Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana

Tulee uusi sadekuuro ja tori tyhjenee. Kääpiöpalmuryhmä keskellä toria taipuu tuulessa. Sen keskellä kasvavat kukat ovat runneltuneet. Judith tulee pylväskäytävästä ja kyykistyy painautuen äitiään vasten. Mutta hänen pelkonsa on jo hävinnyt. Salamat seuraavat toisiaan niin nopeasti, että ne muodostavat yhtenäisen sarjan, ja taivaalta kuuluu lakkaamatta jyrinää. Välillä särkyy jyrinä metallisiksi helähdyksiksi, mutta nämä muuttuvat nopeasti ja ikään kuin lannistuneina yhä kumeammaksi ääneksi sitä mukaa kun rankkasadekuuro yltyy. Pylväskäytävässä äänet hiljenevät. Judith lähtee äitinsä luota ja menee lähempää katsomaan sadetta ja toria, jolla pisarat tanssivat. -Sadetta riittää koko yöksi, mies sanoo.

Maria on miehensä Pierren kanssa matkalla Madridiin kun myrsky yllättää heidät. He pysähtyvät espanjalaiseen pikkukaupunkiin ja majoittuvat täpötäyteen hotelliin. Seurueeseen kuuluu Marian ja Pierren lisäksi heidän pieni tyttärensä Judith sekä pariskunnan ystävä Claire. Myrskyn ohella kaupunkia kuohuttaa samana iltapäivänä tapahtunut murha. Rodrigo Paestra on surmannut vaimonsa sekä tämän rakastajan ja kadonnut sen jälkeen kuin tuhka tuuleen. Kaupunki on täynnä rikollista etsiviä poliiseja ja kukaan ei muusta puhukaan kuin iltapäivän dramaattisista tapahtumista. Marialla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, koska hän tietää miehensä rakastuneen Claireen ja avioliittonsa olevan loppusuoralla. Murheensa Maria yrittää hukuttaa nauttimalla manzanillalasillisen toisensa jälkeen.

Kaupungin yläpuolella pilvien reuna on korkeammalla, mutta etäämpänä se on vielä aivan viljapeltojen rajassa. Salamat eivät ole enää niin voimakkaita, eivätkä myöskään jyrähdykset. Kahden ja puolen tunnin kuluttua aamu sarastaisi, olipa ilma millainen tahansa. Harmaa ja hämärä aamunkoitto, huono aamunkoitto Rodrigo Paestralle. Tällä hetkellä kaikki nukkuivat hotellissa ja kaupungissa paitsi hän, Maria, ja Rodrigo Paestra.

Luen nykyään pääosin aivan uunituoretta kirjallisuutta, joten Puoli yksitoista kesäiltana oli todellinen harvinaisuus lukulistallani. Marguerite Duras on kirjoittanut teoksen vuonna 1960 ja se on suomennettu 1963. Bongasin kirjasta kiinnostavan arvostelun P.S. Rakastan kirjoja -blogista, ja sen sekä Catherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät -kirjan tarjoaman ihastuttavan ranskalaisen lukuelämyksen innoittamana päätin pistää Durasin kirjastosta varaukseen. Nyt kun kirja on luettu, olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä. En ihastunut kirjaan täyttä päätä, mutta pidin siitä kuitenkin, ja se täytti hyvän kirjan tärkeimmän tunnusmerkin eli tarina jäi mieleeni pyörimään moneksi päiväksi lukemisen jälkeen. Kieli oli kovin erilaista 1960-luvulla kuin nykyään ja siihen oli aluksi vaikea tottua, ja teksti tuntuikin välillä hiukan jäykältä. Pidin kuitenkin miljöön kuvauksesta ja tunnelmasta, joka oli jännittävä sekoitus ranskalaista ja espanjalaista. Pystyin helposti kuvittelemaan itseni espanjalaisen pikkukaupungin torille tai katselemaan hämärtyvässä illassa hotellin ikkunasta naapuritalojen katoille.

Marguerite Durasin tunnetuin teos on Rakastaja, ja vaikka Puoli yksitoista kesäiltana ei yhdeksi suosikkikirjoistani yltänytkään, aion silti jatkaa tutustumista Durasin tuotantoon ja Rakastaja pääsee lukulistalleni vuoroaan odottamaan.

Voisi luulla, että ulkona on vielä yhtä kuuma kuin aikaisemmin. Mutta heidän mielentilansa on muuttunut. He ovat kaukana aamusta ja sen tuskista ja he elävät illan odotuksessa. Talonpojat ovat jälleen pelloilla korjaamassa samaa viljaa, ja punertavat vuoret taivaanrannalla muistuttavat aamun ohikiitäneestä nuoruudesta.

 

(Marguerite Duras: Puoli yksitoista kesäiltana, Kirjayhtymä 1986)

M.L. Stedman: Valo valtameren yllä

Vuoteen 1920 mennessä Partageuselle oli karttunut sama sekoitus varovaista ylpeyttä ja karvasta kokemusta kuin kaikille Länsi-Australian pikkukaupungeille. Pääkadun lähellä, nenäliinan kokoisella nurmialueella seisoi hiljattain pystytetty graniittiobeliski, jossa lueteltiin kaikki ne miehet ja nuorukaiset - muutamat pojista olivat tuskin kuusitoistakesäisiä - jotka eivät palaisi auraamaan peltojaan tai kaatamaan metsää eivätkä koskaan kävisi koulujaan loppuun. Siitä huolimatta monet kaupunkilaiset pidättivät yhä hengitystään ja odottivat heitä palaavaksi. Hiljalleen elämät kietoutuivat yhteen muodostaen käytännöllisen kankaan, jonka jokainen lanka kulki pitkittäin ja poikittain toisten lankojen lomitse koulunkäynnin ja työnteon ja avioliittojen kautta ja kirjoi yhteyksiä, joita ulkopuolinen ei kyennyt havaitsemaan.
Ja Janus Rock, jonka yhdisti kaupunkiin vain neljästi vuodessa poikkeava huoltoalus, riippui kankaan reunalla kuin löystynyt nappi, joka saattaisi helposti syöksyä Eteläiseen mereen.

Tom Sherbourne kaipaa sodan jälkeen yksinäisyyttä ja aikaa kaukana ihmisistä. Hän pestautuu Liittovaltion Majakkalaitoksen palvelukseen ja ensimmäinen menestyksekäs puolivuotiskomennus poikii seuraavan komennuksen, ja Tom pääsee majakanvartijaksi korkeimman vaativuusluokan Janus Rockille. Ennen Janusille siirtymistä, Tom viettää muutaman päivän Partageusen pikkukaupungissa, jossa hän tapaa nuoren ja viehättävän Isabelin. Parin päivän tuttavuus jatkuu kirjeenvaihtona ja puolen vuoden kuluttua, kun Tom palaa Partageuseen allekirjoittamaan paperit jatkokaudesta Janusilla, nuoret tapaavat taas ja heidän ystävyytensä tiivistyy entisestään. Muutamaa kuukautta myöhemmin pariskunta on jo vihitty ja siitä saa alkunsa Isabelin elämän Janus Rockilla majakanvartijan vaimona.

Isabel ja Tom ovat onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä majakkasaarella. Vuosia kuluu ja onnellisuus vaihtuu ikävään ja hiljalleen hiipivään epätoivoon, kun lapsenhankintayritys toisensa jälkeen päättyy keskenmenoon. Neljä vuotta saarelle asettumisen jälkeen, juuri viimeisimmästä lapsen menetyksestä toipuessaan, pariskunta löytää rannasta haaksirikkoutuneen veneen, jossa on kuollut mies ja itkevä vauva. Löydän seurauksena Tom ja Isabel tekevät päätöksen, joka muuttaa heidän elämänsä kulun lopullisesti.

Tomin ja Isabelin tarina sijoittuu 1920-luvun Australiaan. Majakkasaari ja Partageusen pikkukapunki tarjoavat kiehtovan ympäristön hienolle tarinalle. Luen hyvin vähän historiallisia romaaneja ja en ainakaan muista koskaan lukeneeni Australiaan sijoittuvaa kirjaa, joten Valo valtameren yllä oli poikkeuksellinen teos lukulistallani monelta kantilta. Kirja on kirjoittajansa esikoisteos ja ansaitsee hatunnoston sekä upeasta tarinasta että hyvästä tekstistä. Jään mielenkiinnolla odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta jos sellainen jonain päivänä ilmestyy.

Valo valtameren yllä on kirja rakkaudesta ja menetyksen tuskasta. Tarinalla on voimakkaasti kaksi puolta ja itse en ainakaan osannut lukijana asettua kummallekaan puolelle täysin, vaan tunsin sympatiaa kaikkia lapsensa menettäneitä kohtaan. Kertomus kosketti syvästi ja en muista milloin olisin kirjaa lukiessa viimeksi vuodattanut näin paljon kyyneliä. Luultavasti en koskaan. Valo valtameren yllä on hieno teos ja suosittelen sitä lämpimästi hyvien tarinoiden ystäville, mutta kannattaa varata nessupaketti käden ulottuville varsinkin kirjan loppupuolella.

 

(M.L. Stedman: Valo valtameren yllä, Karisto 2013)