Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kyllä joskus voi olla vaikeaa saada kirjoitettua yhtä ainoaa järkevää lausetta. Luin Jakarandapuun lapset jo melkein pari viikkoa sitten ja siitä asti olen työstänyt tätä tekstiä. Tekstintuottamisen vaikeus ei suinkaan johdu siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. En vain keksi siitä mitään fiksua sanottavaa. Tein jopa poikkeuksellisesti niin, että kävin lukemassa toisten arvosteluja ennen kuin olin saanut omani valmiiksi. Siitä ei tosin ollut kuin haittaa, koska nyt päässäni ei ole senkään vertaa järkeviä _omia_ ajatuksia, vaan ainoastaan pohdintoja toisten kommenteista. Yritetään nyt kuitenkin kertoa, mitä tuli luettua.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja sen vaikutuksista moneen sukupolveen. Vankiloissa viruu vankeja, jotka joutuvat pelkäämään jokaisen päivän olevan viimeinen. On äitejä ja isiä, joiden lapsia kasvattavat sukulaiset ja ystävät jossain kaukana vapaudessa. On lapsia, jotka eivät edes tiedä, ovatko heidän vanhempansa elossa. On naisia, jotka eivät tiedä puolisoidensa kohtalosta. Onnekas on sellainen, joka saa tiedon puolisonsa kuolemasta eikä joudu enää elämään epävarmuudessa. Moni uhraa oman elämänsä hoitaakseen vangittujen läheistensä lapsia. Uhrautumaan joutuivat nekin, jotka eivät päätyneet vankilaan tai tulleet tapetuiksi. Sodan vaikutukset kokonaisiin sukupolviin ovat valtavat.

Tässä talossa, joka näyttää vanhojen seiniensä ja matalan sinisen ovensa takia oudolta sitä nykyisin ympäröivien uusien kerrostalojen keskellä, Leila ja Mana Zinat selviytyivät yhdessä Leilan avioerosta ja Angha-janin kuolemasta, elivät vuoden toisensa perään varjojen ja kuiskausten keskellä. He olivat viimeiset menneyisyyden vartijat. Tämä talo oli heidän aluettaan, jäänne heidän nuoruudestaan. Kukaan ei saanut houkuteltua heitä pois. Mikään lupaus pienemmästä asunnon mukavuudesta, mikään tarjous matkarahasta, ehkä Mekkaan tai Saksaan Foroughin ja hänen äitinsä luo, ei ollut saanut heidän päätään kääntymään. Niin kauan kuin talo oli pystyssä ja he sen sisällä, he hallitsivat omaa kohtaloaan.

Henkilöt edustavat pääosin kahta sukupolvea; tämän päivän kolmekymppisiä ja heidän vanhempiaan. Tarina alkaa 1980-luvulla kun Azar synnyttää tyttölapsen vankeudessa. Äiti saa hoitaa lastaan vain rajallisen ajan kunnes vauva viedään pois. Itse koin alun synnytyskohtauksen hyvin voimakkaasti ja se sai odottamaan tunteiden täyteistä lukukokemusta. Ihan sille tasolle ei kuitenkaan päästy.

Kirjailija Sahar Delijani on syntynyt vuonna 1983 teheranilaisessa vankilassa. Jakarandapuun lapset on luokitettu romaaniksi, mutta sisältää epäilemättä omaelämäkerrallisia aineksia. Delijanin vanhemmat olivat poliittisia aktivisteja ja joutuivat sen vuoksi vankilaan. He kuitenkin vapautuivat muutama vuosi ennen joukkoteloituksien alkamista. Irakin ja Iranin sodan loppuvaiheessa Iranissa tapettiin 4000-12000 poliittista vankia. Kukaan ei tiedä tarkkaa lukumäärää. Tämän verran Delijani valottaa kirjan alkusanoissa historiaa tarinan takana.

Kirjaa lukiessa en voinut välttää mielleyhtymiä Khaled Hosseinin teoksiin vaikka tarina eri maahan sijoittuukin. Kirja oli rakennettu hieman samaan tapaan kuin Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Molemmissa kirjoissa liikutaan eri aikakausilla ja kerrotaan tarinaa monen eri henkilön näkökulmasta. Jakarandapuun lapset kosketti, mutta ei ihan niin syvältä kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Hieno kirja kuitenkin ja varsinkin esikoisteokseksi suorastaan erinomainen.

(Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset, WSOY 2014)