Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jää on tarina saaristoseurakuntaan saapuvasta papista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien kylien ihmisistä - ikiaikaisista salaisuuksista, joita meri ja jää kyläläisten hartioille uskovat. Eletään sotien jälkeistä aikaa, taistelut ovat loppuneet ja maassa rauha. Kesällä alueen asukkaat rakentavat terveysasemaa, siltaa ja tulevaisuutta, mutta talvella jää aseuttuu eri alueiden ja kirkkosaaren väleihin kuin kivilattia.

Luin Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen Jää. Lukukokemus lähti hitaasti käyntiin ja ajattelin jo, että kirja on niin uuvuttava, että saa jäädä lukematta kokonaan, mutta näin jälkeenpäin täytyy olla tyytyväinen etten luovuttanut liian helpolla. En muista, milloin olisin lukenut tarinaa, jossa tapahtuu niin vähän, mutta jossain sadannen sivun paikkeilla siihen tottuu ja lakkaa odottamasta mitään suurta ja käänteentekevää. Sen takia kirjan loppupuolen tapahtumat pääsivätkin yllättämään melko dramaattisesti.

Kirja on kirjoitettu upeasti ja ympäristön ja ihmisten kuvaus on todella hienoa, mutta kirjallisuuslaji ei ole sitä laatua, joka minuun yleensä kolahtaa. Teos ei siis hienoudestaan huolimatta pääse suosikkikirjojeni joukkoon. Vika on tässä tapauksessa kyllä ehdottomasti lukijassa eikä teoksessa. Lundberg kirjoittaa kauniisti ja tekstiä on ilo lukea, mutta luokittelisin kirjan lukijakohderyhmän olevan ainakin parikymmentä vuotta itseäni vanhempaa. Eläytyminen sodan jälkeiseen elämään saaristossa oli ainakin itselleni melko mahdotonta, mutta toisaalta en olekaan historiallisten romaanien ystävä. Toki tarina voi nuorempaankiin väkeen upota, mutta en suosittelisi ainakaan sellaiselle lukijalle, joka tarttuu vain yhteen kirjaan vuodessa. Sen sijaan suosittelen Jäätä tasokkaan kotimaisen kirjallisuuden ystäville, joita kirjan hidaslukuisuus ei pelästytä heti alkusivuilla.

 

(Ulla-Lena Lundberg: Jää, Teos & Schildts & Söderströms 2012)

 

kuva ja lainaus: www.teos.fi



Kevään uutuusteos

Lukuinspiraation ja -ajan ollessa kateissa täytyy välillä raportoida kevään uutuuksista. Kevään suurin kirjauutinen lienee toukokuussa ilmestyvä Khaled Hosseinin odotettu uutuuskirja. Hosseinilta on aiemmin ilmestynyt Afganistaniin sijoittuvat erityisen koskettavat teokset Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Odotukset kevään uutuuden osalta ovat melkoisen korkealla.

 

 



Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää

Kahdeksanvuotias Adam ja 17-vuotias Jenny osallistuvat Sidney Housen yksityiskoulun liikuntapäivään, Adam oppilaana ja Jenny terveydenhoitajan sijaisen roolissa. Sisarusten äiti Grace on myös saapunut paikalle kannustamaan poikaansa juoksukilpailuissa. Keskellä kaunista, aurinkoista päivää koulussa syttyy tulipalo. Grace lähtee välittömästi juoksemaan kohti koulua nähdäkseen, että hänen lapsensa ovat kunnossa. Adam onkin turvassa koulun pihalla, mutta Jenny on sisällä koulussa, ilmeisesti jumissa ylimmässä kerroksessa. Grace ryntää sisälle palavaan rakennukseen mielessään ainoastaan ajatus, että hänen on pelastettava tyttärensä.

Grace ja Jenny päätyvät molemmat sairaalaan vakavasti loukkaantuneina. Tästä alkaa tämän kirjan kummallinen osuus. Kirjan kertojana nimittäin toimii koomaan vajonnut Grace. Hän kokee jonkinlaisen ruumiistairtautumisen ja katselee tapahtumia niiden yläpuolelta. Kirjailijan kertojavalinta oli mielestäni erikoinen ja ensimmäiset viisikymmentä sivua meni siihen totutellessa. En yleensä jaksa innostua kirjallisuudessa mistään yliluonnollisista jutuista (paitsi ehkä vähän fantasiakirjallisuudesta vampyyreineen, mutta se on ihan eri juttu) ja pidän tämän tyyppisiä ratkaisuja turhauttavana huuhaana. Lupton onnistuu kuitenkin kerronnassaan niin hienosti, että tarina tempaisee mukaansa ja kirjaa ei malttaisi laskea käsistään (ja taas meinasin myöhästyä töistä, koska jumitin kirja kädessä sohvalla vaikka olisi pitänyt olla jo menossa).

Kirja on Luptonin edellisen kirjan tavoin sekoitus kaunokirjallista teosta ja jännäriä. Kirjan teemoja ovat vanhemmuus, järkkymätön rakkaus omia lapsia kohtaan, ystävyys ja kyky arvioida toista ihmistä tämän tekojen perusteella. Jännitystä tarinaan tulee kun tulipalo paljastuu tuhopoltoksi ja Grace tajuaa, että Jenny ei ehkä ole vieläkään turvassa. Lupton käsittelee koskettavasti vanhemmuuteen liittyviä asioita ja sitä, kuinka elämä voi muuttua täysin yhdessä silmänräpäyksessä. Erinomainen kirja, suosittelen.



(Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää, Gummerus 2013)

 

kuva: www.gummerus.fi

Herman Koch: Illallinen

Joidenkin kirjojen kohdalla lukeminen alkaa sujua ensimmäiseltä sivulta lähtien ja kirjaa ei malttaisi millään laskea käsistään. Juha Seppälän Mr.Smith ei valitettavasti lukeudu siihen kategoriaan ja näin ollen se edelleen kummittelee tuossa sivupalkissa "Seuraavaksi lukuvuorossa" -kirjana, mutta todellisuudessa olen päässyt vasta sivulle 50 asti. Herman Kochin Illallinen sen sijaan kuuluu erittäin vahvasti niihin kirjoihin, joihin jää koukkuun heti ja sitten meinaa myöhästyä töistä ja joka paikasta, koska haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun vaikka aikaa siihen ei oikeasti olisikaan.

Hienoon amsterdamilaiseen ravintolaan on kokoontunut kaksi pariskuntaa, joiden on tarkoitus illallisen merkeissä keskustella teini-ikäisten lastensa Michelin ja Rickin tulevaisuudesta. Tarinan kertojana toimii Michelin isä Paul Lohman, jolla on hyvin monimutkainen suhde veljeensä, Rickin isään. Serge Lohman on menestynyt poliitikko ja todennäköisesti tuleva pääministeri, ja luonteeltaan aikamoinen öykkäri, ainakin veljensä näkökulmasta. Paul tosin paljastuu itsekin juonen edetessä melkoisen erilaiseksi hahmoksi kuin kirjan alussa annetaan ymmärtää. Paulin ja Sergen lisäksi paikalla ovat heidän vaimonsa Claire ja Babette. Vaimoilla on tarinassa olennainen rooli, mutta veljesten keskinäinen kilpailu vie niin paljon tilaa, että naiset jäävät väistämättä taka-alalle.

Teksti on helppolukuista ja juoni etenee kevyesti siitä huolimatta, että kirjan teemat eivät ole alkuunkaan kevyitä. Miten paljon vanhemmat ovat valmiita uhraamaan lastensa puolesta? Mikä on vaikenemisen hinta? Onko jokaisen ihmisen henki saman arvoinen? Kannattaako koko tulevaisuus heittää hukkaan yhden väärän teon takia?

Kirja on jaettu kappaleisiin illallisen etenemisen mukaan eli Aperitiivi, Alkuruoka, Pääruoka jne., mikä sopii mainiosti kirjan tyyliin. Aivan kuten teoksen ulkoasukin, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan todella hieno. En ole koskaan aiemmin lukenut yhtään hollantilaisen kirjailijan kirjaa, mutta jatkossa kiinnitän niihin varmasti enemmän huomiota luettavaa valitessa. Suosittelen kaunokirjallisuuden ystäville, jotka haluavat hieman painavampaa ajattelemisen aihetta.



Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut - Miten ruokasi eli elämänsä

Seuraavaksi lukulistallani on Juha Seppälän Mr.Smith. Sitä ennen päätin lukaista pikaisesti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka oli vuoden 2012 Tietofinlandia -voittaja. Olin kuullut teoksesta kritiikkiä ja osittain olen samaa mieltä siitä, että kirjailijalla on ehkä ollut tarve esittää monia asioita negatiivisemmassa valossa kuin olisi ollut tarve. En siis tarkoita, että tuotantoeläinten asiat olisivat niin loistavassa kunnossa etteikö niissä olisi paljonkin valittamista, mutta mielestäni tietokirjassa asiat pitäisi pyrkiä esittämään mahdollisimman neutraaliin sävyyn. Toinen lukukokemuksessa ärsyttänyt asia oli lähteiden käyttö melkoisen rennosti. Kirjassa on paljon faktoina esitettyjä tilastotietoja, joiden lähteenä on haastattelu. Mielestäni tilastotiedon pitäisi päätyä tietokirjaan (ainakin Tietofinlandian arvoiseen sellaiseen) ainoastaan tarkistettuna eikä vain haastatteluun perustuvana.

Kokonaisuudessaan teos on kuitenkin ihan kelpo tietopaketti kotimaisten tuotantoeläinten elinoloista. Omalla kohdallani kirjan tärkeitä antia oli selvitykset siitä, miten luomu eroaa tavallisesta ruoasta. Jokainen lukemani kirja muuttaa minussa jotain ja tämä teos teki sen varmasti paljon konkreettisemmin kuin monet muut. Aion jatkossa suosia luomuruokaa entistä enemmän ja valitsen muutenkin kaupassa tarkemmin, mitä tuotteita kärryyni laitan. Syötäväksi kasvatetuille siis ruusuja ajatuksia herättävästä  aiheesta ja risuja ennakkoasenteellisesta yleissävystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan, koska ei se pahaksi voi olla kenellekään, että tietää vähän entistä paremmin mitä suuhunsa laittaa.



Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Monesti kirja-arviointia kirjoittaessa tulee sellainen tunne, että vaikka kirja oli ihan hyvä, siitä ei ole silti oikein mitään sanottavaa. Varsinkin dekkareiden kohdalla käy usein niin. Nyt luin kirjan, josta olisi niin paljon sanottavaa, että ei tiedä mistä aloittaisi. Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani oli eriskummallinen kirja, joka herätti paljon ajatuksia.

Bliss Rampike on ihastuttava kuusivuotias tyttö ja luistelun ihmelapsi. Kaikki rakastavat pientä jääprinsessaa. Kun Bliss löytyy kotitalonsa kellarista kuolleena, kyseessä on valtaisa sensaatio, jota käsitellään mediassa loputtomasti. Erityisen suuren roolin kuoleman jälkeisessä mediamylläkässä ottaa Blissin manageri-äiti, jonka julkisuushakuisuudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Tarinan kertojana toimii Blissin isoveli, nyt 19-vuotias Skyler Rampike, jota myös aikanaan epäiltiin murhasta, ja joissain piireissä epäillään edelleen. Skyler kertoo perheensä tarinan ajoista ennen Blissin syntymää aina tähän päivään saakka.

Skylerista on tullut vuosien varrella moniongelmainen nuori, joka on jatkuvassa laitos- ja lääkekierteessä. Muistelmiaan kirjoittamalla hän yrittää jäsentää menneisyyttään ja samalla kertoa tarinan siitä, millaista on elää vanhempien kanssa, jotka asettavat aina oman etunsa lastensa edelle.
Kertomus pohjautuu löyhästi Amerikassa 1990-luvulla tapahtuneeseen lapsimissin murhaan, mutta kirjailijan teoksen alkuun kirjoittaman vastuuvapautuslausekkeen mukaan tarina on kuitenkin täysin keksitty. Jos tarina siis tuntuu tutulta, se johtuu siitä, että tarinalla ja tosielämän tapahtumilla on kuitenkin melko paljon yhteistä.

Monet kirjat antavat paljon ajattelemisen aihetta, mutta harvoissa kirjoissa sitä annetaan näin suoraviivaisesti, kuin tarjottimella:
Siskoni kuoleman kymmenvuotispäivä lähestyy nopeasti. Siksi kirjoitan tämän. Kyyhötän raiteilla kun veturi syöksyy kohti. Tuijotan sokaiseviin ajovaloihin kuin Jumalan ilmestykseen hypnotisoituna/halvaantuneena/kykenemättä liikkumaan.
Skyler täällä on pimeää.
Skyler älä jätä minua yksin tänne
Skyler kuolisitko sinä minun puolestani?
Ja se on ratkaiseva kysymys, eikö niin? Kuolisitko minun puolestani.
Lukija, kysy itseltäsi: onko ketään, jonka puolesta olisit valmis luopumaan hengestäsi? Et luovuttaisi (vain) munuaista vaan sydämen? Pelastaaksesi rakkaasi hengen?

Kirja on Skyler Rampiken muistelmateos ja muodoltaan sellaiseksi kirjoitettu. Skylerin lapsuudentraumat ovat kuitenkin niin syviä, että hän joutuu eriyttämään tämän päivän yhdeksäntoistavuotiaan minänsä siitä yhdeksänvuotiaasta minästä, jonka elämä muuttui yhdessä yössä kun pikkusisko murhattiin.
Juuri siksi tämä kerronta onkin niin vatsaavääntävää ja raivostuttavan hidasta: Skyler (yhdeksäntoista) ei kestä palata vieläkin traumaattisempiin kohtauksiin Skylerin (yhdeksän) elämässä, mutta silti hänen/minun on pakko.

Kirjan takakannessa näkyvän Publisher´s Weeklyn arvostelun mukaan Oatesin kirja on "veitsenterävä satiiri". Teos käsittelee traagisia aiheita, joista kauheinta on vanhempien järkyttävä itsekeskeisyys, oman edun tavoittelu ja täysi välinpitämättömyys omien lastensa hyvinvoinnista. Tarinassa käsitellään nyky-yhteiskunnan sairasta ilmiötä, jossa lapset ovat vanhempien pelinappuloita ja välineitä, joilla toteutemaan omia toteutumatta jääneitä haaveita lapsen tahdosta riippumatta. Satiirista on siis tosiaan kyse, mutta ei millään muotoa hauskasta sellaista vaan tarina on pääosin todella surullinen.
Bliss lisäsi haikealla äänellä: "Tiedätkö mitä, Skyler? Mami ja isä eivät enää rakasta minua. Sen jälkeen kun kaaduin jäällä, kukaan ei enää rakasta minua." ja Skyler sanoi heti: "Kyllä rakastavat. Minä rakastan", ja Bliss sanoi epäilevästi: "Rakastatko, Skyler? Miksi?" ja Skyler sanoi: "Siksi, että sinä olet minun sisko", vaikka miettikin, johtuiko se siitä, oliko se pätevä syy, ja jos oli, jos tämä pieni surusilmäinen sätky tyttö ei olisi hänen siskonsa, jos Blissillä ei olisi Skyler-nimistä veljeä, rakastaisiko häntä kukaan? (Ja miksi kukaan rakastaa ketään toista? Skyler mietti.)

Kirjan perimmäinen kysymys on tietysti, kuka murhasi Bliss Rampiken ja oliko se kenties Skyler itse. Sen verran voin juonesta paljastaa, että siihen asiaan saadaan vastaus kirjan lopussa. Kannattaa siis lukea, jotta totuus selviää.

 

(Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani, Otava 2012)

Lukijan tappio

Erityisen kiireiset viikot, liian lyhyt laina-aika ja täydellistä keskittymistä vaativa tarina ei ollut paras mahdollinen yhdistelmä. Lopputuloksena oli, että sain luettua Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi -teosta puoleenväliin asti, mutta sitten kirjasto halusi jo kirjansa takaisin ja pakkohan se oli palauttaa. Kirja oli ensimmäisen puoliskon perusteella ehdottomasti sellainen, että haluan palata siihen joskus uudelleen. Tarina oli raskaslukuinen ja vaatii totaalista keskittymistä, joten se ei ehkä ollut alunperinkään sopiva teos nykyiseen elämäntilanteeseeni, jossa täysin rauhalliset lukuhetket loistavat poissaolollaan. Lukemani perusteella suosittelisin kuitenkin teosta sellaiselle kirjallisuuden ystäville, jotka eivät pelästy kunnon tiiliskiviromaania ja haluavat nauttia erityisen hyvästä tarinasta sekä brittiläisestä kartanomiljööstä.