Bea Uusma: Naparetki

Ensin täytyy myöntää, että en juurikaan lue tietokirjallisuutta enkä varsinkaan mitään mikä on luokitettu historiaan tai muistelmiin. En vain yksinkertaisesti jaksa keskittyä niihin. Tähänkään kirjaan en olisi tarttunut, ellei sitä olisi suitsutettu kirjanystävien keskusteluissa heti sen ilmestymisestä lähtien. Eikä suotta kehuttu: Naparetki on luultavasti paras koskaan lukemani tietokirja. Juoni (jos tietokirjasta voi käyttää sanaa "juoni") on rakennettu kiinnostavaksi ja kirjailija on osannut tuoda esiin sekä oman persoonansa että naparetkeläisten luonteenpiirteet.

Bea Uusmaa on kiehtonut jo parinkymmenen vuoden ajan yli sadan vuoden takainen mysteeri retkikunnasta, joka lähti kohti pohjoisnapaa vetykaasupallolla ja löytyi kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuolleina autiolta saarelta keskeltä Jäämerta. Arvoitusta on yritetty ratkaista vuosikausia ja retkeilijöiden kohtalosta on monia erilaisia teorioita. Esimerkiksi Wikipediassa kerrotaan, että retkikunta kuoli jääkarhun lihasta saatuun sairauteen. Kukaan ei ole kuitenkaan tiettävästi omistautunut asian selvittämiselle samalla intohimolla kuin Bea Uusma.

Kirjan rakenne on sopivan kevyt ja sen jako selkeästi osiin kirjailijan oman tarinan ja naparetkeilijöiden tarinan välille toimii loistavasti, Kevyestä kerronnasta huolimatta tarina käy tunteisiin ja tekee jopa surulliseksi. Vaikka on tiedossa, että retkeilijät eivät tule selviämään hengissä, heihin tutustuu retken edetessä niin, että huomaa toivovansa tarinalle onnellisempaa loppua.

Luin pikavauhtia, koska oli yksinkertaisesti ihan pakko saada tietää mitä retkikunnalle tapahtui. Pidän mysteereistä muutenkin, mutta saman asian olisi helposti voinut kirjoittaa niin kuivasti, että en olisi kiinnostunut siitä ollenkaan. Naparetkeily ei ole koskaan kiehtonut minua millään tasolla, mutta nyt olen iloinen kun huomaan tietäväni jotain asiasta, joka on ollut täydellisesti kiinnostusalueeni ulkopuolella. En silti edelleenkään ymmärrä, että joku haluaa vapaaehtoisesti lähteä seikkailemaan napajäätikölle, kun itselle lähikaupassa käynti mittarin näyttäessä paria kymmentä pakkasastetta on ihan riittävän extremeä. Seikkailijat ovat omanlaisensa ihmislaji ja tiedostan erittäin hyvin, että en kuulu kyseiseen porukkaan. Lukeminen valkeudesta, joka on niin ääretöntä, että se sokaisee ja merestä, joka on niin syvä ettei sitä pysty käsittämään, on minulle riittävän pakahduttava kokemus sellaisenaan. Nautin suunnattomasti siitä, että sain olla tarinan välityksellä mukana sekä yli sadan vuoden takaisella naparetkellä että Uusman retkellä mysteeriä selvittämässä. 

(Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani, Like 2015. Suomentanut Petri Stenman)

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lucio on nelikymppinen roomalainen perheenisä, joka saa tietää sairastavansa syöpää. Tieto tulee juuri sen verran liian myöhään, että parantumisesta ei liiemmin ole toivoa. Yleensä en harrasta spoilereita, mutta tämän kirjan kohdalla siitä ei liene haittaa koska tieto päähenkilön kuolemasta kerrotaan jo sivulla kaksitoista. Lähtöasetelma on siis valmiiksi sellainen, että lukija tietää vuodattavansa kyyneleitä kirjan lopussa (jos on sellaista kyynelehtivää sorttia).

En muista lukeneeni lähivuosina yhtään Roomaan sijoittuvaa kirjaa, jossa ei olisi takaa-ajoja tai muuta actionia, vaan eletään ihan tavallista roomalaista arkea. Rooma kujineen, kahviloineen ja leipomoineen olikin kirjan suuri vahvuus. Näin pakkasen ja hankien keskellä roomalaisesta elämänrytmistä lukiessa kävi mielessä, että saatan olla syntynyt väärään maahan.

Roomalaisen puhetavan lisäksi hänen pahin vikansa oli täsmällisyys. Se on anteeksiantamaton vika täällä pääkaupungissa. Voitteko kuvitella hullun, joka sopii lounastreffit yhdeksi ja tulee ravintolaan jo viittä vaille? Tai odottaa elokuvateatterin edessä ja on ostanut kaikille liput? Tai saapuu luoksesi päivälliselle, kun sinä vielä vetelehdit kotona tohveleissa ja kylpytakissa.

Pidin myös roolihahmoista ja erityisesti Lucion appiukosta Oscarista, joka oli juuri sellainen kuin italialaisen kondiittorin kuuluukin olla. Roolihahmot olivat muutenkin kirjan pelastus ja erityisesti täytyy mainita kaksi henkilöä, jotka tekivät suuren vaikutuksen: Lucion kirjakauppiasystävä, joka kirjoittaa muun työnsä ohessa pienoisromaaneja, jotka hän myy pois kopioimatta niitä koskaan, ja Massimiliano, seitsemänkymppinen eläkkeellä oleva poliisi, joka pitää kotonaan liikettä, jonne kuka tahansa voi poiketa juttelemaan ja juomaan teetä.

"Idea on yksinkertainen", hän selittää, "Kotiini tulee ventovieraita ihmisiä, keitän heille teetä ja tarjoan keksejä, rupattelemme tovin ja katsomme yhdessä televisiota, sen sellaista. Toisin sanoen tarjoamme toisillemme seuraa."
Juttutuokioita tarjoava liike. Yksinkertaista, mutta nerokasta. Edes Leonardo Da Vinci ei keksinyt tällaista. Ystävyyttä tarjoava putiikki.

Aivan mahtavia tyyppejä! Molemmat näyttävät ymmärtäneen elämästä jotain olennaista ja toteuttavat omaa visiotaan tehdäkseen itsensä ja toiset onnelliseksi.

100 onnen päivää kuuluu samaan kategoaan Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää kanssa. Tarina toki kosketti, mutta ei ihan riittävän syvältä. Uskon kuitenkin, että vika oli ainakin osittain lukijassa eikä kirjassa. En vain yleensä liikutu kovin herkästi fiktiivistä kirjaa lukiessani. Lähinnä jäin nyt vainoharhaisena pohtimaan sitä mahdollisuutta, että miltä tuntuisi jos itse sairastuisi syöpään ja joutuisi tietämään kuolinpäivänsä enemmän tai vähemmän tarkalleen. Eniten tarinassa kosketti kohdat, joissa Lucio pohtii sitä, että ei tule koskaan näkemään lastensa kasvavan aikuisiksi. Melkoisen kestämätön ajatus kenelle tahansa vanhemmalle.

Huomasin tarinan edetessä monessa kohdassa huutavani mielessäni Luciolle, että älä nyt aikaasi tuollaiseen tuhlaan, tee jotain ainutlaatuista ja erikoista! Todellisuudessa kuitenkin varmasti itsekin haluaisin kuluttaa ainakin osan elämäni viimeisistä päivistä ihan normaalin arjen pyörteissä. Tehdä juuri kuten Lucio tekee eli viettää aikaa kotona ja matkaillen perheensä ja rakkaiden ystäviensä seurassa. Siinähän ne elämän parhaat asiat on.

Jos pidit Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää, pidät myös tästä.

(Fausto Brizzi: 100 onnen päivää, Gummerus 2015. Suomentanut Lotta Toivanen)

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Ji-hon lakkaa puhumasta ja katsoo sinua. 
"Kerro minulle jotain äidistä."
"Äidistäkö?"
"Niin... jotain minkä vain sinä tiedät."
"Nimi: Park So-nyo. Syntymäaika 24.7.1938. Ulkonäkö: lyhyet paikoin harmaantuneet permanentatut hiukset, korkeat poskipäät. Viimeksi nähty päällään taivaansininen pusero, valkoinen jakku ja beige pliseerattu hame. Katoamispaikka..."
Ji-honin silmät lurpahtelevat, kunnes ne painuvat kokonaan kiinni. 
"En tunne äitiä", sinä sanot. "Tiedän vain, että hän on kadonnut."

69-vuotias Park So-nyo on menossa miehensä kanssa kaupunkiin tervehtimään aikuista lastaan. Soulin metroasemalla nainen katoaa jälkiä jättämättä. Perheen äidin kadottua sekä mies että neljä lasta tajuavat tämän arvon paremmin kuin koskaan. Kaikki pohtivat, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta katoamista ei olisi päässyt tapahtumaan. Jokainen etsii syyllistä sekä itsestä että toisistaan,

"Äiti inhoaa huutamista... mutta me kaikki huudamme äidille. Aioin soittaa uudelleen ja pyytää anteeksi, mutta kävin syömässä ja katselin nähtävyyksiä ja juttelin ihmisten kanssa ja unohdin. Jos olisi soittanut ja pyytänyt anteeksi, hänen päätään ei olisi särkenyt niin paljon. Silloin äiti olisi pysynyt sinun perässäsi."

Tarina sai odotetusta pohtimaan, voiko lapsi tuntea koskaan omaa vanhempaansa ihan aidosti ihmisenä vai jääkö todellinen luonne aina vanhemman ja lapsen roolien varjoon. Park So-nyo näyttää uhranneen koko elämänsä ja minuutensa huolehtiakseen perheestään. Kuuluuko eteläkorealaisessa kulttuurissa tehdä niin vai onko kyseessä Park So-nyon henkilökohtainen valinta? Kyse lienee molemmista ja vanhempien asuessa maaseudulla ja lasten muutettua kaupunkiin, heidän tapojensa ja valintojensa välillä on vielä enemmän kuin pelkästään sukupolviin liittyvät erot.

Pidä huolta äidistä on tarina perhesuhteista ja uhrauksista, mutta ennen kaikkea katumuksesta ja tekemättä jättämisistä. Onko aikuisella lapsella oikeus elää omaa elämäänsä vai pitääkö aikuisena uhrautua vanhempiensa vuoksi samalla tavalla kuin nämä ovat pienten lastensa vuoksi uhrautuneet? Onko lapsi aikuiseksi kasvettuaan vanhemmalleen jotain velkaa? Missä kulkee se kultainen keskitie, jossa kaikki saavat elää omaa elämäänsä, mutta silti osoittavat huolehtivansa ja välittävänsä toisistaan?

Lukukokemuksena Pidä huolta äidistä ei ollut mitenkään maailmoja mullistava, mutta pidin sen tavallisuudesta. Tarina oli hyvin yksinkertainen, mutta antoi jotain mihin kaunokirjallisuus parhaimmillaan pystyy eli tarjosi elämyksen. Pääsin tutustumaan eteläkorealaiseen kulttuuriin ja pohtimaan asioita, jotka ovat arkipäivää jokaiselle vanhemmalle ja lapselle.

(Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä, Into-kustannus 2015)

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vuoteeni narahtaa vaimeasti, kun istuudun sen reunalle, vaikka yritän tehdä sen hitaasti, äänettä. Valeria ei liiku.
Käteni haluaa kurkottaa häntä kohti, silittää olkapään kaarta ja kylkeä, aivan kevyesti, sillä sanat ovat liian raskaita juuri nyt. Sen sijaan riisuudun pimeässä niin hiljaa kuin osaan ja menen vuoteeseen. Ajattelen katkennutta vaijeria, sen tuulessa heiluvaa päätä, tai ehkä veden liekuttamaa, ja kaikkea, mitä hän ei koskaan sano vanhemmilleen. Sitä, miten hänen hetkistään on äkisti tullut pienempiä ja päivistään hauraampia, sillä niiden ja tyhjyyden välissä ei ole enää mitään, ja hän on vuorossa seuraavana.

Vau, olen aikalailla sanaton. Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki oli niin kaunis ja viisas kirja, etten osaa sanoa siitä mitään, mikä olisi riittävää. Ensinnäkin kirja olisi ansainnut paljon paremmat lukuolosuhteet kuin mitä pystyin sille tarjoamaan. Vartin pätkät ruokatunnilla ja ennen nukkumaanmenoa eivät todellakaan tehneet lukukokemukselle oikeutta. Kudottujen kujien kaupunki olisi pitänyt saada lukea takkatulen ääressä viltin alle käpertyneenä ja vailla minkäänlaisia häiriötekijöitä. Silti, vaikka luinkin teoksen pätkinä ja keskittymättä, se oli selvästi tämän vuoden parhaimmistoa ellei jopa paras.

Eliana elää saarella, jossa asukkaat on jaettu tarkasti omiin ryhmiin. Kutojat kuuluvat parempaan kastiin, kuten kirjuritkin. Saarella on tarkat käyttäytymissäännöt ja väki elää Neuvoston valvovan silmän alla. pienestäkin asiasta voi seurata rangaistus, mutta pahinta on jos näkee unia ja jää siitä kiinni. Unennäkijät ovat alinta pohjasakkaa ja heidät on karkoitettu saarelta eristettyyn ja tiukasti vartioituun Tahrattujen Taloon.

Kertooko kirja maailman tulevaisuudesta vai onko se allegoria sille, mitä olemme maapallolle ja ihmisyydelle tehneet jo tähän mennessä? Tarina oli niin moniulotteinen, että se tulee pyörimään mielessäni vielä vuosia, kuten Itärannan edellinenkin teos, Teemestarin kirja, on tehnyt. Tällä kertaa olisi pärjännyt hyvin ilman suurempia analysointejakin, koska kerronta oli jo elämys sinänsä ja teksti oli niin kaunista, että siitä olisi saanut valtavasti irti ilman syvempien merkityksien etsintääkin. Käytiin lukemiseen vähintään kaksinkertaisen ajan normaaliin verrattuna, koska luin usein saman lauseen uudestaan ja uudestaan.

Fantasia- ja dystopiakirjallisuus eivät ole ominta lajiani, vaan yleensä pidän realistisemmasta kirjallisuudesta. Itäranta onnistuu kuitenkin kirjoittamaan niin kauniisti, että hetkittäin unohdin lukevani asioista, jotka eivät ole totta. Suosittelen perinteisemmän kaunokirjallisuuden ystäviä tarttumaan tähän kirjaan ennakkoluuloista huolimatta. Toisinaan oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen palkitsee todella reilusti.

(Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki, Teos 2015)

Lillin Kirjataivas Facebookissa

Tein viimeinkin blogille oman fb-sivun: www.facebook.com/lillinkirjataivas. Tervetuloa!

(Kuvan possu ei liity tapaukseen)

George Saunders: Joulukuun kymmenes

Pitkä odotus palkittiin ja sain vihdoinkin käsiini George Saundersin ylistetyn novellikokoelman. Tiesin odottaa nykyamerikkalaista elämänmenoa kritisoivaa laadukasta tekstiä, mutta Saundersin novellit tarjosivatkin paljon enemmän. Pääsin sukeltamaan monen hyvin erikoisen henkilön pään sisään ja kohtasin hahmoja, jotka olivat toisaalta täysin absurdeja, mutta toisaalta pelottavan todellisia. Kirjassa oli hyvin vahvoja dystopian elementtejä, kuten tarinassa, jossa äkkirikastunut perhe päättää sijoittaa osan rahoista statussymboliin, jollainen löytyy jokaisen varakkaan perheen pihasta: "pihakoriste" koostuu kahdesta telineestä, joiden väliin on ripustettu ulkomailta tuotuja tyttöjä puhtaan valkoisissa mekoissaan. Tyttöjen päähän on asennettu mikrosiima, josta he roikkuvat jalat noin metrin korkeudella maan pinnasta keinuen leppoisassa tuulessa. Siis ihan ihka oikeita eläviä ihmisiä! Toisessa tarinassa vankeja käytetään koehenkilöinä lääketieteellisessä testissä, jossa testataan ainetta joka saa rakastumaan yltiöpäisesti ja toista ainetta, joka saa vaipumaan mielen synkimpiin syövereihin. Testien sivutuotteena tulee ruumiita, mutta tulosten validius on ihmishenkeä tärkeämpi asia.

Saundersin tarinat olivat hyvin rakennettuja ja sisällöltään monipuolisia, mutta lähes jokaisen novellin paras osuus oli tarinan loppu. Saunders oli osannut tiivistää muutamaan viimeiseen lauseeseen juuri sen asian, joka lopulta jää mielen päälle. Kokoelman ensimmäisessä novellissa on poika, joka pelastaa naapurin tytön pahalta mieheltä murskaamalla tämän pään kivellä. Pelastettu tyttö näkee tapahtuneesta jälkeenpäin painajaisia ja tytön vanhemmat lohduttavat häntä.
Joskus hän heräsi itkuun kesken unen jossa oli Kyle ja se mies. Viimeksi äiti ja isä olivat vieressä ja sanoivat, että Allie hei, ei se niin mennyt, etkö muista? Miten siinä kävi? Sano se. Sano ääneen. Kerro isille ja äidille miten siinä kävi. 
Minä juoksin ulos, Alison sanoi. Minä huusin.
Niin, isä sanoi. Sinä huusit. Huusit kovempaa kuin kukaan.
Mitä Kyle teki? äiti kysyi.
Laski kiven maahan, Alison sanoi. 
Se oli kamala juttu mitä teille tapahtui, isä sanoi. Mutta pahemminkin olisi voinut käydä.
Paljon pahemmin, äiti sanoi
Mutta teidän ansiostanne ei käynyt, isä sanoi.
Te teitte oikein, äiti sanoi.
Hyvin toimittu, isä sanoi.
Mksi vanhempien oli tärkeää uskotella Alisonille, että tapahtumien lopputulos oli jotain muuta kuin todellisuus. Oliko tarkoitus suojella Alisonia vai poikaa? Millaista on elää valheen kanssa, johon omat vanhemmat pakottavat?

Saundersin novellit toivat tullessaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta niinhän kaunokirjallisuus parhaimmillaan tekee. Joskus vuosia sitten lukemani Anna Gavaldan novellikokoelma herätti vähän samanlaisia tunteita kuin Saundersin teos. Joskin Gavalda teki vielä suuremman vaikutuksen osuessaan silloin juuri sellaiseen elämänvaiheeseen, jossa luin pääasiassa jännityskirjoja ja vaikuttava kaunokirjallinen teos oli juuri se mitä tarvitsin. Saundersin tekstien mustan huumorin ja vakaviin kysymyksiin viittaavan symboliikan yhdistelmä on upea. Kirjailija tuo lukijan silmien eteen vääristyneen kuvaelman, joka saa pohtimaan, olemmeko me tälläkään hetkellä todellisuudessa kovinkaan kaukana juuri noin sairaasta maailmasta.

(George Saunders: Joulukuun kymmenes, Siltala 2015. Suomennos Markku Päkkilä)

Miina Supinen: Mantelimaa

Molli Nieminen on entinen pop-tähti ja nykyinen ammattiklovni. Hän on naimisissa nuoruudenrakkautensa Keken kanssa ja he elävät onnellista elämää yhdessä kahden ihastuttavan tyttärensä kanssa. Mollin elämä muuttuu kertaheitolla kun Keke saa hengenvaarallisen sähköiskun ja vaipuu koomaan. Mollista tulee yhtäkkiä perheen ainoa elättäjä ja keikat lastentapahtumissa eivät riitä tuomaan ruokaa pöytään. Niinpä Molli joutuu vastahakoisesti ottamaan vastaan työpaikan Mantelimaan taiteellisena johtajana.

Länsi-Kyykkällä sijaitseva Mantelimaa on viihdekeskus, jossa on joulu ympäri vuoden. Mantelimaassa voi viihdyttää itseään vierailemalla kylpylässä, karkkipajassa tai vaikka lahjapuodissa. Perheen pikkuväen voi viedä Pikkulaan hyppimään 24 pomppulinnassa sillä aikaa kun itse viettää aikaa K-18 ikärajalla varustetun Rakkauden Mantelin yökerhoissa. Kaiken keskellä on Ikuisen Joulun Aukio, jossa Mantelimaan valtias Jonne J. Halkio järjestää viihdettä loputtoman innokkaalle yleisölle. Joka nurkan takaa putkahtelee esiin mekaanisia tonttuja ja muita koneolentoja, joita Mantelimaassa on satoja.

Mantelimaassa tapahtuu paljon kuolemantapauksia ja Länsi-Kyykkäällä kulkevien juorujen mukaan niiden takana on pahamaineinen Antipukki. Mantelimaan kirjanpitäjä Felix Kantola tietää kuitenkin totuuden paremmin. Antipukin tarina on nimittäin lähtenyt liikkeelle juuri sinä iltana kun Felixin vanhemmat surmattiin. Felix on Supisen tarinan mielenkiintoisin ja ristiriitaisin hahmo. Mies, joka haaveilee yksinkertaisista asioista, kuten onnellisuudesta ja omasta kodista, on selvillä Mantelimaan kaameista salaisuuksista ja on silti valmis suojelemaan jouluparatiisia jopa henkensä uhalla.

Miina Supisen teksti on tutun sujuvaa ja tarina etenee järjestelmällisesti kohti hieman ennalta-arvattavaa loppuhuipennusta. Kirja on kevyttä luettavaa, koska se on jaettu kuuteen osaan, jotka koostuvat pisimmillään muutaman sivun mittaisista kappaleista. Sekä osien että kappaleiden otsikointi on hauska ja ennakko-odotuksia herättävä, kuten ”Pitkittäisgijotiini”, ”Terveen pulskuuden vaikutelma” ja ”Gargantuamainen hirvitys”.

Mantelimaa on kunnon joulupainajainen ja karmaisevat mekaaniset tontut valtaisan valo- ja elämystulvan keskellä vetävät samoista naruista kuin kauhuelokuvissa usein nähdyt kohtaukset, joissa murhat tapahtuvat tivolissa. Samaan tematiikkaan liittyen Antipukki ja muut tarinan kauhistuttavat hahmot toivat mieleeni Stephen Kingin Se-kirjasta tutun klovnin muodossa esiintyvän pahan. Miina Supinen on luonut painajaismaisen joulumaan, joka tarjoaa hyviä henkilöhahmoja ja toimivan tarinan sekaan kätkettyä yhteiskuntakritiikkiä. Mantelimaa sopii viihdykkeeksi vuoden pimeimpään aikaan yhtälailla joulusta pitäville kuin joulunvihaajille. 

(Miina Supinen: Mantelimaa, WSOY 2015)