Kiitos ja näkemiin!

On aika sanoa tälle blogille hyvästit, ainakin toistaiseksi. Kivan harrastuksen sijaan blogista on tullut enemmänkin rasite ja huonon omantunnon aiheuttaja. Jatkossa kirjoitan kirjasuosituksia työnantajani blogiin (tästä olen todella innoissani!), joten jätän nyt suosiolla tälle alustalle hyvästit. Lukuvinkkejäni löydät jatkossakin Facebookista https://www.facebook.com/lillinkirjataivas.

Aloitimme ystäväni Sonjan kanssa nelisen kuukautta sitten kirja-aiheisen podcastin, joka löytyy osoitteesta: https://soundcloud.com/kirjapinon-takaa.

Toivottavasti kohtaan näissä muissa kanavissa tulevaisuudessa teitä, jotka olette vuosien varrella tekstejäni lukeneet. Kiitos ja kumarrus!

Tommi Kovasen Kuolemanlaakso ja muut syyskuun luetut

Syyskuun aikana ehdin lukea vain neljä kirjaa. Jännäreistä pidin taukoa ja luettavaksi valikoitui muutama melko perinteinen romaani, ja myös yksi minulle hyvin epätyypillinen lukukokemus. Neljästä kirjasta kolme oli sattumalta saman kustantajan, mutta juuri muuta yhteistä näillä teoksilla ei ollut. Syksyn aikana on ilmestynyt niin paljon hyvää luettavaa, että olen jo ihan pulassa kirjapinojen ja lukulistojen kanssa. Lokakuulle jäi ainakin Kate Mortonin uutuus, Millennium-sarjan viides osa ja Dan Brownin pitkään odotettu Alku. Tässä muutama sana syyskuun luetuista:

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Pidin Lumilapsesta paljon. Voisin ehkä jopa sanoa, että se mahtuu kaikkien aikojen top10 listalleni. Joihinkin lukijoihin Iveyn uutuus oli tehnyt yhtä suuren vaikutuksen, mutta itse en tavoittanut samaa kokemusta. Tarina oli kaunis, Alaskan maisemat upeat ja päähenkilöiden välinen kaipaus lumoavaa. Kerronnan rytmi oli kuitenkin todella rauhallinen ja se vei lukukokemuksesta parhaan kärjen. Tuntui, ettei tarina oikein etene ja kirjaa olisi pitänyt lukea todella pitkiä aikoja kerralla, jotta kertomukseen olisi päässyt kunnolla sisään. Suosittelen lempeiden, pitkien tarinoiden ystäville, nautiskelijoille.

(Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle, Bazar 2017. Suomentanut Marja Helanen)

Tommi Kovanen, Jenny Rostain: Kuolemanlaakso (äänikirja)

Todellinen yllättäjä lukulistallani. En seuraa urheilua enkä ole yleensä ollut millään tasolla kiinnostunut urheilijatarinoista. Luin Hesarista artikkelin Kovasesta ja uteliaisuuteni heräsi sen verran, että päätin hypätä tuntemattomaan ja tarttua ensimmäistä kertaa ikinä urheilijaelämäkertaan. Kyllä kannatti! Jenny Rostain on tehnyt todella hyvää työtä tekstin kanssa ja tarina on kaikessa karuudessaan todella koskettava ja antaa ammattilaisurheiluun aivan uudenlaista näkökulmaa. Taklaustapauksesta on ilmeisesti aikanaan käyty paljon keskustelua ja se on käsittääkseni jakanut vahvasti mielipiteitä. Koska en ole erityisen kiinnostunut urheilusta, enkä varsinkaan jääkiekosta, koko tapaus on jäänyt minulta huomiotta. Sen takia pääsinkin lukemaan kirjaa ns. puhtaalta pöydältä ilman ennakko-oletuksia. Suosittelen kirjaa toki jääkiekosta kiinnostuneille, mutta lisäksi kenelle tahansa, jota kiinnostaa hyvin kirjoitetut elämäntarinat ja ihmiskohtalot.

(Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso, Bazar 2017)

John Boyne: Poika vuoren huipulla

Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva tarina siitä, miten ympäristön paineessa on vaikeaa pysyä uskollisena muille tai edes itselleen ja omille periaatteilleen. Pierrot ja Anshel ovat naapureita ja parhaita ystäviä kunnes Pierrot joutuu muuttamaan pois. Uudessa kodissa Saksassa ei saa puhua menneisyydestään eikä varsinkaan juutalaisystävästään. Ajan saatossa on helppo unohtaa, mistä on tullut ja kuka on joskus ollut. Vaikka tästä aiheesta on kirjoitettu loputtoman paljon, aina aika ajoin on hyvä palautella mieleensä, miten omista arvoistaan on tärkeää pitää kiinni silloinkin kun ympärillä asiat muuttuvat.

(John Boyne: Poika vuoren huipulla, Bazar 2017. Suomentanut Heli Naski)

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Suomen juhlavuoden kunniaksi Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä Suomen historian merkkitapahtumista ja -henkilöistä. Kirjassa otetaan kantaa niin kestävyysjuoksuun, suksien voiteluun kuin Kekkoseenkin. Tällä kertaa myös emäntä pääsee ääneen. Kirjassa on haikeutta, jota en ole aiemmista Mielensäpahoittajista tavoittanut ainakaan samassa mittakaavassa. Muuten tuntui, että tässä kirjassa Kyrö saavuttaa samanlaisen nokkeluuden ja tekstin jouhevuuden kun ihan ensimmäisessä Mielensäpahoittajassa. Vahva suositus sekä vanhoille Mielensäpahoittajan ystäville että uusille (jos tästä maasta vielä löytyy joku joka ei ole lukenut yhtäkään edellisistä osista).

(Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi, WSOY 2017)

Siinä kaikessa lyhykäisyydessään syyskuun luetut. Loppuvuoden aikana haluan lukea aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden lisäksi nuortenkirjoja ja lasten romaaneja. Lukulistalla on myös Mauri Kunnaksen upea Koiramäen Suomen historia.

Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja muut loppukesän luetut

Taas on kirjakoosteen aika. Loppukesän luetuissa oli kirjallisuutta laidasta laitaan. Jännäreitä ei mennyt enää yhtä paljon kuin alkukesällä ja sen myötä lukutahti hieman hidastui. Mieleenpainuvimmat lukukokemukset olivat Angie Thomasin Viha jonka kylvät ja Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa. Thomasin kirja on ollut valtava menestys Amerikassa ja sen teema on niin ajankohtainen, että en lainkaan ihmettele sen saavuttamaa suosiota. Toivon sille suurta menestystä myös Suomessa, koska kaikille yhteisestä ihmisarvosta puhuminen on tarpeen täälläkin. Ahavan kirja oli uusi näkökulma aiheeseen, jolle en ollut suonut koskaan ajatustakaan. Tarinan traagisuus on kuitenkin lajia, joka voi tavalla tai toisella osua kenen tahansa kohdalle; menetys, joka alkaa täysin yllättäen, mutta tapahtuu hitaasti ja tuskallisesti. Ahava kirjoittaa soljuvaa, mutkatonta tekstiä, jota on ilo lukea vaikka aihe on haikean surullinen.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Huh, miten vaikuttava ja ajankohtainen tarina. Kirja sopii kaikille teini-ikäisistä alkaen ja ansaitsee tulla kaikenikäisten lukemaksi. Hieno sukellus vieraaseen kultuuriin ja teini-ikään, jossa epävarmuus ja itsensä etsiminen ovat arkipäivää. Kirjan päähenkilö Starr asuu huonomaineisella slummialueella, mutta käy koulua hyvällä, valkoihoisten kansoittamalla alueella. Starr elää kahden maailman välissä ja ei tiedä täysin itsekään, mihin kuuluu. Eri kaveripiirien ristitulessa eläminen saa aivan uusia muotoja kun Starrin ystävä joutuu poliisin ampumaksi tytön ollessa paikalla. Kirja on erinomaisen hyvin suomennettu ja uskon siitä tulevan syksyn isoin ilmiö käännöskirjallisuuden saralla.

(Angie Thomas: Viha jonka kylvät. Otava 2017. Suomentanut Kaijamari Sivill)

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta

Työkaveri ylisti tätä jännäriä ja odotukset kasvoivat liiankin suuriksi. Ihan huipputasoon tarinassa ei mielestäni päästy, mutta aivan kelvollinen psykologinen jännäri tämä oli. Luin kesän aikana saman lajityypin kirjoja niin paljon, että mitta alkaa olla täynnä ja ehkä siksi en aivan täysillä pystynyt nauttimaan tästä. Greben kirja oli kuitenkin kesän luetuista psykologisia trillereistä ehdottomasti paras.

(Camilla Grebe: Kun jää pettää alta. Gummerus 2017. Suomentanut Sari Kumpulainen)

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Suurin kaikista oli ainoa kesän uutuusdekkareista, joka sai Hesarin isossa jännärikoosteessa viisi tähteä. Se herätti tietysti mielenkiinnon ja tartuin kirjaan, joka olisi todennäköisesti muutoin jäänyt lukematta. Kirja poikkesi piristävästi perusdekkareista, koska päähenkilö oli vain 18-vuotias ja kerronnan keskiössä oli oikeusprosessi eikä rikos.

(Malin Persson Giolito:Suurin kaikista. WSOY 2017. Suomentanut Tarja Lipponen)

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki

Härkösellä on hyvin omintakeinen huumori ja sitä oli tarjolla tässäkin uutuudessa. Tarina ei ollut surullinen kuten takakannen perusteella odotin, vaan huokui taitelijapäähenkilön elämisen tuskaa ryyditettynä aimo annoksella ironiaa.

J.P. Delaney: Uusi asukas

Tätä lukiessani ajattelin, että en lue yhtään psykologista jännäriä ehkä enää koskaan. Kiintiö on todella täynnä ja vaikka Uusi asukas oli idealtaan ihan hyvä, sekään ei poistanut yliannostuksen tunnetta. Tarinan päähenkilö asuu talossa, jonne päästäkseen pitää noudattaa tarkkoja sääntöjä ja antautua tarkkailtavaksi modernin tekniikan avulla. Samassa asunnossa asui aiemmin tyttö, joka kuoli epäselvissä olosuhteissa ja uusi asukas alkaa epäillä olevansa mahdollisesti seuraava uhri. Tarinan juonenkuljetus sekoitti pään ihan kunnolla ja totuus lipesi näpeistä monta kertaa. Ihan kelpo jännäri siis.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina

Ihana Napoli-sarja jatkuu. Kuin olisi tavannut vanhan ystävän pitkästä aikaa! Sarjan toisessa osassa Elena ja Lila ovat jo nuoria aikuisia. Lila on mennyt naimisiin suuren rakkautensa kanssa, mutta kaikki ei suju kuten haaveissa. Elena on kateellinen Lilan elämästä rouva Carraccina eikä aavistakaa kuinka huonolla tolalla asiat ovat. Tyttöjen ystävyys rakoilee ja muuttaa muotoaan, mutta lopulta he vetävät aina toisiaan puoleensa kuin magneetit.

(Elena Ferrante: Uuden nimen tarina. WSOY 2017. Suomentanut Helinä Kangas)

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Huikean hieno kuvaus hitaan ja hiipuvan menetyksen tuskasta. Päähenkilön aviomies ilmoittaa eräänä päivänä aamukahvipöydässä, että on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Siitä alkaa pitkä muutosprosessi kohti uutta elämää, johon vaimo tahtomattaan joutuu mukaan. Sukupuolenvaihdoksesta puhutaan nykyään paljon, mutta lähes aina vaihtajan omasta näkökulmasta. Ahava tuo esiin unohdetun näkökulman ja sen, miten koko yhteinen elämä tuntuu valheelta kun toinen onkin aina halunnut olla jotain muuta.

(Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa. Gummerus 2017)

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Kirja, jonka olen aikonut lukea siitä asti kun se voitti Finlandia-palkinnon. Nyt kuuntelin romaanin äänikirjana ja ymmärrän hyvin, miksi kirja ansaitsi palkintonsa aikoinaan. Tarinassa kerrotaan amerikkalaisen Joen ja suomalaisen Alinan parisuhteen tarina ja myöhemmässä ajassa heidän yhteisen, jo aikuiseksi kasvaneen poikansa tarina. Kirjassa on paljon tulevaisuuden visioita, millaiseksi maailma muuttuu kun tekniikka ja lääketiede kehittyvät ja niiden annetaan vaikuttaa ihmisen mieleen ja jopa perusluonteeseen. Samalla se on tarina parisuhteen karikoista ja murskautuneista toiveista.

(Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät. Tammi 2014)

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö

Jos kaipaa kirjalta purevaa yhteiskuntakritiikkiä, joka on puettu poikkeuksellisen taidokkaaseen tarinoiden kudelmaan, niin tähän kirjaan kannattaa tarttua. Kertomusten kokoelma on pirstaleinen, älykäs, erilainen kuin mikään, mitä olen aiemmin lukenut. Roy kuvaa intialaista yhteiskuntaa kaoottisesti, mutta kauniisti vaikka itse tapahtumista kauneus puuttuu tyystin. Erilaisuus ei ole hyväksyttävää ja se pitää kätkeä niin ettei normien mukaan elävä kansanosa joudu sitä näkemään. Surullinen, mutta kaunis tarinakokoelma.

Alkukesän luetut

Kesä alkaa olla puolessa välissä ja olen ehtinyt lukea ilahduttavan paljon. Osa kirjoista tuli ahmittua hetkessä ja joidenkin kanssa vierähti vähän pidempi tovi. Osan luin perinteisinä kirjoina ja osan kuuntelin suoratoistopalvelusta. Äänikirjat ovat pelastaneet sekä kiireiset työmatkat että tylsät juoksulenkit. Tässä kooste luetuista:

Lars Kepler: Kaniininmetsästäjä (äänikirja)

Olen lukenut Kepleriltä aiemmin vain Joona Linna -sarjan ensimmäisen kirjan. En ollut silloin erityisen vaikuttunut ja Keplerit saivat jäädä. Nyt päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja onneksi tein niin, koska Kaniininmetsästäjä oli todella sujuva ja juoneltaan hyvin rakennettu jännäri. Eikä haitannut yhtään vaikka en tiennyt päähenkilön taustoista juuri mitään. Tälle vahva suositus.

(Lars Kepler:Kaniininmetsästäjä, Tammi 2017)

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
Unelmat ovat olleet kovasti pinnalla lähiaikoina, niistä puhutaan paljon ja niitä kirjataan ylös muistikirjojen sivuille. Kymmenen unelmaani pisti minutkin miettimään, mistä haaveilin teini-ikäisenä, mikä on toteunut ja mikä ei. Kirjan tarina on alussa haikean surullinen, mutta kyseessä on ehdottomasti yksi tämän kesän lämminhenkisimmistä hyvänmielentarinoista.

(Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani, Otava 2017)

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
Simon on ehkä sympaattisin hahmo, johon olen nuortenkirjassa törmännyt. Simon on homo, mutta ei ole vielä kertonut asiaa läheisilleen. Paljastuksen hetki harppaa isosti lähemmäs kun eräs Simonin koulutovereista saa asian selville ja alkaa kiristää Simonia. Tarina etenee suoraviivaisesti ja vailla turhia kliseitä, ja henkilöhahmot saavat hymyn huulille moneen kertaan. Kokonaisuudessaan ihana kirja.

(Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Otava 2017)

Jo Nesbö: Jano (äänikirja)
Harry Holen kanssa kävi samoin kuin Joona Linnan kanssa, luin joskus vuosia sitten yhden ja en erityisemmin tykännyt. Nyt oli tämänkin osalta uuden mahdollisuuden aika ja täytyy myöntää, että olihan se aika hyvä. Lähes peräkkäin kuunneltuina Kepler ja Nesbö muistuttavat toisiaan melko paljon. Molemmat ehdottomasti laadukkaita jännäreitä ja ymmärrän niiden suosion nyt paremmin. Tarinana pidin ehkä Janosta hiukan enemmän kuin Kaniininmetsästäjästä. Harryn lumoa en tosin ihan täysin tavoittanut, joten päähenkilökisan Joona Linna vei ihan selvästi.

(Jo Nesbö: Jano, Johnny Kniga 2017)

Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu
Greenweĺl on niittänyt mainetta tarinallaan amerikkalaisesta miesopettajasta, joka asuu Bulgarian Sofiassa ja etsii itseään. Opettaja tutustuu miesprostituoituna toimivaan Mitkoon, jonka kanssa tälle muodostuu ristiriitainen suhde, jossa kumpikaan ei tiedä, onko kyse välittämisestä ja rakkaudesta vai hyväksikäytöstä ja riippuvuudesta. Greenwell kirjoittaa kaunista tekstiä ja sekä aiheensa että runollisen tekstityylinsä takia kirja muistuttaa Kissani Jugoslaviaa. Molemmissa kirjoissa ulkopuolisuuden tunne on voimakkaasti läsnä, mutta vaikka pidin Greenwellin tarinasta, ei se päihittänyt Statovcin tekstiä. Vahva suositus kuitenkin tällekin.

(Garth Greenwell: Kaikki mikä sinulle kuuluu, Nemo 2017)

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)
Rotkon takakansitekstissä kirjaa verrattiin Joel Dickeriin ja Stephen Kingiin. Tarinaa ei kovin monta sivua tarvinnut lukea kun vertauksen syyn pääsi havaitsemaan. Rotko muistuttaa kerronnaltaan Dickerin kirjoja huomattavasti, joten tämä on ihan ehdottomasti suorastaan pakollista luettavaa Dicker -faneille. Viitteet Stephen Kingiin tulevat vastaan tarinan loppupuolella, mutta ne eivät häirinneet vaikka en kauhuelementtien ystävä nykyisin olekaan. Rotko oli erittäin hyvä kirja ja parasta oli huikea vuoristomiljöö, joka on tarinassa läsnä kuin yhtenä päähenkilönä.

(Luca D'Andrea: Rotko, Tammi 2017)

Marko Annala: Värityskirja
Voimakkaasti omaelämäkerrallinen tarina koulukiusaamisesta ja sen vaikutuksista elämään. Näin tärkeästä aiheesta pitää kirjoittaa juuri kuten Annala tekee, vähäeleisesti ja vailla liioittelua. Julmuus hätkähdyttää silti. Värityskirja on selviytymistarina ja kertomus siitä, miten juuri sen oman jutun löytäminen voi pelastaa vaikka kaikki muu sortuisi. Koulukiusaaminen on niin tärkeä aihe, että siitä soisi kirjoitettavan enemmänkin.

(Marko Annala: Värityskirja, Like 2017)

Nämä olivat touko- ja kesäkuun luetut. Heinäkuussa on ollut vuorossa muun muassa erityisen menevä dekkari, kotimainen kestosuosikki ja poikkeuksellinen oikeussalijännäri. Loppukesän aikana ilmestyy vielä monta uutuutta, joita ei meinaa malttaa odottaa. Onneksi vielä puolet lomasta on edessä päin, joten lukuaikaa on riittämiin.

Samuel Björk: Yölintu

Samuel Björkin Yölintu oli minulle yksi tämän kevään odotetuimmista jännäreistä. Pidin Holger Munchin ja Mia Krügerin henkilöhahmoista jo sarjan avausosassa, joten oli mukava päästä taas tapaamaan vanhoja tuttuja. Asetelma on melko perinteinen kun vanhempi miespoliisi on yrmeä, mutta pohjimmiltaan lämminsydäminen, ja nuori naispoliisi on kaunis, mutta itsetuhoinen. Björk onnistuu kuitenkin punomaan niin hyvän juonen, että pienet kliseet eivät haittaa.

Tarina alkaa kun metsästä löytyy nuoren tytön ruumis sulkien ympäröimänä. Asetelma vaikuttaa rituaalimurhalta ja sellaisena poliisit alkavat sitä tutkia. Holgerin ja Mian yksityiselämän sotkut tahtovat kuitenkin viedä parhaan terän heidän innostaan selvittää murhaa. Tutkinta polkeekin jo hieman paikallaan kun heidän syliinsä tipahtaa videonpätkä, joka avaa heidän silmänsä.

Yölintu oli helppolukuinen ja juonivetoinen jännäri, jonka ahmi muutamassa tunnissa. Jos kaipaa kevyttä lukemista, jossa on sopivasti jännitystä, mutta ei liikaa verta ja suolenpätkiä, niin Björkin uutuus on oivallinen valinta.

(Samuel Björk: Yölintu, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Mitä tapahtuu, kun lapsi aloittaa koulun ja koko elämänrytmi muuttuu? Vielä muutama kuukausi sitten päiväkodin suojissa häärineen lapsen pitäisi pystyä huolehtimaan itse aamutoimistaan ja kulkea koulumatkat yksin. Kun on kyse Paavo Pasasesta, niin arvata saattaa, ettei kaikki mene ihan putkeen.

Kahden ensimmäisen luvun aikana ehdin jo sekä nauraa ääneen että tirauttaa muutaman liikutuksen kyyneleen. Oma poikani menee syksyllä kouluun, joten olen varmasti otollista kohderyhmää, mutta uskon että tarina olisi kolahtanut joka tapauksessa vaikka elämäntilanne ei olisikaan juuri tämä.

Luin Eve Hietamiehen aiemmat kirjat kauan sitten ja odotin Paavo Pasasen uusia seikkailuja yhtä hartaasti kuin varmasti moni muukin. Odotukset olivat siis kasvaneet jo melko suuriin mittoihin, ja miten iloinen olenkaan kun voin nyt todeta, että ne täyttyivät ja ehkä jopa ylittyivät. Hammaskeiju oli pullollaan loistavia oivalluksia ekaluokkalaisen elämästä ja siitä, miten haastavaa vanhemmuuden ja työelämän yhdistäminen voi olla. Ja miten palkitsevaa on huomata, että omasta lapsesta on tullut aika hyvä tyyppi.


Hammaskeiju on loistava, lue se!

(Eve Hietamies: Hammaskeiju, Otava 2017)

Geir Tangen: Maestro

Norja on uusi Ruotsi, sanoi kustantajan edustaja esitellessään kevään uutuusdekkaritarjontaa ja komppaan, että näin se taitaa olla. Samuel Björkin uutuus on minulle kevään odotetuin jännäri, mutta sitä odotellessa voi nauttia toisesta norjalaisherkusta nimittäin Geir Tangenin Maestrosta.

Viljar Ravn Gudmundsson on Haugesunds Avis -lehden tähtireportteri. Tai oli ainakin joskus ennen kuin asiat muuttuivat. Nyt Gudmundsson nousee taas toimituksessa uuteen arvoon kun tappaja alkaa ilmoittaa murhista hänelle etukäteen sähköpostilla. Tapausta ryhtyy selvittämään rikostutkija Lotte Skeisvoll, ja rikostutkinnan ja lehtitoimituksen intressit eivät aina meinaa mennä ihan yksiin. Lotte kuitenkin ymmärtää, että Gudmundsson on olennainen osa rikoksen ratkaisua, ja toimittaja ja etsivä oppivat lopulta luottamaan toisiinsa.

Maestron takakannen perusteella pelkäsin, että kirja yrittää liikaa kopioida Silta -sarjan ideaa, mutta näin ei lopulta onneksi ollut. Maestron juoni on hyvin rakennettu ja tarinan tahti tiivistyy loppua kohden juuri oikealla tavalla. Sarjamurhaajatarinasta kun on kyse, niin raakuuden ei pitäisi tulla yllätyksenä, mutta tuli silti. Olen lähiaikoina lukenut pääosin jännäreitä, joissa tunnelma punotaan psykologisen jännityksen avulla eikä niinkään suoraviivaisilla murhakuvauksilla. Ei Maestro kuitenkaan niin raaka ollut etteikö tarinasta olisi voinut nauttia. Ennen ruotsalaisuus oli laadun tae jännäreiden kohdalla, mutta niin on näköjään norjalaisuuskin.

(Geir Tangen: Maestro, Otava 2017. Suomentanut Päivi Kivelä)