sunnuntai 30. elokuuta 2015

Gustave Flaubert: Rouva Bovary

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana klassikkokirjoja enemmän kuin koko elämäni aikana tähän mennessä. Nyt yleisen kirjallisuustieteen perusopinnot on suoritettu ja sen lisäksi, että opin paljon kirjallisuuden historiasta, pääsin myös yli klassikkokammostani. Monen klassikon kohdalla olin iloisen yllättynyt siitä, miten modernia ja ajatonta teksti on. Siksi ne tietysti klassikkoja ovatkin. Tämän vuoden aikana blogi on ollut vähän lepotilassa ja ne vähät postaukset, jotka olen tehnyt, ovat koskeneet pääosin nykykirjallisuutta. Nyt kuitenkin poikkeuksena sääntöön Rouva Bovary.

Tohtori Charles Bovary tutustuu potilaskäynnillään Emmaan ja ihastuu tämän kauneuteen. Tohtorilla on kuitenkin vaimo, joten ihastus saa jäädä unholaan. Kun vaimo kuolee, Charles päätyy suruajan jälkeen kosimaan Emmaa. Kun häät on juhlittu ja arki lääkärin rouvana päässyt vasta alkuun, Emmaa alkaa kalvaa epäilys, että avioelämä ei ehkä olekaan samanlaista romanttista päiväunta kuin millaiseksi se on hänen lukemissaan kirjoissa kuvattu.

Lukutoukalle kirjan mahtavinta antia on se, miten Emman epävakaa ja haihatteleva luonne laitetaan lukuharrastuksen piikkiin. Emma lukee varsinkin anoppinsa mielestä vääränlaista kirjallisuutta, joka pistää tytön pään aivan sekaisin. Emmalta jopa takavarikoidaan kirjat, jotta hän pystyisi paremmin tyytymään elämäänsä sellaisenaan kuin se on. Emma jatkaa siitä huolimatta haaveilua romanttisesta rakkaudesta ja ei lopulta tunne kovinkaan suuria omantunnon tuskia hankkiessaan itselleen rakastajan.

Rouva Bovary julkaistiin vuonna 1857 ja kuten arvata saattaa, se nostatti aikamoisen kohun. Flaubert päätyi oikeuteen moraalittoman tuotoksensa takia, mutta välttyi sakoilta ja sensuurilta. On mahtavaa, että vielä yli 150 vuotta myöhemmin Emman tarina on ajankohtainen vaikka se ei enää tänä päivänä samalla tavalla hätkäytäkään. Anna-Maija Viitasen vuonna 1994 ensimmäisen kerran julkaistu suomennos on nykyaikainen ja kun tarinakin on sisällöltään moderni, voisi kuvitella lukevansa huomattavasti tuoreempaa kirjaa. Rouva Bovary on hieno ajaton klassikko ja mikä parasta, se on myös aivan aidosti melko hauska.


(Gustave Flaubert: Rouva Bovary, WSOY 2005, suomennos Anna-Maija Viitanen, alkuteos Madame Bovary julkaistu ensimmäisen kerran 1857)


torstai 20. elokuuta 2015

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä oli ensimmäinen lukemani dekkari pitkiin aikoihin. Kirja vei ensimmäisiltä sivuilta lähtien niin lujaa mennessään, että yöunet meinasivat jäädä kokonaan väliin kun aina oli pakko lukea vielä pari sivua lisää. Tarina oli myös siinä määrin jännä, että sekin olisi saattanut vaikuttaa unen laatuun. Onneksi tätä kesti vain pari iltaa, koska kirja oli todella nopealukuinen lyhyiden ja tapahtumarikkaiden kappaleiden ansiosta. Juoni kulki eteenpäin pikajunan lailla turhia hidastelematta.

Valerie Hart toimii henkirikoskomisariona San Franciscon poliisissa. Hän on erittäin omistautunut työlleen. Omistautuneisuus on maksanut tärkeän parisuhteen ja samalla vienyt muutkin ihmissuhteet tuuliajolle. Valerie juo ja polttaa liikaa, mutta on haluton muuttamaan elämäänsä parempaan suuntaan.

Seitsemän naista on murhattu samojen tekijöiden toimesta. Valerie on yrittänyt selvittää sarjamurhaajien henkilöllisyyttä parinsa Willin ja muun tiimin kanssa. Murhat ovat poikkeuksellisen raakoja ja oman leimansa niille antaa murhaajien jättämät muistoesineet.

Kirjan alkupuolella oli vaikeuksia pysyä kärryillä henkilöhahmojen välisissä ihmissuhteissa. Valerie ja Will jäivät työparina etäisiksi ja Willin hahmo jäi kokonaisuudessaan vaille persoonallisuutta. Valerien hahmo oli tyypillinen kirjallinen naispoliisihahmo; ongelmia parisuhteessa, itsetuhoisuutta ja rohkeutta järjettömyyteen asti. Myös asetelma, jossa parisuhdeongelmat juontavat juurensa selvittämättömästä rikostapauksesta, kuulostaa jotenkin vähän liian tutulta. Tappamisen pitkä oppimäärä oli mukava pikku välipala kaunokirjojen välissä, mutta kirjoittaessani tätä noin kuukausi lukemisen jälkeen, en muista itse tarinasta enää juuri mitään. Mutta tällaisille välipaloille on toisinaan tilausta. Aina luettuani jonkin paljon ajattelemisen aihetta antaneen teoksen, haluan lukaista välillä jotain kevyttä ja helppoa ennen kuin siirryn jonkin merkittävämmän teoksen pariin. Sellaiseen tarkoitukseen tämä kirja sopii mainiosti.


(Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä, Like 2015. Suomentanut Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons 2015)


tiistai 4. elokuuta 2015

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Camille Preaker työskentelee toimittajana Chicago Daily Postissa. Camille on kotoisin Wind Gapin pikkukaupungista, jonne päätoimittaja lähettää hänet tekemään juttua lapsenmurhasta. Camille ei ole astunut jalallaan kotikaupunkiinsa kahdeksaan vuoteen ja paluu herättää monenlaisia muistoja ja tuo menneisyyden haamut käsin kosketeltavan lähelle.

Teräviä esineitä oli yllättävä, järkyttävä ja hienosti rakennettu kertomus. Juoni aukesi juuri sopivassa tahdissa ja yllätyksiä riitti kaameaan loppuun asti. Flynniltä on aiemmin ilmestynyt teokset Kiltti tyttö ja Paha paikka. Molemmat olivat hyviä jännäreitä, mutta Teräviä esineitä oli vielä parempi. Pahan paikan kohdalla olin sitä mieltä, että se oli parempi kuin kirjailijan ensimmäinen teos ja nyt taas Teräviä esineitä oli vielä parempi kuin edeltäjänsä. Mihin Flynn vielä tulevaisuudessa pystyykään?!

Flynnin kirjoissa ei ole tarjolla puhtoisia sankareita, vaan jokaisella on vikansa ja omituisuutensa. Pahan paikan päähenkilö Libby oli vastenmielinen tyyppi ja Camille herätti alkuun vähän saman tyyppisiä ajatuksia. Vastenmielisintä kirjassa oli ehkä kuitenkin Wind Gapin kaupunki, jossa voi tehdä lähes mitä tahansa kunhan on riittävän rikas tai röyhkeä.

Jos kunnon kesäjännäri on vielä lukematta, lue tämä!


(Gillian Flynn: Teräviä esineitä, WSOY 2015. Suomentanut Maria Lyytinen)