lauantai 27. joulukuuta 2014

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Joulun aika oli töiden puolesta yhtä kiireistä kuin aina ja sen takia lukeminen on jäänyt vähemmälle oikeastaan jo parin kuukauden ajan. Toinen syy on syksyllä aloittamani yleisen kirjallisuustieteen opinnot Helsingin avoimessa yliopistossa. Niiden tiimoilta on pitänyt lukea vähän toisenlaista kirjallisuutta kuin yleensä tulisi valittua. Opiskelu on ollut kuitenkin todella mielekästä ja kevät tuo vielä lisää opintoja tullessaan.

Kiireiden lisäksi osasyynä bloggaustaukooni ovat olleet ne kirjat, joita olen lukenut. Ensin luin kolme kirjaa, joista en keksinyt mitään sanottavaa, koska ne olivat niin yhdentekeviä. Sitten luin kirjan, joka teki  niin suuren vaikutuksen, että mikään kirjoittamani arvio ei voisi tehdä sille oikeutta. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia oli häkellyttävä kokemus. Tarinan ja kielen kombinaatio oli täyden kympin arvoinen. Kirjailijan teksti on suoraviivaista, mutta tarina itsessään on monitasoinen ja jättää lukijan tulkinnalle paljon tilaa. Hetkittäin koin ymmärtäväni aivan kirkkaasti, mitä kirjan minä-kertoja kokee ja tuntee. Toisinaan taas jouduin lukemaan jonkin kohdan monta kertaa, koska tulkintatapoja olikin yhtäkkiä niin monia.

Mahdollisuus kokea Suomi ja suomalaisuus maahanmuuttajan näkökulmasta oli arvokas kokemus. Kuinka monia asioita pitääkään itsestäänselvyytenä, mutta ne eivät ole sitä kaikille. Kuinka ulkopuolisuuden tunne syö itsetuntoa pala palalta ja lopulta katkeroittaa täydellisesti. Kuinka yhdelle sukupolvelle maahanmuutto voi olla aivan erilainen kokemus kuin seuraavalle, tai miten miehen ja naisen kokemukset voivat erota toisistaan. Vielä tätä kirjoittaessakin huomaan, että joitain kirjan kohtia ajatellessa sydän alkaa hakata tiheämmin ja en pysty muodostamaan sanoja kuvaamaan niitä tunteita, joita teksti herätti.

Kissani Jugoslavia voitti Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Tänä vuonna hyviä ehdokkaita oli vaikka kuinka, mutta olen erittäin iloinen että palkinto meni juuri tälle nuorelle miehelle. Innolla odotan Pajtim Statovcin seuraavaa teosta kun sellainen joskus toivottavasti ilmestyy.


(Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, Otava 2014)


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nichollsin uutuuskirja Yhtä matkaa on haikea ja koskettava, joskin hieman ennalta-arvattava.  Douglas ja Connie ovat keski-ikäinen aviopari, jotka lähtevät teini-ikäisen poikansa Albien kanssa kiertämään Eurooppaa. Matkan tarkoituksena on viettää vielä kerran lomaa yhdessä ennen kuin Albie lähtee opiskelemaan ja samalla ehkä hieman sivistää poikaa Euroopan kulttuurihelmien äärellä. Kuten arvata saattaa, matka ei mene suunnitelmien mukaan ja lopulta Douglas päätyy taistelemaan isä-poika-suhteensa ja avioliittonsa säilymisen puolesta.

Kirjassa kerrotaan samaan aikaan kahta tarinaa, jotka lopulta kohtaavat toisensa. Päätarinassa liikutaan nykypäivässä ja takaumissa kuljetaan koko Douglasin ja Connien parisuhteen läpi aina ensitapaamisesta nykyhetkeen. Douglasin luonne kuoriutuu kerros kerrokselta tarinan edetessä. Kerrontatavasta mieleeni tuli Herman Kochin Lääkäri –kirjan päähenkilö, jota luulee ensin mukavaksi mieheksi, mutta päätyykin inhoamaan. Ihan niin jyrkästi Douglasin kanssa ei käynyt, mutta ei mies nyt ihan niin täydellinen ollutkaan miltä aluksi vaikutti, mikä oli kokonaisuuden kannalta ihan hyvä. Hahmojen rosoisuus lisää uskottavuutta ja vie kirjan tyylin hieman kauemmas perinteisestä hömppäromaanista.

Nicholls kuvaa keski-ikään ehtineen miehen ajatusmaailmaa kauniisti ja viisaasti. Douglasille retki Euroopan halki antaa aikaa ajatella ja pohtia omien ratkaisujen järkevyyttä.  Matka on muistojen täyteinen ja Douglas tekisi tänä päivänä monia asioita eri tavalla jos voisi mennä ajassa taaksepäin. Katuminen on kuitenkin myöhäistä ja onneksi Nicholls on osannut kirjoittaa haikeaan tarinaan myös toivon pilkahduksen. Pidin siitä, että tarinaa kerrottiin Douglasin näkökulmasta ja varsinkin kirjan alkupuoliskon ajan olin vaikuttunut tavasta, jolla Nicholls ruotii parisuhteen anatomiaa. Kirjan loppupuoli olikin sitten enemmän tavanomainen romanttinen tarina vaikeuksineen ja voittoineen. Jos pitää hyvin kirjoitetuista parisuhdekuvauksista, ja haluaa lukea tarinan, jossa on älyä ja tunnetta, suosittelen David Nichollsin Yhtä matkaa lämpimästi.
 

(David Nocholls: Yhtä matkaa, Otava 2014, suomentanut Inka Parpola)

maanantai 27. lokakuuta 2014

Jussi Adler-Olssen: Vanki

Luin ensimmäisen Jussi Adler-Olssenini ja ihastuin päähenkilö Carl Mørkiin samantien. Vihdoinkin Wallanderille on löytynyt korvike! Pidin Mørkistä ehkä jopa enemmän, koska tämän elämänasenne ei ole ihan yhtä negatiivinen, ja yhteiskunnallinen kritiikki toi uudenlaista puhtia tarinaan. Kritiikki ei kuitenkaan ollut liian alleviivattua vaan sopivasti tarinan sekaan ujutettua.

Carl Mørk työskentelee Kööpenhaminan poliisivoimissa ja hänestä on tullut poliisilaitokselle lähivuosina motivaationpuutteesta kärsivä riippakivi. Päästäkseen eroon murjottavasta Mørkistä, poliisijohto perustaa hänelle oman osaston poliisilaitoksen kellariin. Osasto Q:n muodostavat Carl ja tämän yli-innokas apuri Hafez el-Assad. Mørkin ensimmäinen tapaus on viiden vuoden takainen nuoren poliitikkonaisen katoaminen. Kukaan ei odota, että tapauksen tiimoilta selviäisi yhtään mitään, mutta Mørk onkin oletettua tehokkaampi sekä hyvässä että pahassa.

Jussi Adler-Olsenin kirjoitustyyli on mukavan humoristinen ja juoni pitää otteessaan loppumetreille saakka. Pidin kirjan henkilöhahmoista ja Mørkin luonteessa oli juuri sopiva määrä yrmyä skandipoliisia sekoitettuna läheisistään huolehtivaan murehtijaan. Vanki on ensimmäinen osa Osasto Q -sarjaa ja kolmas osa ilmestyi tänä vuonna. Sen verran koukuttava tarina Vanki oli, että luin toisen osan heti perään, mutta kolmas saa odottaa vuoroaan ettei tule yliannostusta dekkareita:)


 
(Jussi Adler-Olsen: Vanki, Gummerus 2012, suomentanut Katriina Huttunen)


maanantai 13. lokakuuta 2014

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa

On aina mahtavaa kun saa nauraa ääneen kirjaa lukiessa. Kuolema Ehtoolehdossa tarjosi niitä hetkiä roppakaupalla. Siiri ja Irma ovat yli 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat Ehtoolehdon palvelutalossa. Rouvat viettävät rauhallista elämää, johon kuuluu korttipelejä, raitiovaunuajeluja sekä punaviinilasillisia silloin tällöin. Kun Ehtoolehdon nuori kokki Tero kuolee salaperäisesti, lähtee liikkeelle tapahtumien sarja, jonka myötä Siiri melkein menettää läheisimmän ystävänsä. Onneksi pelastava enkeli nahkaliivissään ilmestyy paikalle ja saa asiat kääntymään yllättävään suuntaan.

Kuolema Ehtoolehdossa osui silmiini kirjaston hyllyssä ja pakkohan kehuttua kirjaa oli päästä testaamaan. Luin samaan aikaan toistakin romaania, mutta se jäi Ehtoolehdon rinnalla ihan kakkoseksi. Minna Lindgrenin teksti on hauskaa, mutta kirja oli myös hyvin koskettava, koska vanhusten rooli hektisessä nykymaailmassa on juuri niin raastavan vaikea kuin kirjailja kuvailee. Siiri ja Irma suhtautuvat elämäänsä ja sen lopun lähestymiseen huumorilla jollaiseen itsekin toivoisi sitten jonain päivänä pystyvänsä. Eniten kirjassa kosketti vanhusten yksinäisyys ja se miten he kokevat olevansa taakkoja läheisilleen ja yhteiskunnalle.

Kuolema Ehtoolehdossa oli monin puolin ajatuksia herättävä teos. Pohdittavaksi jäivät vanhusten ylilääkitseminen, vanhustenhuollon henkilökunnan valta, läheisten välinpitämättömyys, terveydenhuollon byrokraattisuus ja oikeus inhimilliseen kohteluun ja armolliseen kuolemaan. Kaiken tämän lisäksi kirja oli hauska ja sopivan sekopäinen. Suosittelen viihdyttävän kotimaisen kaunokirjallisuuden ystäville ikään katsomatta.

 
 
(Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa, Teos 2013)


keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kirjasivistyksessäni on tähän asti ollut Murakamin mentävä aukko. Lainasin Kafka rannalla jokin aika sitten kirjastosta, mutta se jäi uutuuskirjojen jalkoihin ja odottelee vuoroaan edelleen. Murakamin uutuuteen päätin sen sijaan tarttua heti kun hain sen ja lukemiseen ei paria iltaa enempää tuhraantunut vaikka luen nykyään hyvin harvoin mitään niin nopeasti. Värittömän miehen vaellusvuodet on kauniisti kirjoitettu ja teemaltaan syvästi koskettava teos.

Tsukuru Tazaki on tullut parikymppisenä ystäväporukkansa hylkäämäksi ja siitä lähtien hän on vaeltanut elämänsä halki yksin. Nyt yli viisitoista vuotta myöhemmin, Tsukuru on tavannut ensimmäisen kerran naisen, johon hän saattaisi rakastua. Ennen kuin suhteella on mahdollisuutta edetä, Tsukurun on tehtävä tilinpäätös menneisyytensä kanssa. Hänen on etsittävä käsiinsä vanhat ystävänsä ja saatava selville totuus hylätyksi tulemisen syistä. Matka menneisyyteen vie Tsukurun jopa kaukaiseen Suomeen asti.

Tsukurun hylätyksi tuleminen on saanut hänet kokemaan itsensä täysin värittömäksi ja tarpeettomaksi toisten ihmisten kannalta. Hän ei kykene ymmärtämään, että joku haluaisi viettää hänen kanssaan aikaa omasta vapaasta tahdostaan. Tsukurun yksinäisyys on riipaisevaa ja tapa, jolla Murakami näitä tuntemuksia kuvaa, kosketti suuresti.

Kaikkia Murakamin kirjallisia ratkaisuja en osannut ihan täysin varauksetta arvostaa. Tsukurun matka Suomeen oli näin suomalaisesta näkökulmasta hieman erikoinen, mutta luultavasti se tarjosi japanilaiselle lukijalle sopivan ripauksen eksotiikkaa. En ole varma, oliko matka juonen kannalta kuitenkaan olennainen. Hylkäämisen teemaa sillä saatiin tosin laajennettua. Joissain kohdissa tekstiä oli myös venytetty yksityiskohtaisilla kuvauksilla, joita en pitänyt olennaisina. Kirja olisi voinut hyvin olla joitakin kymmeniä sivuja lyhyempi ilman että kokonaisuus olisi siitä kärsinyt.

Japanilainen kulttuuri hämmästytti monta kertaa. Esimerkiksi Tsukurun ja Saran kahden vuoden ikäeroon viitattiin monta kertaa puhumalla "vanhemmasta tyttöystävästä". Suomessa lähes nelikymppisillä ihmisillä tuskin kukaan kiinnittää parin vuoden ikäeroon mitään huomiota, mutta ilmeisesti japanissa sillä on merkitystä ainakin jos vanhempi osapuoli on nainen. Kirjassa henkilöiden dialogi erosi myös voimakkaasti tavasta, jolla suomalaiset ihmiset kirjallisuudessa keskustelevat keskenään. Jokin japanilaisessa tavassa avautua toiselle oli kuitenkin erittäin kiehtovaa ja koin ilmaisun suorastaan kadehdittavana.

Värittömän miehen vaellusvuodet oli hieno kirja ja sai taas kerran ajattelemaan, että Keltaisen kirjaston kirjallisuutta pitäisi lukea enemmänkin. Ja Murakamia pitää ehdottomasti lukea lisää. Ehkä jonain päivänä tartun jopa ylistettyyn, mutta pelottavan tiiliskivimäiseen 1Q84 -trilogiaan.


(Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, Tammi 2014, suomentanut Raisa Porrasmaa)


sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kate Morton: Hylätty puutarha

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi vuoden 2011 parhaista lukukokemuksista. Sen takia odotukset Hylättyä puutarhaa kohtaan olivat melko korkealla ja hetken ajan jo näytti, että odotukset tulivat täytetyksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana tarina kulki hyvin ja jäin samantien koukkuun. Sadan sivun kohdalla aloin jo tuntea pientä pettymystä, koska tarinassa oli liikaa näkökulmia. Kertomus eteni monella eri aikakaudella ja monen eri henkilön näkökulmasta. En lopultakaan osannut päätää, kenen näkökulman olisi voinut jättää pois ilman, että tarina olisi siitä kärsinyt. Ei ollut selvästi kirjailijakaan osannut.

Hylätty puutarha oli kuitenkin hyvä kirja ja lukemisen arvoinen. Pidin Cassandrasta ja tunsin tämän menneisyyttä kohtaan ensin suurta uteliaisuutta ja myöhemmin syvää myötätuntoa. Vaikka Nell oli tarinan varsinainen päähenkilö, en osannut samaistua hänen juurettomuuteensa ihan täysillä. Myöskään Elizan tai Rosen kohtalot eivät herättäneet kovin voimakkaita tunteita. Cassandran elämän tragediat tekivät suurimman vaikutuksen ja siksi Cassandra nousi minulle tarinan keskeisimmäksi hahmoksi.

Hylätty puutarha on kaunis tarina, jonka henkilöiden mukana pääsee kokemaan paljon erilaisia tunteita. Surua, menetyksen tuskaa, myötätuntoa, iloa, onnellisuutta, ihastumista... Varsinainen tarina jää oikeastaan tarjolla olevan tunneskaalan varjoon ja se onkin Hylätyn puutarhan suurin heikkous. Vaikka kirjassa on hyvin rakennettu ja yllättäväkin juoni, se ei jäänyt mieleen yhtä voimakkaasti kuin henkilöhahmojen tunteet ja kokemukset. Odotukset olivat Rivertonin jälkeen korkealla ja ne eivät täyttyneet, mutta odotan silti mielenkiinnolla seuraavaa suomennosta Mortonin tuotannosta.


 
 
(Kate Morton: Hylätty puutarha, Bazar 2014, suomennos Hilkka Pekkanen)





lauantai 30. elokuuta 2014

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Asta Eicherin mies on kuollut ja jättänyt perheensä pulaan kasvavien velkojen keskelle. Epätoivoinen tilanne alkaa kuitenkin näyttää valoisammalta kun Asta tutustuu kirjeenvaihdon kautta hurmaavaan Cornelius Piersoniin. Asta vastaa Piersonin kosintaan myöntävästi ja lähtee tämän matkaan toiveikkaana paremmasta tulevaisuudesta. Lähdön seurauksena Asta ja lapset kuolevat.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tapauksesta ja lähtee ensin Quiet Delliin, jossa ruumiita etsitään ja myöhemmin Clarksburgiin seuraamaan oikeudenkäyntiä. Emilylla on raskaalla matkallaan seuranaan lehtikuvaaja Eric Lindstrom, josta tulee Emilylle paljon enemmän kuin pelkkä työtoveri.

Jayne Anne Phillips oli minulle entuudestaan melko tuntematon kirjailija vaikka onkin ilmeisesti yleisesti hyvin tunnettu. Aikaisemmat suomennokset ovat vain jostain syystä menneet ohi. Murhenäytelmä julkaistiin Tammen Keltaisessa kirjastossa, joten odotin laadukasta kerrontaan ja hyvää juonenkulkua. Molempia olikin tarjolla ihan kiitettävästi. En ihastunut kaikkiin Phillipsin ratkaisuihin täysin varauksetta, mutta kokonaisuus oli toimiva ja kirjailja herätti menneisyyden tapahtumat hienosti henkiin. Teos perustuu tositapahtumiin ja vain neljä koko kirjan henkilöistä on täysin fiktiivisiä.

Pidin Emilysta ja Ericista ja pystyin samaistumaan suruun ja ahdistukseen, jota Emily tunsi Eicherien puolesta. Vaikka Emilyn viha murhasta syytettyä kohtaan ja suru Astan perheen kuoleman johdosta äityivät lähes pakkomielteeksi, hän pystyi silti elämään samalla omaa elämäänsä ja tekemään vaikeitakin ratkaisuja tulevaisuuteensa liittyen.

Emilyn ja Williamin suhde sen sijaan ei täysin vakuuttanut vaan jäi hieman epäuskottavalle tasolle. En ehkä vain ole riittävän romantikko pystyäkseni täysin uskomaan sellaiseen salamarakkauteen. Annabel Eicherin esiintymiset tarinassa kuolemansa jälkeen olivat myös mielestäni muusta tarinasta irrallisia ja tarina olisi pysynyt hienosti kasassa ilmankin niitä.

Pidin Murhenäytelmästä ja vaikka aihe olikin raskas, kirjan yleistunnelma oli toiveikas. Tarinassa korostuivat rakkaus, ystävyys ja kumppanuus. Eri henkilöiden välillä on erilaisia kiintymyssuhteita ja lopulta jokainen on uskollinen sille tavalle elää elämäänsä, jonka katsoo oikeaksi.

 
(Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä, Tammi 2014, suomentanut Kersti Juva)


perjantai 1. elokuuta 2014

Veronica Roth: Kapinallinen

Kapinallinen on jatko-osa viime vuonna suomeksi julkaistuun Outolintuun. Ensimmäinen kirja oli kiva lukukokemus ja vaikka Nälkäpelin jäljittely oli ilmeistä, tarina oli silti rakennettu ihan hyvin. Outolinnun kantava voima oli Trisin ja Tobiaksen kutkuttava ensi-ihastuminen ja sen aiheuttamat tunteet. Kapinallisessa Trisin ja Tobiaksen tarina jatkuu, mutta se on sivuroolissa kirjan muihin tapahtumiin nähden.

Kapinallinen oli hyvin väkivaltainen kertomus ja koko henkilökaarti oli jatkuvassa hengenvaarassa. Lähes jokaista henkilöä ammuttiin tai puukotettiin tarinan jossain vaiheessa, ja haavoittautuneita ja kuolleita vilisi kirjassa niin paljon, että en jossain vaiheessa enää oikein pysynyt kärryillä, kenelle tapahtui mitäkin. Outolinnussa päällimmäinen tunne oli ihastuminen, mutta Kapinallisessa Trisin tunteet Tobiasta kohtaan olivat lähinnä tuskaisia ja ahdistuneita. Pieni häivähdys Romeo ja Julia -henkistä, kaiken ylittävää rakkautta ympärillä vellovan väkivallan seassa oli, mutta se ei riittänyt tuomaan lukukokemukseen samaa kipinää kuin Outolinnussa.

Pidin Outolinnusta sen verran, että odotin innolla jatko-osaa. Olin kiinnostunut tietämään, millaiseksi maailma, joka alkoi edellisessä osassa musertua, tässä kirjassa kehittyy. Ja myönnettäköön, että eniten tietysti kiinnosti Trisin ja Tobiaksen romanssi ja tunteet. Kapinallinen oli siinä suhteessa tyypillinen trilogian keskimmäinen osa, että tarina ei tarjonnut juurikaan vastauksia, lähinnä lisää kysymyksiä. Eniten olin kuitenkin pettynyt siihen, että Trisin ja Tobiaksen suhde ei kehittynyt juuri lainkaan ja jäi taka-alalle kiivastahtisen juonen edetessä. Uteliaisuus tarinaa kohtaan jäi kuitenkin elämään, joten jään odottelemaan sarjan viimeistä osaa.


 
(Veronica Roth: Kapinallinen, Otava 2014, suomentanut Outi Järvinen)


keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Helena Valonen: Hyvä käytös

Vanhempi väki haluaa usein ostaa käytöskirjan valmistuvalle tai ripille pääsevälle nuorelle. Epäilen aina hiukan, että osaavatko lahjansaajat arvostaa käytöskirjaa siinä iässä. Itse en ainakaan olisi osannut. Nyt reilu viisitoista vuotta myöhemmin olisin hyvinkin iloinen jos hyllystäni löytyisi teos, josta voisin tarpeen tullen tarkistaa hienojen juhlien istumajärjestyksen tai vaikka etsiä vinkkejä juhlapuheen pitämiseen. Helena Valosen Hyvä käytös -kirjasta saa vastauksen näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin. Kirja on jaettu lukuisiin osa-alueisiin: hyvän käytöksen perusteet, keskustelut, ruokailu, kyläily, juhlat, pukeutuminen, työnhaku, matkailu jne. Jokaisesta aiheesta on tekstiä vähintään sivun verran ja välillä ohjeissa mennään hyvinkin tarkkoihin yksityiskohtiin.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja sisältöä on kevennetty kuvilla ja infobokseilla. Kokonaisuus on visuaalisesti raikas ja vetoaa varmasti monen ikäiseen yleisöön. Otsikointia on selvästi mietitty ja "vain pönttö ei käytä roskapönttöä" -tyyliset otsikot ovat ihan sympaattisia. Nuorelle kohderyhmälle kirjan sisältö saattaa kuitenkin olla aavistuksen verran jäykkää ja teennäistä. Olisinkin toivonut nuorekkaampaa otetta tekstin osalta, jotta se kohderyhmä jolle kirja on selvästikin tarkoitettu, tulisi siihen tarttuneeksi. Nyt lopputulos on vähän turhan tätimäinen ja opettavainen. Hyvä käytös on kuitenkin ihan kelpo lahjakirja ja vastaa varmasti siihen kysyntään, joka tällaiseen kirjaan kohdistuu. Harmi, että teoksen julkaisu viivästyi ja se saapui kauppoihin toukokuun lopulla vasta pari päivää ennen ylppäreitä. Rippijuhlasesonki on kuitenkin onneksi vasta aluillaan.

 

(Helena Valonen: Hyvä käytös, Auditorium 2014)

Kirja saatu blogin kautta.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas

Jouni Laaksosen Lapseperheen retkeilyopas on hyvä kesäkirja jokaiselle reippailusta kiinnostuneelle lapsiperheelle. Kirjassa on otettu hienosti huomioon eri ikäiset kohderyhmät: vauvat, leikki-ikäiset ja koululaiset. Teos on kierresidottu ja kovakantinen eli kestää varmasti hyvin mukana kuljettamista ja selailua. Jokaisella aukeamalla on esitelty yksi retkikohde ja vieressä on kartta, joka helpottaa reitin hahmottamista. Kohteet on jaoteltu alueittain ja ja kuvailevan tekstin lisäksi kerrotaan reitin pituus, maisemat, maasto ja mahdolliset palvelut.

Kirjan alussa on yleisiä retkeilyohjeita lapsille ja asioita joita aikuisten kannattaa ottaa huomioon lähtiessä metsään pikkuväen kanssa. Jokaisesta retkikohteesta on myös kerrottu, pystyykö reitin liikkumaan vaunuilla ja kuinka haastavaa maasto on muilta osin. Kirjan ulkoasu on raikas ja kohteista otetut kuvat ovat kauniita ja lisäksi informatiivisia.

Jäin kaipaamaan enemmän kohteita Uudellemaalle, mutta ymmärrän toki, että tarkoituksena on ollut tehdä valtakunnallisesti pätevä teos. Kohteita onkin tasaisesti joka puolella maata ja se varmasti palvelee mainiosti ympäri Suomea reissaavia retkeilijöitä. Uudenmaan alueesta tai Etelä-Suomesta pystyisi luultavasti halutessaan tekemään vaikka kokonaisen kirjan. Meidän poppoolla Lapseperheen retkeilyoppaan kohteista testiin menee Iso Vasikkasaari Espoon edustalla sekä Aulangon Joutsenlammen kierros Hämeenlinnassa. Nyt vaan toivotaan sopivia retkeilysäitä ja odotellaan tietysti lomaa.

 
(Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas, Karttakeskus 2014)




torstai 3. heinäkuuta 2014

Gillian Flynn: Paha paikka

Sairaalassa minulle annettiin rahoittavia lääkkeitä ja kolme paleltunutta varvastani ja puolet toisesta nimettömästä amputoitiin. Siitä lähtien olen odottanut kuolemaa.

Seitsemänvuotias Libby Day on Kansasin Kinnakeen maatilamurhien ainoa eloonjäänyt. Murhat uhrit olivat Libbyn kaksi siskoa ja äiti. 25 vuotta murhien jälkeen Libby päätyy osallistumaan ratkaisemattomista murhista kiinnostuneen Kill Clubin kokoukseen. Salaseuran jäsenten pyynnöstä ja rahankiilto silmissään Libby suostuu tekemään tutkimustyötä perheen surmiin liittyen. Osallisten haastattelut vievät Libbyn matkalle muistoihin, jotka olisi helpompi unohtaa ja samalla totuus alkaa kuoriutua esiin valheiden alta.

Minulle oli annettu tehtäväksi löytää Runner, mutta koko menneen viikon kuumeinen, kunnianhimoinen toimeliaisuuteni oli lysähtänyt lattialle sänkyni viereen kuin likainen yöpaita. En päässyt ylös edes silloin kun kuulin unisten lasten vaappuvan taloni ohi. Kuvittelin, miten he lampsisivat isoissa kumisaappaissaan ja jättäisivät pyöreitä jalanjälkiä maaliskuiseen mutavelliin, mutta en siltikään kyennyt liikahtamaan.

Libby Day on poikkeuksellisen vastenmielinen hahmo, joka on varustettu huonolla itsetunnolla ja epärehellisellä luonteella. En yleensä pidä tarinoista, joiden päähenkilöihin en pysty millään tasolla samaistumaan, mutta Paha paikka oli hyvä jännäri päähenkilöstä huolimatta tai itseasiassa juuri sen takia. Libby on huijari ja kleptomaani, mutta myös vuosia sitten perustavalla tavalla särkynyt pikkutyttö ja uhri. Gillian Flynnin edellinen teos Kiltti tyttö oli hyvä perusjännäri, jossa oli hyvät juonenkäänteet, mutta Pahan paikan tasolle se ei yltänyt. Tarinan kulku oli uutuudessa paremmin rakennettua ja juoni eteni tasaisesti alusta loppuun asti. Loppuratkaisu ei ollut yllättävä, mutta se antoi odottaa itseään riittävän pitkään. Flynnin molemmissa kirjoissa ihmisten pahuudessa oli jotain hyvin kokonaisvaltaista ja järkyttävää. Paha paikka vei näistä kahdesta kuitenkin selkeästi voiton ja nyt odottelen jo innolla Flynnin seuraavaa teosta.

 

(Gillian Flynn: Paha paikka, WSOY 2014, suomennos Maria Lyytinen)




keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

"Yksikään ihminen ei ole saari; jokainen kirja on maailma."

Ensimmäisenä pahoittelut pitkästä tauosta. Sain vihdoinkin hankittua uuden tietokoneen hajonneen tilalle ja nyt pääsen taas lukemisen lisäksi myös kertomaan lukemastani. Moni postaus odottaa kirjottamistaan, mutta aloitan ensimmäisenä kirjasta, joka teki lähiaikoina luetuista suurimman vaikutuksen. Garbrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias oli yksinkertaisesti ihana. Ja tarkoitan sitä nyt kirjaimellisesti, sillä tarinassa ei ollut mitään turhaa kikkailua vaan se oli Tarina isolla T:llä. A.J. Fikry on vähän alle nelikymppinen kirjakauppias, joka on menettänyt vaimonsa ja käytännössä samalla koko elämänsä. Fikryn päivät täyttyvät ilottomasta työnteosta, kaipauksesta ja surusta. Hän avaa kauppansa joka päivä, mutta ei saa enää iloa edes kirjoista ja asiakkaatkin ovat yhdentekeviä. Eräänä päivänä Fikryn kirjakokoelman helmi, Edgar Allan Poen Tamerlanen ensipainos varastetaan. Siitä saa alkunsa tapahtumien ketju, joka muuttaa A.J. Fikryn elämän suunnan ja tuo samalla lukemisen ilon takaisin.

A.J. Fikry on kaikessa kärttyisyydessään alusta alkaen sympaattinen hahmo ja kiinnyin heti myös Alice Islandiin, jonne kirjan tapahtumat sijoittuvat. Tarinan henkilöt ovat aitoja ja ympäristö herää henkiin kertomuksen edetessä. Vaikka Tuulisen saaren kirjakauppias on pieni kirja, alle 250 sivua, tarinan aikajänne on pitkä, melkeinpä elämän mittainen. Kirjan libristikappaleen saatekirjeessä kustantamon toimituspäällikkö kertoo, että hän itki ja nauroi ääneen kirjaa lukiessaan. Itse en vuodattanut kyyneliä lukiessani, mutta olin monesti erittäin liikuttunut ja tarina tarjosi myös monet hyvät naurut.

Rakkaus kirjoja ja lukemista kohtaan on teoksen kantava teema ja sehän lämmittää tietysti lukutoukan mieltä. Uskon, että tarina herättää lukijassa rakkauden kirjoihin vaikka se olisi päässyt välillä uinahtamaankin. Jos et ole lukenut pitkään aikaan mitään, kannattaa lukea Tuulisen saaren kirjakauppias, koska voi olla, että huomaat sen jälkeen lukevasi taas paljon enemmän kuin aikoihin.

 
(Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias, Gummerus 2014)


maanantai 2. kesäkuuta 2014

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Ennen tuijottajapoikaa oli vuorossa vielä viisi muuta. Hän hymyili vähän, kun hänen vuoronsa tuli. Ääni oli matala, käheä ja kuolettavan seksikäs. "Olen Augustus Waters", hän sanoi. "Olen seitsemäntoista. Minulla oli puolitoista vuotta sitten pikkuriikkinen luusyöpä, mutta tulin tänne Isaacin pyynnöstä."
"Miltä sinusta nyt tuntuu?" Patrick kysyi.
"Ai, mahtavalta." Augustus Waters hymyili suupielestään. "Olen vuoristoradalla joka menee koko ajan vain ylöspäin."
Kun minun vuoroni tuli, sanoin: "Minä olen Hazel. Olen kuusitoista. Kilpirauhassyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Ei valittamista."

Hazel on sairastunut kilpirauhassyöpään kolmetoistavuotiaana ja kuuteentoista ikävuoteen mennessä tauti on jo levinnyt keuhkoihin. Sairauteen ei ole hoitokeinoa ja osan ajasta kone joutuu hengittämään Hazelin puolesta. Augustus on parantunut luusyövästä, mutta päästäkseen eroon sairaudesta, hän on joutunut luopumaan toisesta jalastaan. Nuoret tapaavat syöpäpotilaille tarkoitetussa tukiryhmässä ja Augustus ihastuu Hazeliin ensisilmäyksellä. Siitä saa alkunsa kahden epätavallisessa elämäntilanteessa olevan nuoren rakkaustarina, joka vie heidät tunnetilasta toiseen ja antaa heille jotain, mitä kumpikaan ei olisi uskonut koskaan kokevansa.

John Greenin The Fault in Our Stars ilmestyi tammikuussa 2012 ja siitä lähtien kirja on keikkunut bestseller listojen kärjessä. Suomennos saa varmasti nostetta kun kirjaan perustuva elokuva tulee Suomen ensi-iltaan heinäkuussa. Kahden syöpäsairaan nuoren rakkaustarina on koskettava, mutta kirja ei tehnyt kuitenkaan mitään valtaisaa vaikutusta. Teos ei ollut missään nimessä huono, taidan olla vain hieman väärää kohderyhmää. Jos olisin viitisentoista vuotta nuorempi, olisin varmaankin pitänyt kirjasta kovasti ja jättänyt huomiotta tarinan heppoisuuden. Greenin tekstiä vaivasi sama ilmiö, mihin törmään nuortenkirjoissa nykyään usein: dialogi on liian nokkelaa. Tässä tapauksessa päähenkilöt ovat sekä filosofisia että hauskoja. Sellaisia nuortenkirjan henkilöiden varmasti kuuluukin olla, mutta silti jäin kaipaamaan jotain maanläheisempää. Täydet pisteet kirjailijalle kuitenkin siitä, että hän on onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka on saanut monet nuoret lukemaan ilman että siihen on kukaan pakottanut. Ja kirjojen ystävänä tietysti kiinnyn aina henkilöhahmoihin, joille kirjat ovat elämää suurempi asia. Niinpä Hazel ja Augustus elävät ajatuksissani vielä pitkään.


(John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, WSOY 2013 / alkuperäisteos The Fault in Our Stars 2012)


lauantai 24. toukokuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Mies kohotti päänsä: sade helmeili hänen kasvoilleen. Hän katseli, miten se raidoitti maiseman lukemattomin viivoin, ja sitten hän alkoi pyöriä ympäri. Tyttö teki samoin. He nauroivat läpimärkinä. Lopulta he menivät sateensuojaan terassille. Mies kaivoi taskustaan savukepakkauksen, joka oli vielä osittain kuiva, ja sytytti yhden.
- Saanko minäkin? tyttö kysyi.
Mies tarjosi pakkausta ja tyttö otti sieltä savukkeen. Mies oli lumoutunut.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka on kirjoittanut yhden menestysteoksen. Nyt koko maailma, ja erityisesti kustannustoimittaja, odottavat seuraavaa hittiä. Marcus on viettänyt vuoden juhlien ja nautiskellen menestyksen tuomasta varallisuudesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika julkaista uusi teos, mutta teksti ei vain ota syntyäkseen. Marcus soittaa vanhalle mentorilleen Harry Quebertille ja Harry ottaa hänet avosylin vastaan, vaikka Marcus ei olekaan pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun tästä tuli kuuluisa. Tuhlaajapoika palaa takaisin pieneen merenrantakaupunkiin Auroraan, asettuu asumaan Harryn luokse ja yrittää kirjoittaa uutta menestysromaaniaan. Vaikka Harryn ja Marcusin ystävyys on kestänyt vuosia, Marcus saa vierailunsa aikana Harrysta selville asian, jota ei ole aikaisemmin tiennyt; Harry on ollut kymmeniä vuosia sitten palavasti rakastunut. Vielä suuremman järkytyksen Marcus kokee muutamaa kuukautta myöhemmin kun Harry pidätetään epäiltynä Nola Kerriganin murhasta. Marcus ottaa asiakseen todistaa Harryn syyttömyyden ja joutuu itsekin kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien vuoksi vaaraan. Samalla tapahtumat antavat Marcusin uralle uuden lähtölaukauksen ja mahdollisuuden pelastaa kadotettu maine.

Kirjan takakannessa luki, että teoksessa on jotain Twin Peaksia muistuttavaa. Vaikka olen ollut vannoutunut fani ja nähnyt sarjan jokaisen jakson monia kertoja, en siltikään pitänyt sitä kirjassa houkuttelevana ominaisuutena. Mieleeni tuli, että teoksessa on ehkä jotain yliluonnollista ja mystistä. Kun olin päässyt lukemisessa puolenvälin paikkeille, tajusin, mitä maininnalla tarkoitettiin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuo esille reippaan kattauksen henkilöhahmoja, joista jokaisella on omat menneisyyden syntinsä. Ensin kaikki näyttää hyvin normaalilta ja Aurora vaikuttaa viehättävän idylliseltä pikkukaupungilta, mutta pala palalta henkilöhahmoista kuoriutuu mitä erikoisempia ominaisuuksia. Jokainen on tehnyt virheitä ja joutuu elämään menneisyytensä kanssa päivästä toiseen; jollain synnit ovat vähän pienempiä, mutta monilla järkyttävän suuria.

- Vaali rakkautta, Marcus. Tee siitä hienoin saavutuksesi, ainoa tavoitteesi. Ihmisten jälkeen tulee toisia. Kirjojen jälkeen tulee uusia. Ylistysten jälkeen tulee lisää ylistystä. Rahan jälkeen tulee lisää rahaa. Mutta rakkauden jälkeen, Marcus, rakkauden jälkeen tulee vain kyynelten suola.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta osui käsiini sattumalta ja olin jo päättänyt etten lue sitä, koska kirjastolainojen kasa kasvaa päivä päivältä ja esimerkiksi Tiklin kaltainen tiiliskivi odottaa vielä vuoroaan. Quebertissa houkutti kuitenkin sen kuuluminen Tammen Keltaisen Kirjastoon eli tiesin odottaa laadukasta kerrontaa. Dicker on kirjoittanut hyvän tarinan, valinnut siihen sopivan erikoiset, osittain hauskatkin, henkilöhahmot ja maustanut tarinan romanssilla, murhamysteerillä ja riittävällä määrällä yllättäviä juonenkäänteitä. Täydellinen kesäkirja siis.

 
(Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta, Tammi 2014)


lauantai 3. toukokuuta 2014

Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä

Saku Tuomisen kirja on niin pullollaan hyviä ajatuksia, että kun mietin, mitä asioita haluaisin erityisesti tuoda esille, meinasin päätyä referoimaan tähän koko kirjan. Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä on pieni kirja, mutta sisällöltään suuri. Minulle teoksen sanoma oli, että unelmointi kannattaa aina ja suurimmat onnen tunteet saa yleensä hyvinkin arkisista asioista kunhan elämän perusasiat ovat kunnossa. Tärkeintä on positiivinen elämänasenne ja halu tehdä asioita, joista unelmoimme. Asenne ratkaisee!

Kirjassa oli paljon itsestäänselvyyksiä, kuten se, miten toiset ihmiset näyttävät elävän parempaa elämää kuin me itse, koska näemme siitä vain osan. Ilmiö pätee erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen pystyy kiillottamaan elämäänsä niin, että se näyttää mahdollisimman hyvältä. Itsestäänselvyyshän tämä toki on, mutta juuri sellainen asia, jonka mielelläni luen kirjasta sellaisena päivänä kun oma elämä ei todellakaan tunnu kovin hohdokkaalta. Tuomisen kirjan pariin on helppo palata huonona päivänä ja saada taas lisää energiaa ja uskoa unelmiinsa.

Tuominen jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan: haihattelijoihin, puurtajiin ja takertujiin. Haihattelijat haaveilevat paljon, mutta eivät uskalla tehdä ratkaisevaa siirtoa toteuttaakseen unelmansa. Puurtajat eivät usko unelmointiin ja ajattelevat, että haaveilu jostain uudesta asettaa heidän nykyisen elämänsä hyvyyden kyseenalaiseksi. Takertujat pitävät kiinni saavuttamistaan asioista ja pelkäävät, että heidän saavutuksensa leimataan virheiksi jos he myöntävät, että haluaisivatkin nyt jotain muuta. Tunnistan itseni jollain tasolla kaikista näistä tyypeistä ja voisin kuvitella, että niin käy monelle muullekin. Jokaisesta kohdasta tuli mieleen vähintään yksi asia, jossa olen toiminut juuri noiden nimenomaisten stereotypioiden mukaisesti. Mutta ei se mitään, taas tuli tilaisuus oppia jotain ja nähdä asiat uudella tavalla.

Pidin kirjan kevyestä rakenteesta ja siitä, että voin halutessani lukea kappaleen sieltä toisen täältä. Kirjassa on tilaa omille muistiinpanoille ja tekstistä on valmiiksi korostettu tärkeitä asioita alleviivaamalla. Samalla kannustetaan lukijaa tekemään omia merkintöjä ja kirjoittelemaan marginaaleihin. Yleensä olen hyvin tarkka, että kirja ei saa näyttää luetulta; en koskaan taittele sivuille hiirenkorvia enkä varsinkaan tee muistiinpanoja kirjojen sivuille. Tuomisen kirjan kohdalla sen sijaan suorastaan odotan, että omasta kappaleestani tulee repaleinen ja se on täynnä alleviivauksia ja muita merkintöjäni.

Toivon, että mahdollisimman moni lukee Saku Tuomisen kirjan ja saa siitä yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin itse sain. Olen aina uskonut, että positiivinen elämänasenne on avain onnellisuuteen, mutta Tuomisen kirja antoi monta uutta näkökulmaa siihen, mistä palasista onni voi koostua. Harvoin olen ollut näin iloinen siitä, että tulin tarttuneeksi kirjaan, joka melkein jäi lukematta.

 
(Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä: Paasilinna 2013)


perjantai 2. toukokuuta 2014

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia De Luce on uusin idolini; 1950-luvun brittiläisen kartanonherran 11-vuotias tytär hurmasi kirjan ensisivuilta lähtien. Tarina lähtee käyntiin kun Flavian kotikartanon pihalta löytyy miehen ruumis. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole ruumis vielä sillä hetkellä kun Flavia tämän löytää, koska hän pääsee vielä kuulemaan miehen viimeisen henkäyksen ja viimeiset sanat. Tapahtuma tempaisee Flavian tutkimaan rikosta, joka yltää vuosikymmenten taakse ja matkan varrella poliisin epäiltyjen listalle joutuvat niin Flavian isä kuin tyttö itsekin. Onneksi Flavia on poliisia nokkelampi ja koko ajan askelen jos toisenkin edellä.

Flavian suurin intohimo on kemia ja hänen kotikartanossaan on täydellinen laboratorio, jossa tyttö viettää suurimman osan ajastaan. Erityisen kiinnostunut Flavia on myrkyistä, joten tarinan alusta alkaen on selvää, että kyseessä ei ole ihan tavallinen 11-vuotias tyttö. Tyhmien siskojen ja poissaolevan isän kanssa aika käy välillä pitkäksi ja Flavia keksii omaksi huvikseen erilaisia jännittäviä projekteja, kuten tutkimus jossa Flavia myrkyttää siskonsa huulipunan ja pitää havaintopäiväkirjaa siskon huulissa tapahtuvista muutoksista. Flavia on niin ilkeä siskoilleen, että häntä voisi hyvin inhota sen takia, mutta myrkyttäjä/lapsinero/salapoliisi -tyttöä on vain pakko rakastaa. Väistämättä kiinnitin huomiota siihen, että Flavialla ei ole yhtään ystävää. Hänen polkupyöränsä, Gladys, on Flavian luotettava seuralainen tämän seikkailuissa. Flavian rakkaus kemiaa kohtaan ohittaa selvästi sellaisen sosiaalisten kontaktien tarpeen, joka ihmisillä tavallisesti on.

Piiraan maku makea on kustantajan esittelytekstin mukaan kirjoitettu Agatha Christien hengessä ja siihen kirjassa erityisesti ihastuinkin. Flavian luonteessa on paljon samaa nokkeluutta ja itseriittoisuutta kuin Hercule Poirotissa; Neiti De Luce on poikkeuksellisen älykäs ja erittäin tietoinen siitä. Kirjaa luonnehdittiin jossain blogikirjoituksessa hyvän mielen dekkariksi ja siinä osuttiin naulan kantaan. Tulin tästä teoksesta samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin esimerkiksi luettuani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka kirjoilla ei juuri mitään yhteistä olekaan. Fiiliksessä oli kuitenkin jotain samaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Christie -faneille ja erilaisista dekkareista pitäville.

En ole ilmeisesti ainoa, joka on kovin tykästynyt Flaviaan, neitokaisella on nimittäin omat fanisivut: http://www.flaviadeluce.com/. Ja ilokseni huomasin, että dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy suomennettuna jo syksyllä. Ihanaa syysiltojen lukemista on siis luvassa.

Teos on arvioitu myös näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena.

 
(Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014)


sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Vastauksia haasteeseen

Olin parin viikon lomareissulla Tsekissä ja Itävallassa, ja sinä aikana ehdin vähän vieraantua niin lukemisesta kuin bloggaamisestakin. Pari kirjaa loman aikana tuli kuitenkin luettua, mutta toistaiseksi en ole vielä niistä postauksia saanut aikaiseksi, joten palataan niihin myöhemmin. Pihi nainen haastoi minut juuri ennen reissuun lähtöä vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Aloitan siis nyt tauon jälkeen bloggaamisen kevyesti vastailemalla niihin ja loman kunniaksi unohdan kirjat (ainakin osittain) hetkeksi:)

Ensin 11 faktaa minusta:

1. Yritän olla jämpti ja järjestelmällinen, mutta silti olen melkein aina myöhässä joka paikasta ja unohtelen asioita ihan liikaa. Olen ollut hajamielinen aina, mutta lapsen saannin jälkeen olen tuntenut yhä useammin, että päässä ei millään riitä kapasiteetti kaiken muistamiseen.

2. Edelliseen liittyen, olen erittäin ahkera kalenterin käyttäjä ja kirjoitan kaiken mahdollisen muistiin. Suosin ehdottomasti perinteistä paperista kalenteria, jonka pitää olla riittävän iso, jotta pystyn kirjoittamaan siihen isolla käsialalla. Pienellä tekstillä piipertäminen on ahdistavaa.

3. Olen todella kova ostelemaan muistikirjoja, mutta en ikinä keksi mitään fiksua kirjoitettavaa niihin. Sen sijaan olen muistilappujen suurkuluttuja ja työpöytäni on usein lähes kokonaan tarralappujen peitossa.



4. Olen 13-vuotiaan Vili-kissan emäntä. Vilillä diagnosoitiin suolistosyöpä reilu vuosi sitten ja kissaressukan päivät alkavat olla pikkuhiljaa luetut. Tauti on onneksi edennyt hitaasti ja olen saanut nauttia rakkaan lemmikin seurasta pidempään kuin olisin uskaltanut toivoakaan.

5. Hamstraan askartelutarvikkeita aina kun niitä on jossain tarjouksessa ja erilaisia kortintekotarpeita alkaa olla laatikot pullollaan. Siitä huolimatta, lähes aina kun jokin merkkipäivä lähestyy, lähetän ostetun kortin, koska en koskaan ehdi askarrella.

6. En käynyt moneen vuoteen kirjastossa juuri lainkaan, mutta nyt olen taas kirjastopalveluiden suurkuluttuja. Nytkin eteisen pöydällä odottaa palauttamista melkein parikymmentä lainaa.



7. Aloitimme mieheni kanssa kuukausi sitten 100 punnerrusta -haasteen, mutta lomareissulla lipsuimme ohjelmasta ja nyt joudumme aloittamaan uudelleen alusta. Haasteen aluksi tehdään lähtötasotesti ja olen toiveikas, että testin tulos on parempi nyt kuin kuukausi sitten. Huomenna se selviää kun palaamme takaisin rutiiniin.

8. Minulla on kaksi tatuointia ja haluaisin ehkä ottaa vielä kolmannen.

9. Olen viettänyt lapsuuteni meren äärellä. Rakastan merta ja en pysty koskaan saavuttamaan täydellistä rauhan tunnetta missään muualla kuin merenrannalla.

10. Haaveilen talosta Italiassa.

11. Tykkään kutsua vieraita, mutta olen aika huono emäntä, koska uppoudun aina nauttimaan ystävien seurasta niin, että unohdan kaataa lisää kahvia, laittaa servetit pöytään jne.



Sitten vastaukset kysymyksiin:

1. Millainen ihminen on tärkein läheisesi?
Itsepäinen, mutta herkkä. Hauska, mutta välillä hyvin vakava. Puhelias, mutta toisinaan todella ujo. Kooltaan vielä pieni, mutta sydämeltään aivan valtavan suuri.

2. Miksi vastasit tähän haasteeseen?
Tällaisten asioiden pohtiminen sopi hyvin tämänhetkiseen mielentilaani.

3. Minkä taidon osaat hyvin?
Olen aika hyvä leipomaan, olen hyvä kuuntelija jos läheisilläni on murheita ja näen asioissa helposti niiden positiivisen puolen.

4. Mitä tekisit vapaapäivänä, joka olisi vain sinun tarpeitasi varten?
Kävisin kampaajalla, kosmetologilla ja hierojalla, lukisin hyvää kirjaa, söisin hyvää ruokaa ja nauttisin hyvää kahvia hyvässä seurassa.



5. Kenen kanssa viettäisit kuukauden kahdestaan erämaassa?
Tätä vastausta mietin kaikista pisimpään ja päädyin valitsemaan veljeni. Lastani tai miestäni en haluaisi erämaahan raahata, koska he tuskin viihtyisivät siellä. Veljelläni on tarvittavaa seikkailuhenkeä ja ei haittaisi vaikka kyllästyisimme toistemme seuraan kuukauden aikana totaalisesti, koska sitten voimme olla erossa toisistamme pitkäänkin ja jossain vaiheessa taas jatkaa siitä mihin jäätiin.

6. Milloin olet parhaimmillasi?
Työasioissa pienen paineen ja kiireen keskellä. Kotioloissa rentoutuneena ja stressittömänä.

7. Kenet haluaisit tavata?
Jos se olisi käytännössä mahdollista, niin valitsisin Tove Janssonin.

8. Lempiruokasi?
Vaihtelee tilanteen mukaan. Valitettavan usein parhaimmalta maistuu kaikki epäterveellinen.



9. Millainen elämä on hyvä?
"Kohtele toisia kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan" on hyvä motto, jota noudattamalla pitäisi päästä aika pitkälle.

10. Haluaisitko elää ikuisesti?
Riippuu kovin monesta asiasta.

11. Suosikkikirjasi?
Ihan mahdotonta sanoa vain yhtä, mutta lähiaikoina suurimman vaikutuksen on tehnyt Pauliina Rauhalan Taivaslaulu.

En nyt haasta ketään, koska tämä haaste tuntuu kiertäneen jo melkein kaikissa blogeissa. Jos joku haluaa haasteen tästä napata ja vastata noihin samoihin kysymyksiin, niin antaa mennä vaan.


Tässä vielä haasteen ohjeet:1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Karin Slaughter: Yli rajan

Oli pitkästä aikaa dekkarifiilis ja kirjastossa silmiini osui Karin Slaughterin viime vuonna ilmestynyt Yli rajan. Olen lukenut aikaisemmin samalta kirjailijalta monta kirjaa, mutta vasta aloitettuani tämän, tajusin, että aiemmin lukemani ovatkin olleet pääosin eri sarjaa. Slaughterilta on suomennettu Grant County -sarjaa kuusi osaa ja Will Trent -sarjaa viisi osaa. Yli rajan on Will Trent -sarjan viimeisin osa.

GBI:n agentin Faith Mitchellin äiti Evelyn siepataan väkivaltaisesti. Evelyn on entinen poliisi, joka on ennen eläkkeelle jääntiään ollut korruptioskandaalin keskipisteessä. Monet Evelynin entisistä alaisista istuvat vankilassa huumerahojen vastaanottamisesta ja sinne heidät on toimittanut Faithin nykyinen agenttipari Will Trent. Kunnon ihmissuhdesoppa on siis valmiiksi kiehumassa ja Evelynin sieppaus tuo esiin ison määrän erikoisia kytköksiä poliisien ja rikollisten väliltä. Rajat hyvän ja pahan välillä ovat häilyvämpiä kuin kunnollinen etsivä Trent olisi uskonutkaan.

Kirjailija on kehitellyt molemmille päähenkilöille ominaisuuksia, joita viljellään läpi tarinan; Faithilla on diabetes ja Will kärsii vaikeasta dysleksiasta. Molempia asioita korostetaan ärsyttävyyteen asti. Aluksi ajattelin, että Willin dysleksia on jännä piirre (koska kaikki lukemiseen liittyvä on tietysti lukutoukan mielestä mielenkiintoista;)), mutta hohto karisi kun tuntui, että siihen piti kiinnittää huomiota vähän joka välissä. Muutamissa kohdissa Faithin sairaus ja Willin lukihäiriö olivat tosin olennaisia juonen kannalta, mutta kirjailija oli liittänyt ne juonen kulkuun hieman liian monta kertaa, jotta se olisi ollut enää luontevaa. Kerronta oli muutenkin paikoittain töksähtelevää ja varsinkin alussa tarina ei edennyt kovin jouhevasti.

Will Trent -sarjan aloituskirja oli Triptyykki, jonka luin viitisen vuotta sitten kun se ilmestyi. En muista tarinasta enää yhtään mitään muuta kuin, että se ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Samoin kävi nyt Yli rajan kanssa. Ihan hyvä, mutta ei mitään maailmoja mullistava jännäri ja lukeminen kesti yllättävän pitkään vaikka yleensä dekkarit tulee luettua melko pikaisesti. Varsinaista rikostarinaa enemmän sain irti Willin ja oikeuslääkäri Sara Lintonin orastavasta suhteesta ja sen etenemisestä. Loppua kohden juoni kuitenkin tiivistyi myös varsinaisen mysteerin osalta ja viimeiset sata sivua tuli luettua yhdessä hetkessä, koska en malttanut odottaa, että saisin loppuratkaisun selville.

 
(Karin Slaughter: Yli rajan, Tammi 2013)


torstai 13. maaliskuuta 2014

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Olen säilyttänyt vanhan kirjani visusti ja olen joskus huvikseni lukenut yhteisen kohtauksemme, ja joka kerralla minun on pitänyt nipistää itseäni uskoakseni sen. Miten me osattiin? Miten minä osasin? Minä joka en vieläkään muista kertotaulua ja jolla löi tyhjää heti jos ope käski opetella ulkoa yli viisi riviä pitkän pätkän?
En tiedä... Luultavasti pystyin siihen ollakseni Franck Mullerin arvoinen... Jotta hän ei olisi pettynyt minuun... Kiitokseksi siitä että hän oli puhunut minulle niin kiltisti silloin ekana päivänä.
Tyhmää, vai mitä?

Billie on saanut nimensä äidiltään, jonka suosikkikappale oli Michael Jacksonin Billie Jean. Mitään muuta Billie ei äidiltään olekaan saanut, koska äiti hylkäsi tyttärensä jo vauvana. Billie kasvoi juopottelevan äitipuolensa kanssa Morillesin slummissa, jossa jokainen, lapsia myöten, sai huolehtia itsestään. Billie käveli yläasteikäisenä joka aamu ja ilta parin kilometrin matkan mennäkseen toiselle bussipysäkille, jotta koulukaverit eivät hyljeksisi häntä asuinalueen takia. Suosittua Billiestä ei kuitenkaan tullut vaan hän kuului samaan luuserikastiin hintelän, pojista tykkäävän Franck Mullerin kanssa. Billie ja Franck välttelivät toisiaan yläasteen viimeisiin kuukausiin asti, mutta sitten kohtalo johdatti heidät yhteen koulun näytelmäprojektin kautta ja pian he huomasivat löytäneensä sielunkumppaninsa.

Tarinaa kerrotaan Billien näkökulmasta ja heti kertomuksen alussa selviää, että Billie ja Franck ovat pimeässä metsässä ja Franck on tajuton ja vakavasti loukkaantunut. Billie odottaa pelastushelikopteria tai muuta apua ja alkaa samalla kertoa heidän yhteistä tarinaansa pienelle taivaalla tuikkivalle tähdelle.

Ei hänkään olisi osannut erottaa Otavaa Pienestä Otavasta, mutta hän olisi ollut tosi onnellinen nähdessään niin paljon kauneutta... Ikionnellinen... Koska hän oli meistä kahdesta se taiteilija. Hänen herkkyytensä ansiosta me oli selvitty kaikesta paskasta, ja maailmankaikkeus oli pynttäytynyt paljettismokkiin ihan häntä varten.
Kiittääkseen häntä... Osoittaakseen hänelle kunnioitusta.
Sanoakseen hänelle: Sinä siinä, me tunnetaan sinut... Joo, joo, tunnetaan... Me on tarkkailtu sinua jo jonkin aikaa ja huomattu, että kauneus on sinulle pakkomielle. Olet koko elämäsi tehnyt sitä: etsinyt kauneutta ja palvellut ja luonut sitä. No nyt... Katsopa... Katso kaiken vaivannäkösi edestä... Katso itseäsi tästä peilistä... Tänä iltana me maksetaan kaikki vihdoin takaisin korkojen kera... Tyttökaverisi on roisi, hän syljeksii ja kiroilee kuin vanha huora. Kuka ihme hänet sisään päästi? Kun taas sinä... Sinä kuulut perheeseen. Tule poikani... Tule tanssimaan meidän kanssamme...

Olen lukenut Gavaldalta aikaisemmin novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kokoelmassa oli monta novellia, jotka muistan vieläkin yksityiskohtaisesti vaikka lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Juuri tuohon aikaan kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Gavaldan kirjoitustyyli ei kuitenkaan jäänyt mieleeni vaan nimenomaan tarinoiden sisältö. Lempi ei ole leikin asia oli myös tarinan osalta ihan miellyttävä lukukokemus, mutta en lämmennyt yhtään Gavaldan kerronnalle. Billien tausta köyhän slummin kasvattina on tietysti syy erikoiseen tyylivalintaan, mutta puhekielistä tekstiä oli mielestäni uuvuttavaa lukea. Meinasin jopa jättää kirjan kesken, koska tuntui etten edisty lukemisessa yhtään. Tämän lukukokemuksen perusteella Gavaldat taitavat jäädä jatkossa lukematta. Novellikokoelmaan saattaisin tarttua, mutta kokonaisen romaanin verran en tällaista kielellistä leikittelyä enää toiste luultavasti jaksa.

 
(Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia, Gummerus 2014)


torstai 6. maaliskuuta 2014

Tiina Raevaara: Laukaisu

Blogissa on ollut hiljaista useammastakin syystä. Yksi on lukujumi (uusin Gavalda ei vaan etene) ja toinen keskittyminen kevätlomareissun suunnitteluun. Mutta kolmas ja suurin syy on se, että olen niin hemmetin kyllästynyt Bloggeriin ja jatkuvaan sähköpostitulvaan, jota tulee päivittäisistä spämmikoneiden lähettämistä feikkikommenteista. Aika moni Bloggerin käyttäjä varmasti tietää liiankin hyvin, mistä puhun, koska ongelma tuntuu olevan tällä hetkellä melkoisen yleinen. Toivottavasti korjaantuu jollain aikavälillä tai muuten alkaa huumorintaju loppua.

Tämän vuodatuksen jälkeen voinkin siirtyä itse asiaan eli Tiina Raevaaran Laukaisu -kirjan arvioon. Kirja oli synkkä, ahdistava ja masentava. Siinäpä ne tärkeimmät. Teos oli hyvin kirjoitettu, mutta perhesurmat on niin synkeä aihe, että en mitenkään pystynyt saamaan minkäänlaista nautintoa lukemisesta. Huomaan olevani nykyään entistä enemmän fiilislukija ja varsinkin pitkän ja pimeän talven jälkeen kaipaan tarinoita, joissa on vähintäänkin pilkahdus optimismia. Ja mitä enemmän positiivisuutta, sitä parempi.

Pauliina on 6-vuotiaiden kaksostyttöjen äiti, jonka elämänhallinta on pikkuhiljaa luisunut kauas normaalista. Aviomies Kerkko potee vaikeaa masennusta ja ei voi enää edes poistua kotoa. Pauliina kokee tukahtuvansa Kerkon seurassa ja ei pysty enää huolehtimaan kunnolla sen paremmin itsestään kuin tyttäristäänkään. Yksikään asia ei kuitenkaan ole ulkopuolisen silmin katsottuna niin huonosti, että mikään taho puuttuisi perheen elämään. Niinpä Pauliinan ahdistus kasvaa kasvamistaan, kunnes sattuman kautta hänen elämäänsä ilmestyy pieni toivon pilkahdus.

Suurimmassa osassa lukemistani kirjoista kertojana toimii joko perinteinen minäkertoja tai vielä useammin kaikkitietävä kertoja. Raevaaran kirja oli kirjoitettu epäluotettavan kertojan näkökulmasta. Ratkaisu oli erikoinen, mutta sopi kirjaan hyvin. Kertojan henkilöllisyys ei selviä heti kirjan alussa ja yllätyin kun selvisi, miten reippaan ulkopuolisesta näkökulmasta asioita tarkastellaan. Kaikki Pauliinan tunteet ja ajatukset joutuvat kyseenalaiseen asemaan, koska kertoja ei voi tietää niitä varmasti totuudeksi. Tämä olikin kirjan mielenkiintoisin ominaisuus ja juuri se asia, jota jäin teoksesta jälkeenpäin eniten pohtimaan. Kirjan aihe on toki sellainen, joka antaa paljon ajattelemisen aihetta, mutta sitä päätin vartavasten olla jälkeenpäin mietiskelemättä. Jotkin asiat ovat vain liian kamalia ja tapahtuvat silti aivan liian lähellä, jotta niitä pystyisi käsittämään. Kirjassa ei siis ollut mitään vikaa ja kaikessa kauheudessaan se oli vaikuttava ja hyvin kirjoitettu, mutta se ei antanut sitä mitä olisin juuri nyt lukukokemukselta kaivannut.

 
(Tiina Raevaara: Laukaisu, 2014 Paasilinna)



sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Veronica Roth: Outolintu

Outolintu oli vähän kuin olisi lukenut Nälkäpeliä uudelleen. Mitään erityisen omaperäistä kirjailija ei ollut keksinyt ja monet asiat tuntuivat olevan lainattuja. Pidin kuitenkin alkuperäisestä Nälkäpelistä niin paljon, että otin ihan mieluusti vastaan tilaisuuden päästä kokemaan saman tyyppinen seikkailu vähän erilaisella twistillä.

Outolintu sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu viiteen eri ryhmään ja jokaisen ryhmän jäsenten tulee elää ryhmälle asetettujen odotusten mukaisesti. Nuoret joutuvat 16-vuotiaana testiin, joka antaa heille suuntaviivat, mihin ryhmään he kuuluvat: Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin vai Teräviin. Testin tulokseen pohjautuen nuoret tekevät valinnan, jonka kanssa pitää elää koko loppuelämä. Divergentit ovat ihmisiä, joiden "valintakoe" ei näytä yhtä yksittäistä tulosta vaan henkilö saattaa sopia useampaan ryhmään. Kuten arvata saattaa, tarinan päähenkilö Tris on divergentti.

Nuorten päähenkilöiden ihastumiset ja rakastumiset olivat viihdyttävää luettavaa, koska kukapa ei ihastumisen tunteesta nauttisi. Samaa koin lukiessani Twilight -sarjan kirjoja, jotka eivät myöskään ole varsinaisesti mitään laatukirjallisuutta, mutta viihdyttäviä omassa lajissaan. Tähän väliin täytyy pitää pieni puolustuspuhe tietyntyyppisen kirjallisuuden puolesta. Twilight -sarjan ansiosta moni teini on lukenut lähivuosina useita kirjoja, vaikka muuten vapaaehtoisesti luettujen kirjojen määrä olisi ehkä jäänyt nollaan. Samaan tapaan Harry Potterit saivat aikanaan monet lapset innostumaan lukemisesta. Kaikki lukeminen on hyvästä, oli kirjan sisältö melkeinpä mikä hyvänsä. Toivon, että Outolintu saa myös monet nuoret tarttumaan kirjaan sen sijaan, että kaikki vapaa-aika kuluisi vain telkkarin äärellä.

Outolintu on arvioitu jo monessa kirjablogissa: SonjaKrista ja Annami olisivat kaikki kaivanneet lisää pohjustusta sille, miksi luokkajakoon oli päädytty ja samaa jäin itsekin kaipaamaan. Outolintu täytti kuitenkin melko täydellisesti ne toiveet, joita olin kirjalle asettanut eli sain nauttia ihastumisen tunteesta ja uppoutua kevyen dystopian maailmaan. Ja jostain netin uumenista löytyi myös tieto, että trilogian seuraavissa osissa luokkajaon historiaa valaistaan lisää, joten ei muuta kuin jatko-osia odottelemaan.

 
(Veronica Roth: Outolintu, Otava 2014)


lauantai 15. helmikuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui

Leon Leyson eli Leib Lejson syntyi vuonna 1929 Narewkassa, Puolan maaseudulla. Kun saksalaiset miehittivät Puolan 1939, Leyson joutui perheineen ensin Krakovan gettoon ja sieltä myöhemmin Plaszówin keskitysleirille. Leon Leyson on Schindlerin listan nuorin, ja Poika, joka pelastui on ainoa lapsen näkökulmasta kirjoitettu muistelmateos Oskar Schindlerin uhkarohkeasta pelastusoperaatiosta.

Ennen pitkää minulla oli muutama läheisempi ystävä, ja meistä oli hauskaa keksiä leikkejä. Yksi parhaista leikeistämme oli mielestäni se, jossa ajelimme kaupungilla risteilevillä raitiovaunuilla. Uusilla ystävilläni ja minulla ei koskaan ollut rahaa, joten keksimme mielestämme erityisen nokkela tavan ajella ilmaiseksi. Katsoimme, missä konduktööri seisoi, ja hyppäsimme raitiovaunuun vastakkaisesta päästä. Kun konduktööri lähestyi meitä maksuja keräten ja lippuja napsautellen, valmistelimme pakoamme. Hyppäsimme ulos juuri ennen kuin konduktööri äkkäsi juonemme. Tähän leikkiin en koskaan kyllästynyt.
Se, että minä olin juutalainen ja ystäväni eivät, ei tuntunut merkitsevän heille mitään. Tärkeintä oli, että meitä yhdisti sama keppostelunhalu ja uhkarohkeus.

Leon Leyson muutti perheineen Krakovaan keväällä 1938. Hänen varhaislapsuutensa oli aivan samanlainen kuin kenen tahansa alle 10-vuotiaan. Maailma näytti jännittävältä leikkipaikalta ja todellista pahuutta ei osannut kuvitella olevankaan. Leonin elämä muuttui kun saksalaiset miehittävät Krakovan syksyllä 1939. Yhtäkkiä entiset ystävät eivät olleet enää tuntevinaan vaikka vielä hetki sitten leikittiin yhdessä. Ensin juutalaisilta kiellettiin koulunkäynti ja pian rajoituksista siirryttiin suoraan väkivaltaan ja kukaan ei enää voinut tuntea oloaan turvalliseksi. Toukokuussa 1940 natsit alkoivat "puhdistaa" Krakovaa juutalaisista. Kaupunkiin sai jäädä vain 15000 juutalaista, jotka suljettiin muureilla ympäröityyn gettoon. Muualla kaupungissa ei-juutalaisten elämä jatkui päällisin puolin samanlaisena kuin aina ennenkin.

Getossa Leysonin perhe joutui asumaan ahtaaseen asuntoon tuntemattomien ihmisten kanssa. Ruokaa ei ollut ja parhaassa kasvuisässä olevan Leonin nälkä oli jatkuvaa. Päivästä toiseen perhe selvisi ajattelemalla, että tämän pahemmaksi asiat eivät voi muuttua. Getossa asuminen oli kuitenkin vasta pintaraapaisu kaikista kauheuksista, joita Leon perheineen joutui natsivallan aikana kokemaan.

Poika, joka pelastui kosketti niin syvästi, että jouduin pitämään pitkän lukutauon sen jälkeen, koska kaikki muu kirjallisuus tuntui hetken täydellisen merkityksettömältä. Kirja aiheutti valtavan tunnemylläkän ja pahimmillaan jopa fyysistä pahaa oloa. Itkin lukiessani surusta ja ilosta, ja tunsin välillä niin suurta ahdistusta, että meinasin keskeyttää lukemisen kokonaan. En onnistu vangitsemaan tähän tekstiin edes murto-osaa niistä ajatuksista ja tunteista, joita kirja herätti. Lukukokemuksena teos oli kuitenkin niin hieno, että toivoisin kaikkien lukevan sen. Kovin nuorille lukijoille en sitä kuitenkaan suosittelisi, koska totaalisen pahuuden ymmärtämiseen ei meinaa edes näin aikuisen ihmisen kapasiteetti riittää.


(Leon Leyson: Poika, joka pelastui, Tammi 2014)


maanantai 10. helmikuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kyllä joskus voi olla vaikeaa saada kirjoitettua yhtä ainoaa järkevää lausetta. Luin Jakarandapuun lapset jo melkein pari viikkoa sitten ja siitä asti olen työstänyt tätä tekstiä. Tekstintuottamisen vaikeus ei suinkaan johdu siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. En vain keksi siitä mitään fiksua sanottavaa. Tein jopa poikkeuksellisesti niin, että kävin lukemassa toisten arvosteluja ennen kuin olin saanut omani valmiiksi. Siitä ei tosin ollut kuin haittaa, koska nyt päässäni ei ole senkään vertaa järkeviä _omia_ ajatuksia, vaan ainoastaan pohdintoja toisten kommenteista. Yritetään nyt kuitenkin kertoa, mitä tuli luettua.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja sen vaikutuksista moneen sukupolveen. Vankiloissa viruu vankeja, jotka joutuvat pelkäämään jokaisen päivän olevan viimeinen. On äitejä ja isiä, joiden lapsia kasvattavat sukulaiset ja ystävät jossain kaukana vapaudessa. On lapsia, jotka eivät edes tiedä, ovatko heidän vanhempansa elossa. On naisia, jotka eivät tiedä puolisoidensa kohtalosta. Onnekas on sellainen, joka saa tiedon puolisonsa kuolemasta eikä joudu enää elämään epävarmuudessa. Moni uhraa oman elämänsä hoitaakseen vangittujen läheistensä lapsia. Uhrautumaan joutuivat nekin, jotka eivät päätyneet vankilaan tai tulleet tapetuiksi. Sodan vaikutukset kokonaisiin sukupolviin ovat valtavat.

Tässä talossa, joka näyttää vanhojen seiniensä ja matalan sinisen ovensa takia oudolta sitä nykyisin ympäröivien uusien kerrostalojen keskellä, Leila ja Mana Zinat selviytyivät yhdessä Leilan avioerosta ja Angha-janin kuolemasta, elivät vuoden toisensa perään varjojen ja kuiskausten keskellä. He olivat viimeiset menneyisyyden vartijat. Tämä talo oli heidän aluettaan, jäänne heidän nuoruudestaan. Kukaan ei saanut houkuteltua heitä pois. Mikään lupaus pienemmästä asunnon mukavuudesta, mikään tarjous matkarahasta, ehkä Mekkaan tai Saksaan Foroughin ja hänen äitinsä luo, ei ollut saanut heidän päätään kääntymään. Niin kauan kuin talo oli pystyssä ja he sen sisällä, he hallitsivat omaa kohtaloaan.

Henkilöt edustavat pääosin kahta sukupolvea; tämän päivän kolmekymppisiä ja heidän vanhempiaan. Tarina alkaa 1980-luvulla kun Azar synnyttää tyttölapsen vankeudessa. Äiti saa hoitaa lastaan vain rajallisen ajan kunnes vauva viedään pois. Itse koin alun synnytyskohtauksen hyvin voimakkaasti ja se sai odottamaan tunteiden täyteistä lukukokemusta. Ihan sille tasolle ei kuitenkaan päästy.

Kirjailija Sahar Delijani on syntynyt vuonna 1983 teheranilaisessa vankilassa. Jakarandapuun lapset on luokitettu romaaniksi, mutta sisältää epäilemättä omaelämäkerrallisia aineksia. Delijanin vanhemmat olivat poliittisia aktivisteja ja joutuivat sen vuoksi vankilaan. He kuitenkin vapautuivat muutama vuosi ennen joukkoteloituksien alkamista. Irakin ja Iranin sodan loppuvaiheessa Iranissa tapettiin 4000-12000 poliittista vankia. Kukaan ei tiedä tarkkaa lukumäärää. Tämän verran Delijani valottaa kirjan alkusanoissa historiaa tarinan takana.

Kirjaa lukiessa en voinut välttää mielleyhtymiä Khaled Hosseinin teoksiin vaikka tarina eri maahan sijoittuukin. Kirja oli rakennettu hieman samaan tapaan kuin Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Molemmissa kirjoissa liikutaan eri aikakausilla ja kerrotaan tarinaa monen eri henkilön näkökulmasta. Jakarandapuun lapset kosketti, mutta ei ihan niin syvältä kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Hieno kirja kuitenkin ja varsinkin esikoisteokseksi suorastaan erinomainen.



(Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset, WSOY 2014)

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Jyri Paretskoi: Shell's Angles

Yksi blogiini liittyvä päätös tätä vuotta silmällä pitäen oli, että luen enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Oma lapseni on nyt siinä iässä, että jaksaa vihdoinkin kuunnella iltasatuna jo vähän pidempiäkin tarinoita. Sillä varjolla tulee varmasti luettua paljon lastenkirjoja, mutta lisäksi haluan myös lukea nuorille suunnattua kirjallisuutta. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Jyri Paretskoin Shell's Angles, joka voitti viime viikolla Topelius-palkinnon.

Henri, Samu ja Rudi ovat juuri mopoiän kynnyksellä olevat kaverukset. Shell's Angles on mopojengi, jonka pojat perustavat päästäkseen ajelemaan mopoilla nättien tyttöjen kanssa. Kaikilla ei tosin ole vielä mopoja ja tyttöystävätkin ovat toistaiseksi vain haaveita. Molemmissa asioissa alkaa kuitenkin tapahtua edistystä yllättävän pian, mutta kuten teini-iässä on tapana, kaikki ei mene kerralla ihan putkeen.

Shell's Angles on kirjoitettu kivan humoristisesti, mutta kirjassa käsitellään silti rankkojakin aiheita. Henrin äiti on kuollut muutama vuosi aiemmin rattijuopon yliajamana, Samun isä juo ja pahoinpitelee lapsiaan, Rudi pelaa nettipokeria ja häviää vanhempiensa säästöt. Jokaisella pojista on omat murheensa, mutta niihin suhtaudutaan teini-ikäisen huolettomuudella. Maailmassa on kuitenkin yksi asia, joka on kiinnostavuudessaan ylitse muiden ja se on tietysti tytöt. Kirjassa ihastutaan, rakastutaan ja tunnetaan fyysistä vetovoimaa. Tietynlainen kepeys kuitenkin säilyy koko tarinan ajan ja henkilöhahmojen väliset vakavatkaan keskustelut eivät sorru liikaan paatoksellisuuteen. Itselleni ei ainakaan jäänyt sellainen fiilis, että kirjailija olisi halunnut liikaa opettaa lukijaa. Muutamia ihan hyviä opetuksia tarina kuitenkin sisältää, mutta se on tässä tapauksessa vain positiivinen ilmiö.

Tarina oli todella vetävä ja kulki sopivan vauhdikkaasti eteenpäin. Vaikka kirja onkin selkeästi suunnattu pojille ja heidän näkökulmastaan kirjoitettu, ei ole mitään syytä miksei tyttökin siitä voisi pitää. Itse ainakin koin poikanäkökulman virkistäväksi ja luulen, että olisin ollut samaa mieltä vaikka olisin lukenut kirjan 14-vuotiaana. Tämän lukukokemuksen innoittamana uskon, että tulen lukemaan tänä vuonna vielä monta kotimaista nuortenkirjaa.

 
(Jyri Paretskoi: Shell's Angles, Karisto 2013)


maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian parhaat kirjat 2013

Kirjabloggaajat antavat äänensä vuoden 2013 parhaille kirjoille. Itse olen lukenut sen verran vähän tietokirjoja ja lasten- ja nuortenkirjoja viime vuoden aikana, että annan ääneni vain sarjoissa Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia. Tässä kirjat, jotka saavat ääneni:
 


  

 
3 pistettä: Eowyn Ivey: Lumilapsi
 
 
 


lauantai 25. tammikuuta 2014

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Ihmiset sanoivat aina, että Ove ja hänen vaimonsa olivat kuin yö ja päivä. Ove tietenkin ymmärsi, että he tarkoittivat että hän oli yö. Se ei häntä haitannut. Hänen vaimoaan huvitti aina kun joku sanoi niin, koska hän sai silloin hihittäen huomauttaa, että ainoa syy siihen että Ovea pidettiin yönä oli se, että hän oli liian pihi sytyttääkseen auringon.

Ove on 59-vuotias mies, joka ei pysty ymmärtämään, miksi kaikki ihmiset eivät ole yhtä tarkkoja ja järjestelmällisiä kuin hän itse. Oven maailmassa kaikki asiat ovat periaatekysymyksiä; asiat pitää tehdä oikein ja sillä siisti. Ove näkee maailman mustavalkoisena ja hänen ympärillään olevien ihmisten on hyvin vaikea käsittää sitä. Ainoa väriläiskä, joka miehen elämässä on koskaan ollut, on hänen vaimonsa. Oven rakkaus Sonjaa kohtaan on niin kaikkivoipaa, että Ove katsoo heränneensä elämään vasta sinä päivänä kun he tapasivat ensimmäisen kerran.

Oven naapurustossa asuu Oven mielestä aivan sekopäistä sakkia. Vaikka Ove kuinka yrittää pitää järjestystä yllä, silti väki pysäköi vieraspaikoilla liian pitkään, luo lumet miten sattuu, lajittelee jätteensä väärin ja ajaa asuinalueen läpi autolla vaikka se on Oven pystyttämässä kyltissä nimenomaan kielletty. Kaiken huipuksi Ove on syrjäytetty asumisoikeusyhdistyksen puheenjohtajan paikalta, mikä oli Oven mielestä puhdas vallankaappaus. Ja miten asiat voisivatkaan sen paremmin olla kun naapurustossa asuu muun muassa keikarimainen Audi-kuski, vaalea vätys talvisaappaan näköisen piskinsä kanssa, pitkätukkainen ylipainoinen nuorimies sekä uusimpina tulokkaina tomppeli, joka ei edes omista tikapuita tai kuusiokoloavainta ja tauotta puhuva ulkomaalainen raskaana oleva nainen. Ja sitten on vielä se kissa, joka ei kuulu kenellekään ja näyttää vihaavan Ovea ihan yhtä paljon kuin Ove sitä.

Oven tarina on humoristinen, mutta myös hyvin surullinen. Kirjaa oli jossain verrattu Kyrön Mielensäpahoittajaan, mutta muuta yhteistä teoksilla ei mielestäni ole kuin päähenkilön kyynisyys. Mielensäpahoittaja on huumorikirjallisuutta, jossa voi olla monenlaisia pohjavireitä, mutta samalla tavalla surullinen se ei kuitenkaan mielestäni ole. Oven tarina sen sijaan teki minut varsinkin alussa niin alakuloiseksi, että harkitsin jopa jättäväni kirjan kesken, koska en kokenut sen sopivan tämänhetkiseen mielentilaani. Onneksi jatkoin kuitenkin lukemista, koska Oven elämä ei kulkenutkaan niin suoraviivaisia latuja kuin kirjan alun perusteella olisin olettanut.

Sivu sivulta kiinnyin Oveen aina vaan enemmän. Hänen todellinen luonteensa kuoriutui kerros kerrokselta esiin tarinan edetessä. Backmanin huumori on niin terävää, että nauroin kymmeniä kertoja ääneen kirjaa lukiessani. Vastaavasti myös itkin kertaalleen oikein kunnolla. Mies, joka rakasti järjestystä ei tehnyt niinkään vaikutusta tekstinä vaan hyvän tarinan ja mahtavien hahmojen vuoksi. Kirjan herättämä tunteiden vuoristorata oli lukukokemus parhaimmillaan.

 
(Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä, Atena 2013)


sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Oletteko huomanneet, miten paljon ihmiset käyttävät aikaa odotteluun? Jonoissa, metrossa, raitiovaunussa, elämänsä ovensuussa. Jos laskee yhteen sen ajan, jonka kuluttaa viikossa tuijottaen vuoronumeroiden vaihtumista, alkaa tehdä mieli ottaa itsestään mitat arkkua varten.

Minä olen Iiris Lempivaara ja väitän, etten ole oppinut perille saapumisen taitoa. Senkö vuoksi minun sydämeni kerää painoa? Kerron tämän teille: välillä tuntuu kuin kanniskelisin mukanani lyijylastia.

Iiris Lempivaara on 28-vuotias koulupsykologi, joka on seurustellut lähes koko aikuiselämänsä saman miehen kanssa. Kun Aleksi eräänä aamuna ilmoittaa Iirikselle, ettei rakasta tätä, ei ole ehkä koskaan rakastanutkaan, Iiriksen elämässä alkaa uusi vaihe. On keksittävä uusi asenne elämään, on opeteltava sanomaa ei ja kyllä oikeissa kohdissa, on opeteltava tuntemaan itsensä.

Iiriksen tarina hurmasi minut täysin. Pulkkinen kirjoittaa niin mahtavaa tekstiä, että luin käytännössä kirjan kaksi kertaa, koska palasin aina lukemaan edellisen kappaleen toistamiseen. Niin vaikuttunut olin jokaisesta lauseesta. Tarinan tunnelma on kuin lasillinen pirskahtelevaa, raikasta kuohuviiniä. Samalla tavalla nautinnollista ja suorastaan päihdyttävää.

Olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat ja erityisesti Totta teki minuun suuren vaikutuksen, mutta Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ihan omassa sarjassaan. Pulkkinen todistaa tällä teoksella olevansa muuntautumiskykyinen ja kykenevä kirjoittamaan myös kevyttä viihdekirjallisuutta, joka on kuitenkin niin viisasta, että hämmästyttää. Puolenvälin jälkeen tarinankerronta muuttui vähemmän pohdiskelevaan ja suoraviivaisempaan suuntaan, mutta kokonaisuutena kirja oli kuitenkin napakymppi. Olen arvioinut tämän vuoden puolella kolme kirjaa ja saattaa hyvin olla, että niistä kaksi tulee päätymään vuoden parhaimpien kirjojen listalle. Jos niin ei käy, niin siinä tapauksessa on odotettavissa aivan huikea kirjavuosi. Sekin olisi tietysti ihan kiva juttu.


 
(Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, Otava 2014)

torstai 9. tammikuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Hmm, miten tätä nyt kuvailisi... erikoinen, todentuntuinen, kummallinen, syväluotaava, realistinen. Kaiken kaikkiaan taattua Hotakaista. Olen aiemmin lukenut samaiselta kirjailijalta Juoksuhaudantien ja Ihmisen osan. Molemmat olivat omassa lajityypissään sangen mieleenpainuvia teoksia. Luonnon laki ei ehkä ihan yltänyt samalle tasolla, mutta oli ihan mukiinmenevä tarina kuitenkin.

Rautala on maalämpöyrittäjä, joka ei ole aina hoitanut veroasioitaan ihan sääntöjen mukaan. Nyt Rautala makaa auto-onnettomuuden jäljiltä sairaalassa ja edessä on pitkä kuntoutumisjakso, jonka aikana pitäisi elää valtion tuella. Olisikohan niitä veroja kannattanut sittenkin maksaa? Veroasioiden lisäksi Rautalan mieltä painaa erimielisyydet tyttären kanssa. Tyttären, joka synnyttää Rautalan ensimmäisen lapsenlapsen hetkenä minä hyvänsä. Onko mahdollista asettaa poliittiset erimielisyydet sivuun ja iloita yhdessä uudesta elämästä? Päänvaivaa aiheuttaa myös Rautalan työtoveri, jonka mielestä on ihan hyvä idea ostaa elävä lammas maatilalta ja viedä se sairaalaan ilahduttamaan sairasta kollegaa.

Kummallinen henkilögalleria on vain pintaraapaisu siihen, miten omituisia ajatuksia henkilöiden päässä liikkuu. Rautala muistuttaa fanaattisuudessaan Miika Nousiaisen Maaninkavaarasta tuttua isää. Aiheet ovat vain vähän erilaisia, mutta saman tyyppisellä kiihkolla omaa asiaa kuitenkin ajetaan. Samoja piirteitä löytyy myös Juoksuhaudantien päähenkilöstä. Pohdin tätä tekstiä kirjoittaessani, pidinkö kirjasta ihan oikeasti. Olen vaikuttunut Hotakaisen kirjoitustyylistä ja tavasta päästää lukija henkilöiden pään sisälle. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, en erityisemmin pitänyt Rautalasta. Vaikka hyvän lukukokemuksen edellytys ei olekaan päähenkilöistä pitäminen tai niihin kiintyminen, silti Rautalaa kohtaan tuntemani vastenmielisyys laimensi lukuelämyksen tehoa. Luonnon laki oli siis ihan ok, mutta ei tehnyt sen suurempaa vaikutusta.

 
(Kari Hotakainen: Luonnon laki, Siltala 2013)