Seurakuntayhtymän suntio kyseli taustoistani ja elämäntavoistani. Vastasin, että voidakseen kertoa elämäntavoistaan ihmisellä on oltava elämä, eikä minulla sellaista ollut. Ensin suntio luuli vastaustani nokkelaksi pilaksi, mutta tajusi sitten minun puhuvan totta ja teki merkintöjä papereihinsa.
Timon työ puisto-osastolla saa uudenlaisen sävyn kun hän päätyy arkunkantajaksi vainajille, joilla ei ole riittävästi omaisia. Pikkuhiljaa kuolleet alkavat tulla öisin Timon uniin ja lopulta he täyttävät hänen mielensä täysin.
Samalla kun Timon mielenterveys alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, hänen ajatuksiinsa palaa kertarysäyksellä teiniaikojen ensirakkaus Hannele.
Istuin nojatuoliin ja olin huolissani.
Nousin nojatuolista ja oli rakastunut.
Seisoin olohuoneessa eikä minulla ollut rakkauden kohdetta.
Kari Hotakaisen Kantaja oli laadukasta kotimaista kerrontaa, kuten saattoi odottaakin. Hotakaisen kirjat ovat siitä jänniä, että ne eivät edusta juuri miltään osin sellaista kirjallisuutta, jota yleensä luen, mutta silti huomaan aina pitäväni niistä. Tälläkin kertaa Hotakaisen tapa kuvata ihmisen mieltä puri ja pidin myös aavistuksen verran absurdeista henkilöhahmoista. Vaikka henkilöhahmot toimivat hyvin, itse tarina ei yltänyt samalle tasolle aiemmin lukemieni Hotakaisten kanssa, ja varsinkaan Hannelen ja Timon rakkaustarina ei oikein kolahtanut. Kantaja oli kuitenkin ihan mukava pieni välipala seuraavaa Hotakaista odotellessa.
(Kari Hotakainen: Kantaja, Kirjakauppaliitto 2015 Helsinki)
Minulla on sama tunne, että en miellä kirjailijaa omakseni ja silti pidin tästä kirjasta. Kantaja oli hyvä lukukokemus.
VastaaPoista