Anja Snellman: Pääoma

Päätin kirjoittaa arvion poikkeuksellisesti heti lopetettuani kirjan lukemisen. Yleensä nukun yön yli ja annan ajatusten muodostua rauhassa. Tälläkin kertaa olisi selvästi kannattanut tehdä niin, koska en meinaa keksiä kertakaikkiaan mitään järkevää sanottavaa. Pääoma oli koskettava teos ja päälimmäiseksi tunteeksi jäi tietoisuus siitä, miten pienistä asioista voi olla kiinni, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu.

Maru ja Anu ovat siskokset, joita erottaa kymmenen vuotta ja yksi pieni geenivirhe. Maru syntyy viipurilaisessa sairaalassa sodan keskelle. Heti nähtävissä oleva vika on kitalakihalkio, muut vaivat tulevat myöhemmin. Jo parikymppisenä Maru kärsii vakavasta nivelreumasta ja näkökin on huonontunut. Suurin vaiva on kuitenkin yksinäisyys. Marun ainoat läheiset ovat omat vanhemmat ja sisko. Myöhempinä vuosina, kun vanhemmat ovat jo kuolleet, jäljellä on enää sisko. Anu on kirjailja Anja Snellman ja Maru hänen siskonsa Marjatta. Kirjan sisäliepeessä lukee, että Pääoma on Snellmanin tuotannon henkilökohtaisin teos. Se on helppo uskoa, koska tämän henkilökohtaisemmalle tasolle kirjallisuudessa on melko mahdotonta päästä.

Maru ei koskaan kiivennyt puuhun. Maru ei koskaan suudellut miestä. Maru ei koskaan syönyt kiinalaista ruokaa. Maru ei koskaan lyönyt minua. Marusta ei tullut kartanpiirtäjää. Marusta ei tullut äitiä. Marusta ei tullut.

Snellmanin kirja herätti valtavasti ajatuksia. Miksi erilainen ihminen on tuomittu yksinäisyyteen? Kenellä on oikeus määritellä mitä erilaisuus on? Miksi vanhempien itsekkyys kostautuu viattomalle lapselle? Määritteleekö yksinäisyys tai erilaisuus ihmisen ikiajoiksi vaikka siitä onnistuisikin taistelemaan tiensä ulos? Onko kenelläkään oikeutta hävetä sitä millainen joku toinen on?

Sille on nimikin: ankyloosi. Vaikea sana sinulle lausua. Vaikea sana minullekin. Miten sen kaiken annettiin tapahtua? Ruslanin ja Ludmilan libretossa ei ollut kohtaa: Marun hoitaminen. Päinvastoin. Heidän oopperassaan Maru oli kulissi, liikkumaton ja puhumaton - puu tai kivi tai maisema ennen sotaa.

Snellman on kirjailija, puoliso, kahden tyttären äiti ja maailmanmatkaaja, mutta ennen kaikkea Marun sisko. Koko elämä peilautuu sisaruuden kautta. Kirjassa käydään läpi tunteita, joita Snellman on vuosien varrella kokenut isosiskonsa vuoksi. Lapsuuden jännityksestä, teini-iän häpeän kautta aikuisiän kypsään ylpeyteen. Marun kuolema saa Snellmanissa aikaan voimakkaan tarpeen selvittää, miksi geenivirhe osui juuri Marulle eikä hänelle itselleen. Kuinka pienestä elämän suunta voikin olla kiinni.

Hän piti minusta, hän piti minusta kiinni, hän piti minusta kiinni todellisuudessa, hän piti minut kiinni vaikeuksissa, hän veti minut pinnan alle, hän oli kuin valoton kasvi jonka kalpeus ensin sokaisi, sitten valaisi tieni. Hän kansalaiskoulun käynyt, joidenkin määritelmien mukaan lievästi kehitysvammainen opetti minulle viisautta, hän liikuntakykynsä vähitellen menettävä viitoitti minulle vapauden, olen hänelle elämäni verran kiitollinen.
Sairaalan kappelissa kirjoitin hänen ihoonsa, vasemman kainalon alle: kiitos.
Toisen kainalon alle jotain muuta, jota pohdin pitkään.

Anja Snellmanin kirjoitustyyli on erikoinen. Suurin osa lauseista on hyvin lyhyitä ja teksti on osittain pelkkää ajatusten virtaa. Toisinaan taas virkkeet ovat hyvin pitkiä ja täynnä informaatiota. En ole varma, pidänkö tuosta kirjoitustyylistä edes, mutta se oli tämän teoksen kohdalla sivuseikka. Snellman piirtää lukijan mieleen niin tarkan kuvan sisarestaan, että se ei katoa sieltä ehkä ikinä. Olen syvästi vaikuttunut.

 

(Anja Snellman: Pääoma, Otava 2013)



Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Ihailen Maija Vilkkumaata sanoittajana vaikka hänen musiikkinsa ei muilta osin kolahdakaan. Kun tartuin Nainen katolla -romaaniin, toivoin kovasti, että pitäisin siitä. Ajattelin, että nyt on tilaisuuteni päästä nauttimaan hänen kirjallisesta lahjakkuudestaan ilman että siihen liittyy osa-alueita, joista en pidä. Valitettavasti toiveeni ei toteutunut. Ei Vilkkumaan kirja ole varsinaisesti huono, mutta sen kanssa kävi nyt samalla tavalla kuin sen muusiikinkin kanssa; ei vaan kolahda.

Kirjassa on viisi päähenkilöä: väsähtänyt kotiäiti Silja Seppälä, Siljan alter ego Gwendolyn, kirjoittamiskurssin vetäjä Ville Salonen, juorutoimittaja Leila Hakkarainen sekä stand up -koomikko Linda Perttu. Tarinaa kerrotaan vuorollaan jokaisen näkökulmasta, mutta muita tärkeämmäksi henkilöksi nousee Silja Seppälä. Silja on tyytymätön elämäänsä ja kokee, että kaikki hänen ympärillään olevat ihmiset ovat menestyneet ja edenneet urallaan, mutta hän vain muistelee vuosien takaisia tekemisiään ja sanomisiaan. Arki on päivästä toiseen samanlaista puurtamista ja aviomies aina poissa työmatkoillaan. Silja ilmoittautuu luovan kirjoittamisen kurssille ja tapaa siellä Ville Salosen. Siitä saa alkunsa tapahtumasarja, joka muuttaa jokaisen päähenkilön elämää ainakin pikkuisen.

En pystynyt samaistumaan yhteenkään päähenkilöistä ja erityisesti Linda oli roolihahmona suorastaan vastenmielinen. En tiedä, oliko hahmon tarkoitus olla hauska vai ironinen vai jotain ihan muuta, mutta itse en tavoittanut mitään mistä olisin saanut otteen. Samoin kävi Leila Hakkaraisen kanssa, jonka mukana ololle en keksinyt oikein mitään virkaa. Myös Siljan mielikuvitushahmo Gwendolyn jäi etäiseksi ja en tiedä, olisiko kirjasta jäänyt puuttumaan mitään olennaista vaikka sitä ei olisi ollut mukana lainkaan.

Odotukseni Maija Vilkkumaan esikoisteosta kohtaan olivat suuret ja jouduin pettymään. Toivon kuitenkin, että joku toinen lukija löytää kirjasta sellaisia tasoja, joita en itse löytänyt. Jos Vilkkumaa kirjoittaa joskus toisen kirjan, luen varmasti sen ihan yhtä toiveikkaana kuin tämänkin ja toivottavasti saan yllättyä iloisesti.

 

(Maija Vilkkumaa: Nainen katolla, Kaiku Books 2013)

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Tyttö ilmaantui ja katosi yllättäen, ja se hermostutti Jackia. Tytön käytöksessä ja ulkonäössä oli jotain yliluonnollista, hänen kuuraissa ripsissään ja viileässä, sinisessä katseessaan, siinä miten hän tupsahti esiin metsästä. Hän oli monin tavoin vain pikkutyttö hentoinen varsineen, mutta toisaalta hän vaikutti tyyneltä ja viisaalta, aivan kuin olisi liikkunut maailmassaan tietäen sellaista, mihin Jack ei ollut koskaan törmännyt.

Mabel ja Jack ovat muuttaneet karuun Alaskaan saadakseen olla rauhassa. Lapsettomuus on heidän suuri tragediansa, jonka kanssa eläminen tuntuu niin ylivoimaiselta, että Mabel haluaa eristäytyä muista ihmisistä täydellisesti. Alaskan erämää tarjoaa sopivat puitteet yksinäisyydelle ja rauhalle. Mabel ei kuitenkaan löydä sisäistä rauhaa vaan kamppailee päivästä toiseen ylitsepääsemättömän tuskan kanssa, kunnes kuvaan astuu Faina, 9-vuotias villin Alaskan lumilapsi. Faina tarjoaa Jackille ja Mabelille lohtua vaikka ei suostukaan elämään heidän kanssan vaan katoaa ilta toisensa jälkeen takaisin lumisiin metsiin. Kukaan muu ei pääse näkemään Fainaa, ja Mabelin ja Jackin ystävät alkavat jo pitää tyttöä mielikuvituksen tuotoksena. Onko Faina henkiin herännyt lumilapsi, joka sulaa kevään tullen, vai sittenkin todellinen vastaus Jackin ja Mabelin syvimpiin toiveisiin?

Lyijynraskas taivas pidätti henkeä. Joulukuu lähestyi, eikä laaksossa ollut vieläkään lunta. Lämpömittari näytti monena päivänä kolmenkymmenen asteen pakkasta. Kun Mabel meni ulos kanoja ruokkimaan, kylmä huimasi. Se pureutui ihon läpi ja kolotti lonkissa ja rystysissä. Ilmassa leijui pari kuivaa lumihiutaletta, mutta lunta oli vain ohut kerros, ja jokituuli lakaisi sen paljaita kiviä ja kantoja vasten pieniksi, likaisiksi kinoksiksi. Oli vaikea erottaa vähäistä lunta hienosta jääkautisesta siltistä, jota tuulenpuuskat puhalsivat jokiuomasta kaiken peitoksi.

Lumilapsi on kaunis tarina, joka sijoittuu Alaskan upeisiin, karuihin maisemiin. Kerronta on sujuvaa ja ympäristön kuvaus erityisen taitavaa. Pystyin lukiessani näkemään mielessäni jylhät metsät ja mahtavat lumiset vuoret sekä sininuttuisen tytön, joka kulkee luonnossa kuin kotonaan. Tarina on sadunomainen ja antaa tilaa lukijan mielikuvitukselle. Ihastuttava kirja, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa ja antoi ripauksen magiikkaa arkipäivään. Tämän jälkeen on vaikea lukea mitään täysin realistista, koska jäin kaipaamaan Lumilapsen tunnelmaa ja satumaisuutta. Ehdottomasti niitä teoksia, jotka kestäisivät toisen lukukerran vaikka samantien.

 

(Eowyn Ivey: Lumilapsi, Bazar 2013)



Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Taas kävi sivupalkissa keikkuvalle kirjalle huonosti. Aloin lukea Säkenöiviä tyttöjä jo monta viikkoa sitten, mutta lukeminen eteni etanavauhtia. Kerronta ei ollut erityisen vetävää, mutta ei se ollut niin huonoakaan, että se olisi yksistään selittänyt sen miksi lukeminen ei päässyt vauhtiin. Alusta alkaen mukana seurasi pieni jäytävä tunne, että tämä kirja ei ole minua varten. Viitisenkymmentä sivua luettuani tunne muuttui ihan puhtaaksi kuvotukseksi. En vaan yksinkertaisesti pysty lukemaan sarjamurhaajasta, joka vaanii lapsia. Aihe oli kertakaikkiaan liikaa tälle äidille, joten kirja sai jäädä suosiolla kesken. Jälkeenpäin tietysti harmitti, että tulin tuhlanneeksi siihen vähäistä lukuaikaani, mutta tulipahan kokeiltua.

Mutta sitten siihen varsinaiseen lukukokemukseen, joka oli tällä kertaa Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle. Kirja näyttää ensinäkemältä vähän mummomaiselta ja nimensäkin puolesta kuulostaa juuri siltä. Syvempi tarkastelu kuitenkin kertoo jotain aivan muuta niin ulkoasun kuin sisällönkin osalta. En osannut odottaa teokselta juuri mitään, mutta se onnistui yllättämään täysin. En todellakaan uskonut pääseväni tutustumaan päähenkilöön, joka on sosiaalisesti epäkypsä, polttaa pilveä, trokaa sitä vanhuksille, ryyppää, joutuu tappeluihin ja on kaikesta siitä huolimatta jollain mystisellä tavalla hyvin hurmaava.

Tarinan päähenkilö on Miska, joka lähtee äitinsä painostuksesta viemään kukkia kaukaiselle sukulaiselleen hoitokotiin. Jo ensimmäisellä vierailulla Miskalle selviää, että Birgitta on erittäin äkäinen vanha rouva, eikä syyttä suotta; Birgitta on nimittäin juuri menettänyt jalkansa ja vieläpä liian juopottelun takia. Birgitta on tottunut hallitsemaan itse elämäänsä ja mahtavaa varallisuuttaan eikä pysty sulattamaan, että joku yhtäkkiä päättääkin asioista hänen puolestaan. Birgitta ehdottaa Miskalle sopimusta, josta molemmat hyötyvät; Miska taloudellisesti ja Birgitta päihteiden muodossa. Miskan paras ystävä Ville on juuri löytänyt ensimmäisen ihan oikean tyttöystävän ja Miskan on melkoisen vaikea sulattaa sitä. Siinä yksi painava syy, miksi Miska suostuu Birgitan pyyntöön ja huomaa lopulta olevansa sotkeutunut kummallisten tapahtumien vyyhtiin, johon liittyy niin salakuljetettua lauantaimakkaraa, aseellista uhkailua kuin mystinen taiteilijapersoona herra Kurttu.

Hoitokoti oli miljöönä mielenkiintoinen ja asukit siellä vielä mielenkiintoisempia. Henkilökuvaukset olivat mahtavia ja koin pääseväni kunnolla kertojan pään sisään vaikka Miska oli tyyppinä todella erikoinen. Minäkertoja toimi hienosti ja tarinasta olisi puuttunut jotain todella olennaista jos kerronta olisi toteutettu jollain muulla tavalla. Kirjan huumori oli mahtavaa ja vaikka en varsinaisesti mikään huumorikirjallisuuden ystävä olekaan, tämä iski aivan täysillä. Todella piristävä lukukokemus ja mahtavaa vastapainoa synkkään syksyyn ja pimeyteen.

 

(Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle, Minerva 2013)



Marisha Pessl: Yönäytös

Nyt on uuvuttava kolmen viikon mittainen luku-urakka takanapäin. Kuluneisiin viikkoihin mahtui tosin Yönäytöksen lisäksi myös yritys lukea Stephen Kingin Mustan tornin uusinta osaa, työpaikan (tai lähinnä toimipisteen) vaihto ja roppakaupalla vapaa-ajan puuhastelua, jotka kaikki veivät lukuaikaa. Kingin kirjasta täytyy mainita sen verran, että vaikka kirja on epäilemättä omassa lajissaan hieno teos, en jaksanut lukea sitä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Olen lukenut Mustan tornin aiemmat osat joskus vuosia sitten, mutta juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet ovat jo painuneet unholaan, joten koin uuden osan lukemisen uuvuttavaksi ja ei se kirjallisuuden lajityyppinäkään enää oikein kolahtanut. Jätin sen siis suosiolla kesken ja pureuduin Yönäytökseen. Siinä olikin sitten tarjolla yli 700 sivua kunnon mysteeriä, josta en vielä viimeisillä sivuillakaan tiennyt, miten tarinassa tulee käymään. Kirja piti todellakin otteessaan viime hetkeen saakka ja mysteeriin koukuttui niin tehokkaasti, että ei olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistä.

Yönäytöksen minäkertoja on toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut virheelliseen ilmiantoon elokuvaohjaaja Stanislas Cordovasta. Cordova ei ole esiintynyt julkisuudessa sitten 1970-luvun lopun ja mies on muutenkin täydellinen arvoitus. Hänen kammottavat kauhuelokuvansakin on ajettu pois elokuvateatterien valkokankailta ja siirretty esitettäviksi salaisissa näytöksissä yön pimeydessä. Ohjaaja on onnistunut luomaan ympärilleen suoranaisen kultin ja cordoviiteiksi itseään kutsuvat fanit ovat täydellisen omistautuneita idolilleen. Kun Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa, Scott McGrath ei voi pitää näppejään erossa tapauksesta vaan alkaa tutkia, onko Cordovalla itsellään osuutta tyttärensä kuolemaan.

Jännäriksi Yönäytös oli poikkeuksellisen hidaslukuinen. Vaikka tarina oli koukuttava heti alusta alkaen, itselläni sen lukeminen vei silti todella kauan. Noin paksuista kirjoista tulee yleensä väistämättä mieleen, että eikö samaa tarinaa olisi pystynyt kertomaan lyhyemminkin, mutta tässä tapauksessa kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikki tapahtumat olivat osa suurta kokonaisuutta ja jokainen sivu vei mysteeriä eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua. Kirjan loppupuolella luulin useampaan otteeseen, että mysteeri on ratkennut, kunnes seurasi taas uusi käänne, joka keikautti jälleen kaiken päälaelleen.

Päähenkilöiden määrä oli rajattu sopivasti kolmeen (tai neljään katsontatavasta riippuen) ja jännityksen lisäksi tarinassa oli kaunokirjallisia elementtejä. Pidin päähenkilöistä ja sivuhenkilöissäkin oli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia. Jännärit unohtuvat usein melko nopeasti lukemisen jälkeen, mutta tätä tarinaa jään varmasti pohdiskelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen yhtä vuoden parhaista jännäreistä todella lämpimästi kaikille kunnon mysteereistä pitäville.

 

(Marisha Pessl: Yönäytös, Otava 2013)



Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Tulee uusi sadekuuro ja tori tyhjenee. Kääpiöpalmuryhmä keskellä toria taipuu tuulessa. Sen keskellä kasvavat kukat ovat runneltuneet. Judith tulee pylväskäytävästä ja kyykistyy painautuen äitiään vasten. Mutta hänen pelkonsa on jo hävinnyt. Salamat seuraavat toisiaan niin nopeasti, että ne muodostavat yhtenäisen sarjan, ja taivaalta kuuluu lakkaamatta jyrinää. Välillä särkyy jyrinä metallisiksi helähdyksiksi, mutta nämä muuttuvat nopeasti ja ikään kuin lannistuneina yhä kumeammaksi ääneksi sitä mukaa kun rankkasadekuuro yltyy. Pylväskäytävässä äänet hiljenevät. Judith lähtee äitinsä luota ja menee lähempää katsomaan sadetta ja toria, jolla pisarat tanssivat. -Sadetta riittää koko yöksi, mies sanoo.

Maria on miehensä Pierren kanssa matkalla Madridiin kun myrsky yllättää heidät. He pysähtyvät espanjalaiseen pikkukaupunkiin ja majoittuvat täpötäyteen hotelliin. Seurueeseen kuuluu Marian ja Pierren lisäksi heidän pieni tyttärensä Judith sekä pariskunnan ystävä Claire. Myrskyn ohella kaupunkia kuohuttaa samana iltapäivänä tapahtunut murha. Rodrigo Paestra on surmannut vaimonsa sekä tämän rakastajan ja kadonnut sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Kaupunki on täynnä rikollista etsiviä poliiseja ja kukaan ei muusta puhukaan kuin iltapäivän dramaattisista tapahtumista. Marialla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, koska hän tietää miehensä rakastuneen Claireen ja avioliittonsa olevan loppusuoralla. Murheensa Maria yrittää hukuttaa nauttimalla manzanillalasillisen toisensa jälkeen.

Kaupungin yläpuolella pilvien reuna on korkeammalla, mutta etäämpänä se on vielä aivan viljapeltojen rajassa. Salamat eivät ole enää niin voimakkaita, eivätkä myöskään jyrähdykset. Kahden ja puolen tunnin kuluttua aamu sarastaisi, olipa ilma millainen tahansa. Harmaa ja hämärä aamunkoitto, huono aamunkoitto Rodrigo Paestralle. Tällä hetkellä kaikki nukkuivat hotellissa ja kaupungissa paitsi hän, Maria, ja Rodrigo Paestra.

Luen nykyään pääosin aivan uunituoretta kirjallisuutta, joten Puoli yksitoista kesäiltana oli todellinen harvinaisuus lukulistallani. Marguerite Duras on kirjoittanut teoksen vuonna 1960 ja se on suomennettu 1963. Bongasin kirjasta kiinnostavan arvostelun P.S. Rakastan kirjoja -blogista, ja sen sekä Catherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -kirjan tarjoaman ihastuttavan ranskalaisen lukuelämyksen innoittamana päätin pistää Durasin kirjastosta varaukseen. Nyt kun kirja on luettu, olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä. En ihastunut kirjaan täyttä päätä, mutta pidin siitä kuitenkin, ja se täytti hyvän kirjan tärkeimmän tunnusmerkin eli tarina jäi mieleeni pyörimään moneksi päiväksi lukemisen jälkeen. Kieli oli kovin erilaista 1960-luvulla kuin nykyään ja siihen oli aluksi vaikea tottua, ja teksti tuntuikin välillä hiukan jäykältä. Pidin kuitenkin miljöön kuvauksesta ja tunnelmasta, joka oli jännittävä sekoitus ranskalaista ja espanjalaista. Pystyin helposti kuvittelemaan itseni espanjalaisen pikkukaupungin torille tai katselemaan hämärtyvässä illassa hotellin ikkunasta naapuritalojen katoille.

Marguerite Durasin tunnetuin teos on Rakastaja, ja vaikka Puoli yksitoista kesäiltana ei yhdeksi suosikkikirjoistani yltänytkään, aion silti jatkaa tutustumista Durasin tuotantoon ja Rakastaja pääsee lukulistalleni vuoroaan odottamaan.

Voisi luulla, että ulkona on vielä yhtä kuuma kuin aikaisemmin. Mutta heidän mielentilansa on muuttunut. He ovat kaukana aamusta ja sen tuskista ja he elävät illan odotuksessa. Talonpojat ovat jälleen pelloilla korjaamassa samaa viljaa, ja punertavat vuoret taivaanrannalla muistuttavat aamun ohikiitäneestä nuoruudesta.

 

(Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana, Kirjayhtymä 1986)

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Vuoteen 1920 mennessä Partageuselle oli karttunut sama sekoitus varovaista ylpeyttä ja karvasta kokemusta kuin kaikille Länsi-Australian pikkukaupungeille. Pääkadun lähellä, nenäliinan kokoisella nurmialueella seisoi hiljattain pystytetty graniittiobeliski, jossa lueteltiin kaikki ne miehet ja nuorukaiset - muutamat pojista olivat tuskin kuusitoistakesäisiä - jotka eivät palaisi auraamaan peltojaan tai kaatamaan metsää eivätkä koskaan kävisi koulujaan loppuun. Siitä huolimatta monet kaupunkilaiset pidättivät yhä hengitystään ja odottivat heitä palaavaksi. Hiljalleen elämät kietoutuivat yhteen muodostaen käytännöllisen kankaan, jonka jokainen lanka kulki pitkittäin ja poikittain toisten lankojen lomitse koulunkäynnin ja työnteon ja avioliittojen kautta ja kirjoi yhteyksiä, joita ulkopuolinen ei kyennyt havaitsemaan.
Ja Janus Rock, jonka yhdisti kaupunkiin vain neljästi vuodessa poikkeava huoltoalus, riippui kankaan reunalla kuin löystynyt nappi, joka saattaisi helposti syöksyä Eteläiseen mereen.

Tom Sherbourne kaipaa sodan jälkeen yksinäisyyttä ja aikaa kaukana ihmisistä. Hän pestautuu Liittovaltion Majakkalaitoksen palvelukseen ja ensimmäinen menestyksekäs puolivuotiskomennus poikii seuraavan komennuksen, ja Tom pääsee majakanvartijaksi korkeimman vaativuusluokan Janus Rockille. Ennen Janusille siirtymistä, Tom viettää muutaman päivän Partageusen pikkukaupungissa, jossa hän tapaa nuoren ja viehättävän Isabelin. Parin päivän tuttavuus jatkuu kirjeenvaihtona ja puolen vuoden kuluttua, kun Tom palaa Partageuseen allekirjoittamaan paperit jatkokaudesta Janusilla, nuoret tapaavat taas ja heidän ystävyytensä tiivistyy entisestään. Muutamaa kuukautta myöhemmin pariskunta on jo vihitty ja siitä saa alkunsa Isabelin elämän Janus Rockilla majakanvartijan vaimona.

Isabel ja Tom ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä majakkasaarella. Vuosia kuluu ja onnellisuus vaihtuu ikävään ja hiljalleen hiipivään epätoivoon, kun lapsenhankintayritys toisensa jälkeen päättyy keskenmenoon. Neljä vuotta saarelle asettumisen jälkeen, juuri viimeisimmästä lapsen menetyksestä toipuessaan, pariskunta löytää rannasta haaksirikkoutuneen veneen, jossa on kuollut mies ja itkevä vauva. Löydän seurauksena Tom ja Isabel tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä kulun lopullisesti.

Tomin ja Isabelin tarina sijoittuu 1920-luvun Australiaan. Majakkasaari ja Partageusen pikkukapunki tarjoavat kiehtovan ympäristön hienolle tarinalle. Luen hyvin vähän historiallisia romaaneja ja en ainakaan muista koskaan lukeneeni Australiaan sijoittuvaa kirjaa, joten Valo valtameren yllä oli poikkeuksellinen teos lukulistallani monelta kantilta. Kirja on kirjoittajansa esikoisteos ja ansaitsee hatunnoston sekä upeasta tarinasta että hyvästä tekstistä. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta jos sellainen jonain päivänä ilmestyy.

Valo valtameren yllä on kirja rakkaudesta ja menetyksen tuskasta. Tarinalla on voimakkaasti kaksi puolta ja itse en ainakaan osannut lukijana asettua kummallekaan puolelle täysin, vaan tunsin sympatiaa kaikkia lapsensa menettäneitä kohtaan. Kertomus kosketti syvästi ja en muista milloin olisin kirjaa lukiessa viimeksi vuodattanut näin paljon kyyneliä. Luultavasti en koskaan. Valo valtameren yllä on hieno teos ja suosittelen sitä lämpimästi hyvien tarinoiden ystäville, mutta kannattaa varata nessupaketti käden ulottuville varsinkin kirjan loppupuolella.

 

(M.L. Stedman: Valo valtameren yllä, Karisto 2013)