Karin Slaughter: Yli rajan

Oli pitkästä aikaa dekkarifiilis ja kirjastossa silmiini osui Karin Slaughterin viime vuonna ilmestynyt Yli rajan. Olen lukenut aikaisemmin samalta kirjailijalta monta kirjaa, mutta vasta aloitettuani tämän, tajusin, että aiemmin lukemani ovatkin olleet pääosin eri sarjaa. Slaughterilta on suomennettu Grant County -sarjaa kuusi osaa ja Will Trent -sarjaa viisi osaa. Yli rajan on Will Trent -sarjan viimeisin osa.

GBI:n agentin Faith Mitchellin äiti Evelyn siepataan väkivaltaisesti. Evelyn on entinen poliisi, joka on ennen eläkkeelle jääntiään ollut korruptioskandaalin keskipisteessä. Monet Evelynin entisistä alaisista istuvat vankilassa huumerahojen vastaanottamisesta ja sinne heidät on toimittanut Faithin nykyinen agenttipari Will Trent. Kunnon ihmissuhdesoppa on siis valmiiksi kiehumassa ja Evelynin sieppaus tuo esiin ison määrän erikoisia kytköksiä poliisien ja rikollisten väliltä. Rajat hyvän ja pahan välillä ovat häilyvämpiä kuin kunnollinen etsivä Trent olisi uskonutkaan.

Kirjailija on kehitellyt molemmille päähenkilöille ominaisuuksia, joita viljellään läpi tarinan; Faithilla on diabetes ja Will kärsii vaikeasta dysleksiasta. Molempia asioita korostetaan ärsyttävyyteen asti. Aluksi ajattelin, että Willin dysleksia on jännä piirre (koska kaikki lukemiseen liittyvä on tietysti lukutoukan mielestä mielenkiintoista;)), mutta hohto karisi kun tuntui, että siihen piti kiinnittää huomiota vähän joka välissä. Muutamissa kohdissa Faithin sairaus ja Willin lukihäiriö olivat tosin olennaisia juonen kannalta, mutta kirjailija oli liittänyt ne juonen kulkuun hieman liian monta kertaa, jotta se olisi ollut enää luontevaa. Kerronta oli muutenkin paikoittain töksähtelevää ja varsinkin alussa tarina ei edennyt kovin jouhevasti.

Will Trent -sarjan aloituskirja oli Triptyykki, jonka luin viitisen vuotta sitten kun se ilmestyi. En muista tarinasta enää yhtään mitään muuta kuin, että se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Samoin kävi nyt Yli rajan kanssa. Ihan hyvä, mutta ei mitään maailmoja mullistava jännäri ja lukeminen kesti yllättävän pitkään vaikka yleensä dekkarit tulee luettua melko pikaisesti. Varsinaista rikostarinaa enemmän sain irti Willin ja oikeuslääkäri Sara Lintonin orastavasta suhteesta ja sen etenemisestä. Loppua kohden juoni kuitenkin tiivistyi myös varsinaisen mysteerin osalta ja viimeiset sata sivua tuli luettua yhdessä hetkessä, koska en malttanut odottaa, että saisin loppuratkaisun selville.

 

(Karin Slaughter: Yli rajan, Tammi 2013)



Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Olen säilyttänyt vanhan kirjani visusti ja olen joskus huvikseni lukenut yhteisen kohtauksemme, ja joka kerralla minun on pitänyt nipistää itseäni uskoakseni sen. Miten me osattiin? Miten minä osasin? Minä joka en vieläkään muista kertotaulua ja jolla löi tyhjää heti jos ope käski opetella ulkoa yli viisi riviä pitkän pätkän?
En tiedä... Luultavasti pystyin siihen ollakseni Franck Mullerin arvoinen... Jotta hän ei olisi pettynyt minuun... Kiitokseksi siitä että hän oli puhunut minulle niin kiltisti silloin ekana päivänä.
Tyhmää, vai mitä?

Billie on saanut nimensä äidiltään, jonka suosikkikappale oli Michael Jacksonin Billie Jean. Mitään muuta Billie ei äidiltään olekaan saanut, koska äiti hylkäsi tyttärensä jo vauvana. Billie kasvoi juopottelevan äitipuolensa kanssa Morillesin slummissa, jossa jokainen, lapsia myöten, sai huolehtia itsestään. Billie käveli yläasteikäisenä joka aamu ja ilta parin kilometrin matkan mennäkseen toiselle bussipysäkille, jotta koulukaverit eivät hyljeksisi häntä asuinalueen takia. Suosittua Billiestä ei kuitenkaan tullut vaan hän kuului samaan luuserikastiin hintelän, pojista tykkäävän Franck Mullerin kanssa. Billie ja Franck välttelivät toisiaan yläasteen viimeisiin kuukausiin asti, mutta sitten kohtalo johdatti heidät yhteen koulun näytelmäprojektin kautta ja pian he huomasivat löytäneensä sielunkumppaninsa.

Tarinaa kerrotaan Billien näkökulmasta ja heti kertomuksen alussa selviää, että Billie ja Franck ovat pimeässä metsässä ja Franck on tajuton ja vakavasti loukkaantunut. Billie odottaa pelastushelikopteria tai muuta apua ja alkaa samalla kertoa heidän yhteistä tarinaansa pienelle taivaalla tuikkivalle tähdelle.

Ei hänkään olisi osannut erottaa Otavaa Pienestä Otavasta, mutta hän olisi ollut tosi onnellinen nähdessään niin paljon kauneutta... Ikionnellinen... Koska hän oli meistä kahdesta se taiteilija. Hänen herkkyytensä ansiosta me oli selvitty kaikesta paskasta, ja maailmankaikkeus oli pynttäytynyt paljettismokkiin ihan häntä varten.
Kiittääkseen häntä... Osoittaakseen hänelle kunnioitusta.
Sanoakseen hänelle: Sinä siinä, me tunnetaan sinut... Joo, joo, tunnetaan... Me on tarkkailtu sinua jo jonkin aikaa ja huomattu, että kauneus on sinulle pakkomielle. Olet koko elämäsi tehnyt sitä: etsinyt kauneutta ja palvellut ja luonut sitä. No nyt... Katsopa... Katso kaiken vaivannäkösi edestä... Katso itseäsi tästä peilistä... Tänä iltana me maksetaan kaikki vihdoin takaisin korkojen kera... Tyttökaverisi on roisi, hän syljeksii ja kiroilee kuin vanha huora. Kuka ihme hänet sisään päästi? Kun taas sinä... Sinä kuulut perheeseen. Tule poikani... Tule tanssimaan meidän kanssamme...

Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kokoelmassa oli monta novellia, jotka muistan vieläkin yksityiskohtaisesti vaikka lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Juuri tuohon aikaan kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Gavaldan kirjoitustyyli ei kuitenkaan jäänyt mieleeni vaan nimenomaan tarinoiden sisältö. Lempi ei ole leikin asia oli myös tarinan osalta ihan miellyttävä lukukokemus, mutta en lämmennyt yhtään Gavaldan kerronnalle. Billien tausta köyhän slummin kasvattina on tietysti syy erikoiseen tyylivalintaan, mutta puhekielistä tekstiä oli mielestäni uuvuttavaa lukea. Meinasin jopa jättää kirjan kesken, koska tuntui etten edisty lukemisessa yhtään. Tämän lukukokemuksen perusteella Gavaldat taitavat jäädä jatkossa lukematta. Novellikokoelmaan saattaisin tarttua, mutta kokonaisen romaanin verran en tällaista kielellistä leikittelyä enää toiste luultavasti jaksa.

 

(Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia, Gummerus 2014)



Tiina Raevaara: Laukaisu

Blogissa on ollut hiljaista useammastakin syystä. Yksi on lukujumi (uusin Gavalda ei vaan etene) ja toinen keskittyminen kevätlomareissun suunnitteluun. Mutta kolmas ja suurin syy on se, että olen niin hemmetin kyllästynyt Bloggeriin ja jatkuvaan sähköpostitulvaan, jota tulee päivittäisistä spämmikoneiden lähettämistä feikkikommenteista. Aika moni Bloggerin käyttäjä varmasti tietää liiankin hyvin, mistä puhun, koska ongelma tuntuu olevan tällä hetkellä melkoisen yleinen. Toivottavasti korjaantuu jollain aikavälillä tai muuten alkaa huumorintaju loppua.

Tämän vuodatuksen jälkeen voinkin siirtyä itse asiaan eli Tiina Raevaaran Laukaisu -kirjan arvioon. Kirja oli synkkä, ahdistava ja masentava. Siinäpä ne tärkeimmät. Teos oli hyvin kirjoitettu, mutta perhesurmat on niin synkeä aihe, että en mitenkään pystynyt saamaan minkäänlaista nautintoa lukemisesta. Huomaan olevani nykyään entistä enemmän fiilislukija ja varsinkin pitkän ja pimeän talven jälkeen kaipaan tarinoita, joissa on vähintäänkin pilkahdus optimismia. Ja mitä enemmän positiivisuutta, sitä parempi.

Pauliina on 6-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti, jonka elämänhallinta on pikkuhiljaa luisunut kauas normaalista. Aviomies Kerkko potee vaikeaa masennusta ja ei voi enää edes poistua kotoa. Pauliina kokee tukahtuvansa Kerkon seurassa ja ei pysty enää huolehtimaan kunnolla sen paremmin itsestään kuin tyttäristäänkään. Yksikään asia ei kuitenkaan ole ulkopuolisen silmin katsottuna niin huonosti, että mikään taho puuttuisi perheen elämään. Niinpä Pauliinan ahdistus kasvaa kasvamistaan, kunnes sattuman kautta hänen elämäänsä ilmestyy pieni toivon pilkahdus.

Suurimmassa osassa lukemistani kirjoista kertojana toimii joko perinteinen minäkertoja tai vielä useammin kaikkitietävä kertoja. Raevaaran kirja oli kirjoitettu epäluotettavan kertojan näkökulmasta. Ratkaisu oli erikoinen, mutta sopi kirjaan hyvin. Kertojan henkilöllisyys ei selviä heti kirjan alussa ja yllätyin kun selvisi, miten reippaan ulkopuolisesta näkökulmasta asioita tarkastellaan. Kaikki Pauliinan tunteet ja ajatukset joutuvat kyseenalaiseen asemaan, koska kertoja ei voi tietää niitä varmasti totuudeksi. Tämä olikin kirjan mielenkiintoisin ominaisuus ja juuri se asia, jota jäin teoksesta jälkeenpäin eniten pohtimaan. Kirjan aihe on toki sellainen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta, mutta sitä päätin vartavasten olla jälkeenpäin mietiskelemättä. Jotkin asiat ovat vain liian kamalia ja tapahtuvat silti aivan liian lähellä, jotta niitä pystyisi käsittämään. Kirjassa ei siis ollut mitään vikaa ja kaikessa kauheudessaan se oli vaikuttava ja hyvin kirjoitettu, mutta se ei antanut sitä mitä olisin juuri nyt lukukokemukselta kaivannut.

 

(Tiina Raevaara: Laukaisu, 2014 Paasilinna)