sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Veronica Roth: Outolintu

Outolintu oli vähän kuin olisi lukenut Nälkäpeliä uudelleen. Mitään erityisen omaperäistä kirjailija ei ollut keksinyt ja monet asiat tuntuivat olevan lainattuja. Pidin kuitenkin alkuperäisestä Nälkäpelistä niin paljon, että otin ihan mieluusti vastaan tilaisuuden päästä kokemaan saman tyyppinen seikkailu vähän erilaisella twistillä.

Outolintu sijoittuu maailmaan, jossa ihmiset on jaettu viiteen eri ryhmään ja jokaisen ryhmän jäsenten tulee elää ryhmälle asetettujen odotusten mukaisesti. Nuoret joutuvat 16-vuotiaana testiin, joka antaa heille suuntaviivat, mihin ryhmään he kuuluvat: Vaatimattomiin, Sopuisiin, Rehteihin, Uskaliaisiin vai Teräviin. Testin tulokseen pohjautuen nuoret tekevät valinnan, jonka kanssa pitää elää koko loppuelämä. Divergentit ovat ihmisiä, joiden "valintakoe" ei näytä yhtä yksittäistä tulosta vaan henkilö saattaa sopia useampaan ryhmään. Kuten arvata saattaa, tarinan päähenkilö Tris on divergentti.

Nuorten päähenkilöiden ihastumiset ja rakastumiset olivat viihdyttävää luettavaa, koska kukapa ei ihastumisen tunteesta nauttisi. Samaa koin lukiessani Twilight -sarjan kirjoja, jotka eivät myöskään ole varsinaisesti mitään laatukirjallisuutta, mutta viihdyttäviä omassa lajissaan. Tähän väliin täytyy pitää pieni puolustuspuhe tietyntyyppisen kirjallisuuden puolesta. Twilight -sarjan ansiosta moni teini on lukenut lähivuosina useita kirjoja, vaikka muuten vapaaehtoisesti luettujen kirjojen määrä olisi ehkä jäänyt nollaan. Samaan tapaan Harry Potterit saivat aikanaan monet lapset innostumaan lukemisesta. Kaikki lukeminen on hyvästä, oli kirjan sisältö melkeinpä mikä hyvänsä. Toivon, että Outolintu saa myös monet nuoret tarttumaan kirjaan sen sijaan, että kaikki vapaa-aika kuluisi vain telkkarin äärellä.

Outolintu on arvioitu jo monessa kirjablogissa: SonjaKrista ja Annami olisivat kaikki kaivanneet lisää pohjustusta sille, miksi luokkajakoon oli päädytty ja samaa jäin itsekin kaipaamaan. Outolintu täytti kuitenkin melko täydellisesti ne toiveet, joita olin kirjalle asettanut eli sain nauttia ihastumisen tunteesta ja uppoutua kevyen dystopian maailmaan. Ja jostain netin uumenista löytyi myös tieto, että trilogian seuraavissa osissa luokkajaon historiaa valaistaan lisää, joten ei muuta kuin jatko-osia odottelemaan.

 
(Veronica Roth: Outolintu, Otava 2014)


lauantai 15. helmikuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui

Leon Leyson eli Leib Lejson syntyi vuonna 1929 Narewkassa, Puolan maaseudulla. Kun saksalaiset miehittivät Puolan 1939, Leyson joutui perheineen ensin Krakovan gettoon ja sieltä myöhemmin Plaszówin keskitysleirille. Leon Leyson on Schindlerin listan nuorin, ja Poika, joka pelastui on ainoa lapsen näkökulmasta kirjoitettu muistelmateos Oskar Schindlerin uhkarohkeasta pelastusoperaatiosta.

Ennen pitkää minulla oli muutama läheisempi ystävä, ja meistä oli hauskaa keksiä leikkejä. Yksi parhaista leikeistämme oli mielestäni se, jossa ajelimme kaupungilla risteilevillä raitiovaunuilla. Uusilla ystävilläni ja minulla ei koskaan ollut rahaa, joten keksimme mielestämme erityisen nokkela tavan ajella ilmaiseksi. Katsoimme, missä konduktööri seisoi, ja hyppäsimme raitiovaunuun vastakkaisesta päästä. Kun konduktööri lähestyi meitä maksuja keräten ja lippuja napsautellen, valmistelimme pakoamme. Hyppäsimme ulos juuri ennen kuin konduktööri äkkäsi juonemme. Tähän leikkiin en koskaan kyllästynyt.
Se, että minä olin juutalainen ja ystäväni eivät, ei tuntunut merkitsevän heille mitään. Tärkeintä oli, että meitä yhdisti sama keppostelunhalu ja uhkarohkeus.

Leon Leyson muutti perheineen Krakovaan keväällä 1938. Hänen varhaislapsuutensa oli aivan samanlainen kuin kenen tahansa alle 10-vuotiaan. Maailma näytti jännittävältä leikkipaikalta ja todellista pahuutta ei osannut kuvitella olevankaan. Leonin elämä muuttui kun saksalaiset miehittävät Krakovan syksyllä 1939. Yhtäkkiä entiset ystävät eivät olleet enää tuntevinaan vaikka vielä hetki sitten leikittiin yhdessä. Ensin juutalaisilta kiellettiin koulunkäynti ja pian rajoituksista siirryttiin suoraan väkivaltaan ja kukaan ei enää voinut tuntea oloaan turvalliseksi. Toukokuussa 1940 natsit alkoivat "puhdistaa" Krakovaa juutalaisista. Kaupunkiin sai jäädä vain 15000 juutalaista, jotka suljettiin muureilla ympäröityyn gettoon. Muualla kaupungissa ei-juutalaisten elämä jatkui päällisin puolin samanlaisena kuin aina ennenkin.

Getossa Leysonin perhe joutui asumaan ahtaaseen asuntoon tuntemattomien ihmisten kanssa. Ruokaa ei ollut ja parhaassa kasvuisässä olevan Leonin nälkä oli jatkuvaa. Päivästä toiseen perhe selvisi ajattelemalla, että tämän pahemmaksi asiat eivät voi muuttua. Getossa asuminen oli kuitenkin vasta pintaraapaisu kaikista kauheuksista, joita Leon perheineen joutui natsivallan aikana kokemaan.

Poika, joka pelastui kosketti niin syvästi, että jouduin pitämään pitkän lukutauon sen jälkeen, koska kaikki muu kirjallisuus tuntui hetken täydellisen merkityksettömältä. Kirja aiheutti valtavan tunnemylläkän ja pahimmillaan jopa fyysistä pahaa oloa. Itkin lukiessani surusta ja ilosta, ja tunsin välillä niin suurta ahdistusta, että meinasin keskeyttää lukemisen kokonaan. En onnistu vangitsemaan tähän tekstiin edes murto-osaa niistä ajatuksista ja tunteista, joita kirja herätti. Lukukokemuksena teos oli kuitenkin niin hieno, että toivoisin kaikkien lukevan sen. Kovin nuorille lukijoille en sitä kuitenkaan suosittelisi, koska totaalisen pahuuden ymmärtämiseen ei meinaa edes näin aikuisen ihmisen kapasiteetti riittää.


(Leon Leyson: Poika, joka pelastui, Tammi 2014)


maanantai 10. helmikuuta 2014

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että kyllä joskus voi olla vaikeaa saada kirjoitettua yhtä ainoaa järkevää lausetta. Luin Jakarandapuun lapset jo melkein pari viikkoa sitten ja siitä asti olen työstänyt tätä tekstiä. Tekstintuottamisen vaikeus ei suinkaan johdu siitä, etten olisi pitänyt kirjasta. En vain keksi siitä mitään fiksua sanottavaa. Tein jopa poikkeuksellisesti niin, että kävin lukemassa toisten arvosteluja ennen kuin olin saanut omani valmiiksi. Siitä ei tosin ollut kuin haittaa, koska nyt päässäni ei ole senkään vertaa järkeviä _omia_ ajatuksia, vaan ainoastaan pohdintoja toisten kommenteista. Yritetään nyt kuitenkin kertoa, mitä tuli luettua.

Jakarandapuun lapset kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja sen vaikutuksista moneen sukupolveen. Vankiloissa viruu vankeja, jotka joutuvat pelkäämään jokaisen päivän olevan viimeinen. On äitejä ja isiä, joiden lapsia kasvattavat sukulaiset ja ystävät jossain kaukana vapaudessa. On lapsia, jotka eivät edes tiedä, ovatko heidän vanhempansa elossa. On naisia, jotka eivät tiedä puolisoidensa kohtalosta. Onnekas on sellainen, joka saa tiedon puolisonsa kuolemasta eikä joudu enää elämään epävarmuudessa. Moni uhraa oman elämänsä hoitaakseen vangittujen läheistensä lapsia. Uhrautumaan joutuivat nekin, jotka eivät päätyneet vankilaan tai tulleet tapetuiksi. Sodan vaikutukset kokonaisiin sukupolviin ovat valtavat.

Tässä talossa, joka näyttää vanhojen seiniensä ja matalan sinisen ovensa takia oudolta sitä nykyisin ympäröivien uusien kerrostalojen keskellä, Leila ja Mana Zinat selviytyivät yhdessä Leilan avioerosta ja Angha-janin kuolemasta, elivät vuoden toisensa perään varjojen ja kuiskausten keskellä. He olivat viimeiset menneyisyyden vartijat. Tämä talo oli heidän aluettaan, jäänne heidän nuoruudestaan. Kukaan ei saanut houkuteltua heitä pois. Mikään lupaus pienemmästä asunnon mukavuudesta, mikään tarjous matkarahasta, ehkä Mekkaan tai Saksaan Foroughin ja hänen äitinsä luo, ei ollut saanut heidän päätään kääntymään. Niin kauan kuin talo oli pystyssä ja he sen sisällä, he hallitsivat omaa kohtaloaan.

Henkilöt edustavat pääosin kahta sukupolvea; tämän päivän kolmekymppisiä ja heidän vanhempiaan. Tarina alkaa 1980-luvulla kun Azar synnyttää tyttölapsen vankeudessa. Äiti saa hoitaa lastaan vain rajallisen ajan kunnes vauva viedään pois. Itse koin alun synnytyskohtauksen hyvin voimakkaasti ja se sai odottamaan tunteiden täyteistä lukukokemusta. Ihan sille tasolle ei kuitenkaan päästy.

Kirjailija Sahar Delijani on syntynyt vuonna 1983 teheranilaisessa vankilassa. Jakarandapuun lapset on luokitettu romaaniksi, mutta sisältää epäilemättä omaelämäkerrallisia aineksia. Delijanin vanhemmat olivat poliittisia aktivisteja ja joutuivat sen vuoksi vankilaan. He kuitenkin vapautuivat muutama vuosi ennen joukkoteloituksien alkamista. Irakin ja Iranin sodan loppuvaiheessa Iranissa tapettiin 4000-12000 poliittista vankia. Kukaan ei tiedä tarkkaa lukumäärää. Tämän verran Delijani valottaa kirjan alkusanoissa historiaa tarinan takana.

Kirjaa lukiessa en voinut välttää mielleyhtymiä Khaled Hosseinin teoksiin vaikka tarina eri maahan sijoittuukin. Kirja oli rakennettu hieman samaan tapaan kuin Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Molemmissa kirjoissa liikutaan eri aikakausilla ja kerrotaan tarinaa monen eri henkilön näkökulmasta. Jakarandapuun lapset kosketti, mutta ei ihan niin syvältä kuin olisin alun perusteella odottanut ja toivonut. Hieno kirja kuitenkin ja varsinkin esikoisteokseksi suorastaan erinomainen.



(Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset, WSOY 2014)