaan viittaamassa luokassa, turhaan pyytämässä päästä mukaan leikkeihin, ohimenevällä eleellä sivuutettuna. Kuin häntä ei olisi olemassa ollenkaan, kuin hän olisi ollut näkymätön. Viimein hän oli itse alkanut olla vaiti.

Vahva yhteys luonnon kanssa on Tuulan luonteen erikoisin piirre ja tämän käytös on toisinaan suorastaan eläimellistä. Tarinaa lukiessa tuli ainakin hetkellisesti sellainen tunne, että toivoisi itsekin voivansa aistia ympäristönsä niin voimakkaasti, että kokisi oikeasti olevansa osa luontoa eikä vain osa ihmiskuntaa.

Askeleet lähestyivät polkua sateen ropinan lomasta. Lintu aloitti varoituslaulun, mutta lopetti sen sitten. Tulija oli tuttu. Sama ihminen, joka kävi aina paikalla, se ihmisnainen, joka oli vaaraton. Naaras sirkutti vielä, mutta lopetti kun huomasi uroksen hiljenneen. Nyt naisen liikkeissä oli jotain uudenlaista; käynti oli jännittynyttä, nainen oli varuillaan. Tiainen pyrähti latvukseen nähdäkseen ajoiko naista jokin vaara takaa, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt. Vaara oli kuitenkin läsnä. Ihmisnainen tunsi olevansa uhattuna. Uhka ei ollut naisen takana. Se jokin, mitä nainen pelkäsi, oli naisen edessä. Nainen kulki kohti sitä.

Muistan kun Reidar Palmgrenin esikoisteos Jalat edellä oli vuonna 2001 paljon esillä kirja-alan julkaisuissa ja siitä lähtien se on ollut lukulistallani. Aina se on kuitenkin jäänyt odottamaan vuoroaan, mutta nyt taidan vihdoinkin laittaa sen kirjastosta varaukseen. Siinä määrin positiivinen lukukokemus Sudenmarja kaikessa erikoisuudessaan oli.

 

(Reidar Palmgren: Sudenmarja, Otava 2012)



Jouluntoivotus

Toivottavasti kaikilla on mahdollisuus käpertyä ainakin hetkeksi sohvannurkkaan jonkun ihanan kirjan kanssa näin pyhien aikana. Oikein rauhallista joulunaikaa kaikille!



Camilla Läckberg: Majakanvartija

Camilla Läckbergin edellinen kirja, Merenneito, päättyi melko dramaattisissa tunnelmissa ja olin odottanut kovasti, että pääsen lukemaan seuraavan osan, jotta saan tietää, miten tarina jatkuu. Uusimman teoksen kanteen on painettu lainaus Dagens Nyheterin arvostelusta, jossa sanotaan, että Majakanvartija on Läcbergin paras kirja. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Olen pitänyt Läckbergin aikaisemmistakin teoksista ja niitä lukiessani olen kiintynyt tarinoiden vakiohahmoihin poliisi Patrik Hedströmiin ja tämän kirjailijavaimo Erica Falckiin. Samat henkilöt ovat pääroolissa myös Majakanvartijassa, kuten myös vanhat tutut Tanumin poliisilaitoksen työntekijät. Tarina on edellisten Läckbergin kirjojen tapaan hieno kombinaatio nykypäivän ja menneisyyden tapahtumia, jotka kietoutuvat toisiinsa jännittävällä tavalla.

Majakanvartija sijoittuu Fjällbackan kauniiseen, pieneen rannikkokaupunkiin. Kävin vilkaisemassa kunnan nettisivuja (Fjällbacka on siis ihan oikeasti olemassa muuallakin kuin kirjailijan mielikuvituksessa) ja maisemat olivat juuri sellaisia millaisiksi ne oli kirjojen perusteella saattanut kuvitellakin. Läckbergin teksti on helppolukuista ja sen perustella pystyy piirtämään mieleensä kuvat niin ympäristöstä kuin henkilöistä ja heidän luonteistaankin. Majakanvartijan loppuratkaisu yllätti ainakin tämän lukijan melko täydellisesti. Muistan saman ilmiön edellisistä Läckbergin kirjoista eli kun loppuratkaisu alkaa aueta, ensimmäinen ajatus on, että olisihan tuo nyt pitänyt arvata. Ratkaisusta on tipahdellut vihjeitä juuri sopivassa määrin pitkin tarinaa, mutta silti Läckberg onnistuu joka kerta yllättämään. Positiivisesti siis.

 

(Camilla Läckberg: Majakanvartija, Gummerus 2012)