Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä

Olin varsinkin joskus alle parikymppisenä aikamoinen kielipoliisi ja mielelläni oikaisemassa toisten kielioppivirheitä niin puheessa kuin kirjoitetussa tekstissä. Myöhemmin olen tullut siihen tulokseen, että oma tekstini on kaukana virheettömästä, puhekielestä puhumattakaan. Jonkinlainen oikeakielisyys on tärkeää omassa elämässäni työn ja opiskelun osalta, mutta välillä pitää muistuttaa itseään, että ei nämä asiat ihan haudanvakavia ole. Ja siihen käy hyvin avuksi Ville Elorannan 125 myyttiä suomen kielestä, jossa toimittaja ja suomen kielen maisteri Eloranta oikaisee yleisiä kieleen liittyviä oletuksia.

Heti kirjan alkupuolella tuli vastaan muutama hyvä tärppi. Myytin numero neljä kohdalla Eloranta toteaa viisaasti, että osa suomen kielen yhdyssanoista on sellaisia, että niiden kirjoitusasussa on kyse lähinnä mielivallasta: nimenomaan kirjoitetaan yhteen, mutta alun perin erikseen, täpötäysi yhteen, mutta ani harva erikseen. Nämä ovat itselleni juuri sellaisia asioita, joiden kohdalla jään toisinaan kirjoittaessa jumittamaan ja sitten harmittelen, että en pysty loogisesti päättelemään millainen kirjoitusasu on. Mutta logiikkaa ei siis olekaan, vaan nämä pitää vain yksinkertaisesti opetella ulkoa.

Myytti numero 21 liittyy siihen, miten toisinaan useampi erilainen taivutusmuoto samasta sanasta voi olla oikein. Itse olen usein herkästi leimannut jotkin taivutukset murreilmauksiksi, vaikka ne eivät sitä ole. On aivan yhtä oikein sanoa palvelujen, palveluiden ja jopa palveluitten. Ja vielä radikaalimpi omena, jota voi taivuttaa jopa viidellä tavalla oikein: omenien, omenoiden, omenoitten, omenojen ja omenain. Omenoitten ja palveluitten kuulostaa omaan korvaani toivottoman väärältä, mutta näin sitä oppii joka päivä jotain uutta.

Ville Elorannan teos on näppärä tietopankki kielestä kiinnostuneelle ja samalla mukava muistutus siitä, että oma tietomäärä tähän asiaan liittyen ei ehkä ole sillä tasolla, millä sen kuvittelisi tai toivoisi olevan.

 

(Ville Eloranta: 125 myyttiä suomen kielestä, HS-kirjat 2014)



Perheen pienimmän suosikit

En tehnyt viime vuonna yhtään postausta lastenkirjoista, vaikka luin niitä todella paljon. Päätin nyt korjata tilanteen tekemällä pienen koonnin muutamasta suurimmasta suosikista. Ja samalla lupaan parantaa tapani tällä saralla ja blogata lastenkirjoista enemmän tänä vuonna:)

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

Tätä meillä ei ole varsinaisesti luettu sitten vauva-aikojen, mutta osaan siitä vieläkin niin monia loruja ulkoa, että sopivissa tilanteissa niitä tulee viljeltyä. Heti jos saan jossain kyläillessä vauvan syliin, Jaakko Vaakko Vesirotta alkaa tulla suusta ulos suorastaan refleksin omaisesti:D Myös illalla kun valot on jo sammutettu, mutta iltasatu ei ole tehnyt tehtäväänsä, vaan pikkupoika kukkuu hereillä, saattaa loru auttaa.

Eppu Nuotio: Papupiilokas - Ötökkäriimejä

Eppu Nuotio on Kirsi Kunnaksen ohella suosikkini lastenlorujen saralla. Nuotion loruissa on hyvä tempo ja ne ovat niin hauskoja, että usein lorua lukiessa alkaa naurattaa sekä kuuntelijaa että lukijaa. Mahtavia kertakaikkiaan.

Zdenék Miler: Myyrä -tarinat

Myyrä -kirjoja on luettu meillä tänä vuonna todella paljon. Ensimmäinen Myyrä on ilmestynyt suomeksi vuonna 1959, joten klassikosta voidaan jo todella puhua. Kuvitus sekä vanhoissa että uudemmissa Myyrissä on ihastuttava ja tarinat herttaisen opettavaisia. Useimpien tarinoiden pituuskin on juuri sopiva nelivuotiaan iltasaduksi.

Thorbjörn Egner: Kasper, Jesper ja Joonatan

Tämä on tuonut tänä vuonna eniten nostalgiafiiliksiä, koska se oli yksi suosikeistani joskus lapsena. Iloisten rosvojen kanssa on vierähtänyt ilta jos toinenkin.

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjät

Räppääjiä on katsottu meillä leffoina ja luettu kirjoina. Pikkupoika on toistaiseksi ollut tykästyneempi elokuvaversioihin, mutta uskon että kirjat menevät suosiossa ohi hyvinkin pian. Kauhea makkara tosin jäi vielä kesken, koska se oli kuulemma liian pelottava:D

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Joulun aika oli töiden puolesta yhtä kiireistä kuin aina ja sen takia lukeminen on jäänyt vähemmälle oikeastaan jo parin kuukauden ajan. Toinen syy on syksyllä aloittamani yleisen kirjallisuustieteen opinnot Helsingin avoimessa yliopistossa. Niiden tiimoilta on pitänyt lukea vähän toisenlaista kirjallisuutta kuin yleensä tulisi valittua. Opiskelu on ollut kuitenkin todella mielekästä ja kevät tuo vielä lisää opintoja tullessaan.

Kiireiden lisäksi osasyynä bloggaustaukooni ovat olleet ne kirjat, joita olen lukenut. Ensin luin kolme kirjaa, joista en keksinyt mitään sanottavaa, koska ne olivat niin yhdentekeviä. Sitten luin kirjan, joka teki  niin suuren vaikutuksen, että mikään kirjoittamani arvio ei voisi tehdä sille oikeutta. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia oli häkellyttävä kokemus. Tarinan ja kielen kombinaatio oli täyden kympin arvoinen. Kirjailijan teksti on suoraviivaista, mutta tarina itsessään on monitasoinen ja jättää lukijan tulkinnalle paljon tilaa. Hetkittäin koin ymmärtäväni aivan kirkkaasti, mitä kirjan minä-kertoja kokee ja tuntee. Toisinaan taas jouduin lukemaan jonkin kohdan monta kertaa, koska tulkintatapoja olikin yhtäkkiä niin monia.

Mahdollisuus kokea Suomi ja suomalaisuus maahanmuuttajan näkökulmasta oli arvokas kokemus. Kuinka monia asioita pitääkään itsestäänselvyytenä, mutta ne eivät ole sitä kaikille. Kuinka ulkopuolisuuden tunne syö itsetuntoa pala palalta ja lopulta katkeroittaa täydellisesti. Kuinka yhdelle sukupolvelle maahanmuutto voi olla aivan erilainen kokemus kuin seuraavalle, tai miten miehen ja naisen kokemukset voivat erota toisistaan. Vielä tätä kirjoittaessakin huomaan, että joitain kirjan kohtia ajatellessa sydän alkaa hakata tiheämmin ja en pysty muodostamaan sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita teksti herätti.

Kissani Jugoslavia voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Tänä vuonna hyviä ehdokkaita oli vaikka kuinka, mutta olen erittäin iloinen että palkinto meni juuri tälle nuorelle miehelle. Innolla odotan Pajtim Statovcin seuraavaa teosta kun sellainen joskus toivottavasti ilmestyy.

(Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Otava 2014)



David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nichollsin uutuuskirja Yhtä matkaa on haikea ja koskettava, joskin hieman ennalta-arvattava.  Douglas ja Connie ovat keski-ikäinen aviopari, jotka lähtevät teini-ikäisen poikansa Albien kanssa kiertämään Eurooppaa. Matkan tarkoituksena on viettää vielä kerran lomaa yhdessä ennen kuin Albie lähtee opiskelemaan ja samalla ehkä hieman sivistää poikaa Euroopan kulttuurihelmien äärellä. Kuten arvata saattaa, matka ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta Douglas päätyy taistelemaan isä-poika-suhteensa ja avioliittonsa säilymisen puolesta.

Kirjassa kerrotaan samaan aikaan kahta tarinaa, jotka lopulta kohtaavat toisensa. Päätarinassa liikutaan nykypäivässä ja takaumissa kuljetaan koko Douglasin ja Connien parisuhteen läpi aina ensitapaamisesta nykyhetkeen. Douglasin luonne kuoriutuu kerros kerrokselta tarinan edetessä. Kerrontatavasta mieleeni tuli Herman Kochin Lääkäri –kirjan päähenkilö, jota luulee ensin mukavaksi mieheksi, mutta päätyykin inhoamaan. Ihan niin jyrkästi Douglasin kanssa ei käynyt, mutta ei mies nyt ihan niin täydellinen ollutkaan miltä aluksi vaikutti, mikä oli kokonaisuuden kannalta ihan hyvä. Hahmojen rosoisuus lisää uskottavuutta ja vie kirjan tyylin hieman kauemmas perinteisestä hömppäromaanista.

Nicholls kuvaa keski-ikään ehtineen miehen ajatusmaailmaa kauniisti ja viisaasti. Douglasille retki Euroopan halki antaa aikaa ajatella ja pohtia omien ratkaisujen järkevyyttä.  Matka on muistojen täyteinen ja Douglas tekisi tänä päivänä monia asioita eri tavalla jos voisi mennä ajassa taaksepäin. Katuminen on kuitenkin myöhäistä ja onneksi Nicholls on osannut kirjoittaa haikeaan tarinaan myös toivon pilkahduksen. Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin Douglasin näkökulmasta ja varsinkin kirjan alkupuoliskon ajan olin vaikuttunut tavasta, jolla Nicholls ruotii parisuhteen anatomiaa. Kirjan loppupuoli olikin sitten enemmän tavanomainen romanttinen tarina vaikeuksineen ja voittoineen. Jos pitää hyvin kirjoitetuista parisuhdekuvauksista, ja haluaa lukea tarinan, jossa on älyä ja tunnetta, suosittelen David Nichollsin Yhtä matkaa lämpimästi.

 



(David Nocholls: Yhtä matkaa, Otava 2014, suomentanut Inka Parpola)

Jussi Adler-Olssen: Vanki

Luin ensimmäisen Jussi Adler-Olssenini ja ihastuin päähenkilö Carl Mørkiin samantien. Vihdoinkin Wallanderille on löytynyt korvike! Pidin Mørkistä ehkä jopa enemmän, koska tämän elämänasenne ei ole ihan yhtä negatiivinen, ja yhteiskunnallinen kritiikki toi uudenlaista puhtia tarinaan. Kritiikki ei kuitenkaan ollut liian alleviivattua vaan sopivasti tarinan sekaan ujutettua.

Carl Mørk työskentelee Kööpenhaminan poliisivoimissa ja hänestä on tullut poliisilaitokselle lähivuosina motivaationpuutteesta kärsivä riippakivi. Päästäkseen eroon murjottavasta Mørkistä, poliisijohto perustaa hänelle oman osaston poliisilaitoksen kellariin. Osasto Q:n muodostavat Carl ja tämän yli-innokas apuri Hafez el-Assad. Mørkin ensimmäinen tapaus on viiden vuoden takainen nuoren poliitikkonaisen katoaminen. Kukaan ei odota, että tapauksen tiimoilta selviäisi yhtään mitään, mutta Mørk onkin oletettua tehokkaampi sekä hyvässä että pahassa.

Jussi Adler-Olsenin kirjoitustyyli on mukavan humoristinen ja juoni pitää otteessaan loppumetreille saakka. Pidin kirjan henkilöhahmoista ja Mørkin luonteessa oli juuri sopiva määrä yrmyä skandipoliisia sekoitettuna läheisistään huolehtivaan murehtijaan. Vanki on ensimmäinen osa Osasto Q -sarjaa ja kolmas osa ilmestyi tänä vuonna. Sen verran koukuttava tarina Vanki oli, että luin toisen osan heti perään, mutta kolmas saa odottaa vuoroaan ettei tule yliannostusta dekkareita:)

 

(Jussi Adler-Olsen: Vanki, Gummerus 2012, suomentanut Katriina Huttunen)



Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

On aina mahtavaa kun saa nauraa ääneen kirjaa lukiessa. Kuolema Ehtoolehdossa tarjosi niitä hetkiä roppakaupalla. Siiri ja Irma ovat yli 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat Ehtoolehdon palvelutalossa. Rouvat viettävät rauhallista elämää, johon kuuluu korttipelejä, raitiovaunuajeluja sekä punaviinilasillisia silloin tällöin. Kun Ehtoolehdon nuori kokki Tero kuolee salaperäisesti, lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jonka myötä Siiri melkein menettää läheisimmän ystävänsä. Onneksi pelastava enkeli nahkaliivissään ilmestyy paikalle ja saa asiat kääntymään yllättävään suuntaan.

Kuolema Ehtoolehdossa osui silmiini kirjaston hyllyssä ja pakkohan kehuttua kirjaa oli päästä testaamaan. Luin samaan aikaan toistakin romaania, mutta se jäi Ehtoolehdon rinnalla ihan kakkoseksi. Minna Lindgrenin teksti on hauskaa, mutta kirja oli myös hyvin koskettava, koska vanhusten rooli hektisessä nykymaailmassa on juuri niin raastavan vaikea kuin kirjailja kuvailee. Siiri ja Irma suhtautuvat elämäänsä ja sen lopun lähestymiseen huumorilla jollaiseen itsekin toivoisi sitten jonain päivänä pystyvänsä. Eniten kirjassa kosketti vanhusten yksinäisyys ja se miten he kokevat olevansa taakkoja läheisilleen ja yhteiskunnalle.

Kuolema Ehtoolehdossa oli monin puolin ajatuksia herättävä teos. Pohdittavaksi jäivät vanhusten ylilääkitseminen, vanhustenhuollon henkilökunnan valta, läheisten välinpitämättömyys, terveydenhuollon byrokraattisuus ja oikeus inhimilliseen kohteluun ja armolliseen kuolemaan. Kaiken tämän lisäksi kirja oli hauska ja sopivan sekopäinen. Suosittelen viihdyttävän kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville ikään katsomatta.

 

 

(Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013)



Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjasivistyksessäni on tähän asti ollut Murakamin mentävä aukko. Lainasin Kafka rannalla jokin aika sitten kirjastosta, mutta se jäi uutuuskirjojen jalkoihin ja odottelee vuoroaan edelleen. Murakamin uutuuteen päätin sen sijaan tarttua heti kun hain sen ja lukemiseen ei paria iltaa enempää tuhraantunut vaikka luen nykyään hyvin harvoin mitään niin nopeasti. Värittömän miehen vaellusvuodet on kauniisti kirjoitettu ja teemaltaan syvästi koskettava teos.

Tsukuru Tazaki on tullut parikymppisenä ystäväporukkansa hylkäämäksi ja siitä lähtien hän on vaeltanut elämänsä halki yksin. Nyt yli viisitoista vuotta myöhemmin, Tsukuru on tavannut ensimmäisen kerran naisen, johon hän saattaisi rakastua. Ennen kuin suhteella on mahdollisuutta edetä, Tsukurun on tehtävä tilinpäätös menneisyytensä kanssa. Hänen on etsittävä käsiinsä vanhat ystävänsä ja saatava selville totuus hylätyksi tulemisen syistä. Matka menneisyyteen vie Tsukurun jopa kaukaiseen Suomeen asti.

Tsukurun hylätyksi tuleminen on saanut hänet kokemaan itsensä täysin värittömäksi ja tarpeettomaksi toisten ihmisten kannalta. Hän ei kykene ymmärtämään, että joku haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Tsukurun yksinäisyys on riipaisevaa ja tapa, jolla Murakami näitä tuntemuksia kuvaa, kosketti suuresti.

Kaikkia Murakamin kirjallisia ratkaisuja en osannut ihan täysin varauksetta arvostaa. Tsukurun matka Suomeen oli näin suomalaisesta näkökulmasta hieman erikoinen, mutta luultavasti se tarjosi japanilaiselle lukijalle sopivan ripauksen eksotiikkaa. En ole varma, oliko matka juonen kannalta kuitenkaan olennainen. Hylkäämisen teemaa sillä saatiin tosin laajennettua. Joissain kohdissa tekstiä oli myös venytetty yksityiskohtaisilla kuvauksilla, joita en pitänyt olennaisina. Kirja olisi voinut hyvin olla joitakin kymmeniä sivuja lyhyempi ilman että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt.

Japanilainen kulttuuri hämmästytti monta kertaa. Esimerkiksi Tsukurun ja Saran kahden vuoden ikäeroon viitattiin monta kertaa puhumalla "vanhemmasta tyttöystävästä". Suomessa lähes nelikymppisillä ihmisillä tuskin kukaan kiinnittää parin vuoden ikäeroon mitään huomiota, mutta ilmeisesti japanissa sillä on merkitystä ainakin jos vanhempi osapuoli on nainen. Kirjassa henkilöiden dialogi erosi myös voimakkaasti tavasta, jolla suomalaiset ihmiset kirjallisuudessa keskustelevat keskenään. Jokin japanilaisessa tavassa avautua toiselle oli kuitenkin erittäin kiehtovaa ja koin ilmaisun suorastaan kadehdittavana.

Värittömän miehen vaellusvuodet oli hieno kirja ja sai taas kerran ajattelemaan, että Keltaisen kirjaston kirjallisuutta pitäisi lukea enemmänkin. Ja Murakamia pitää ehdottomasti lukea lisää. Ehkä jonain päivänä tartun jopa ylistettyyn, mutta pelottavan tiiliskivimäiseen 1Q84 -trilogiaan.

(Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Tammi 2014, suomentanut Raisa Porrasmaa)