tiistai 27. marraskuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Tiedättekö sen tunteen, kun kirja on niin hyvä, että se tekisi mieli lukea yhdeltä istumalta loppuun ja toisaalta tekisi mieli lukea vain pieniä osia kerralla ettei lukunautinto päättyisi niin pian? Entä sen, kun kiintyy ja suorastaan rakastuu tarinan hahmoihin niin, että jännittää ja tuntee heidän puolestaan kuin he olisivat oikeasti olemassa, tai jopa eläytyy tarinaan niin, että tuntee itse olevansa osa sitä? Tämä kaikki toteutuu Taivasten vankia lukiessa. Itse valitsin sen vaihtoehdon, että nautistelin tarinan hitaasti omassa rauhassa. Normaalisti luen vaikka millaisen hälinän keskellä, mutta tämä kirja ansaitsi tulla luetuksi hiljaisuudessa, kunnolla tarinaan uppoutuen.

Taivasten vanki on osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaa. Kirjan henkilöhahmot ovat tuttuja kahdesta edellisestä kirjasta. Tarina sijoittuu 1940- ja 50-luvun Barcelonaan. Daniel Sempere omistaa isänsä kanssa kirjakaupan, jossa heidän lisäkseen työskentelee Danielin rakas ystävä Fermín Romero de Torres. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun vuonna 1957 Semperen ja pojan kirjakauppaan ilmestyy pelottava, ränsistynyt vanha mies, joka haluaa ostaa lahjaksi yhden kaupan kalleimmista teoksista.

Hänen katseensa kylmyys tuntui kielivän vuosikausia kestäneestä raivosta ja katkeruudesta.
-Haluaako herra liittää mukaan jonkin omistuskirjoituksen tai henkilökohtaisen viestin ennen kuin paketoin kirjan?
Vieras avasi teoksen vaivalloisesti nimiölehdeltä. Silloin huomasin, että hänen vasen kätensä oli maalatusta posliinista valmistettu proteesi. Hän otti esiin täytekynän ja raapusti joitakin sanoja. Ojennettuaan kirjan minulle hän kääntyi poispäin. Katselin kun hän nilkutti kohti ovea.
-Voisitteko ystävällisesti kertoa vielä nimen ja osoitteen, jonne haluatte että lähetys toimitetaan? minä kysyin.
-Se kaikki löytyy sieltä, mies sanoi katsomatta taakseen. Avasin kirjan ja etsin sivun, jolle muukalainen oli jättänyt omakätisen merkintänsä:
Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.
Samassa kuulin ovelta kellon helähdyksen, ja kun nostin katseeni muukalainen oli mennyt.

Tämän tapaamisen seurauksena Fermín joutuu kertomaan Danielille menneisyydestään asioita, jotka olisi mieluummin pitänyt omana tietonaan. Samalla Daniel saa kuulla omasta lapsuudestaan tapahtumia, jotka muuttavat hänen elämänsä kulun lopullisesti.

Vaikka Francon ajan Espanja on julma ja raaka paikka, kirjailijan luoma tunnelma 1950-luvun loppupuolen Barcelonasta on mystinen ja ihastuttava. Kirjan sisäkannessa on Barcelonan kartta ja jäin lukiessani monta kertaa tutkimaan sitä ja miettimään, missä tarinassa milloinkin liikutaan. Kokonaisuutena kirja oli ihana lukukokemus. Odotukseni olivat melko korkealla, koska Tuulen varjo oli yksi parhaimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut ja Enkelipeli oli myös hyvä. Odotukset täyttyivät tässä tapauksessa täysin ja nyt pidänkin parin päivän lukutauon ennen kuin aloitan seuraavan kirjan, koska haluan keskittyä fiilistelemään Taivasten vankia ja sen tarjoamaa ihanaa lukuelämystä.

Taivasten vanki
 
(Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki, Otava 2012)

lauantai 24. marraskuuta 2012

Gummeruksen kevään uutuuksia

Eilen oli postilaatikkoon kolahtanut Gummeruksen kevään uutuuskirjaesite. Sieltä täytyy nostaa muutama hyvä tärppi esille. Ensimmäisenä Rosamund Luptonin uutuuskirja Mitä jäljelle jää. Luptonilta on aiemmin ilmestynyt kaunojännäri Sisar, josta pidin, joten uutuus pääsee myös ehdottomasti lukulistalle. Uuutusteos kertoo Gracen tarinan alkaen siitä, kun tämä pelastaa tyttärensä Jennyn tulipalosta. Grace saa selville, että palo oli tahallaan sytytetty ja alkaa etsiä syyllistä. Mitä jäljelle jää ilmestyy helmikuussa.



Turkkilaisen Elif Shafakin kunniamurhaa käsittelevä teos Kunnia kertoo nuoren kurdinaisen Esman tarinan 1970-luvun Lontoossa. Aihe on raskas, mutta silti kirja kiinnostaa, koska se on ajankohtainen ja saanut kansainvälisesti hyvät arvostelut. Kirja ilmestyy huhtikuussa.



David Foenkinos on ainakin yhden lukukokemuksen perusteella melkoisen erikoinen tarinankertoja. Luin viime vuonna Foenkinosin teoksen Nainen, jonka nimi on Natalie, ja nyt lukulistalle pääsee uutuuskirja Yhden elämän muistot. Uutuus kertoo kirjalijasta, joka lähtee etsimään vanhainkodista karannutta isoäitiään, kohtaa matkallaan rakkauden ja joutuu pohtimaan elämän rajallisuutta, vanhenemista, muistoja ja muistamista. Kirja ilmestyy helmikuussa.

 
Gummeruksen kevään uutuuskirjaluettelon nettiversioon pääsee tästä. 

torstai 22. marraskuuta 2012

Tieto-Finlandia 2012

Vuoden 2012 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Nyt olen erityisen tyytyväinen, että tulin laittaneeksi varauksen tästä kirjastoon jo viime viikolla, koska voiton myötä varausjono piteni varmasti reippaasti. Arvostelua luvassa siis sitten joskus kunhan kirja saapuu.
 

perjantai 16. marraskuuta 2012

Finlandia-palkintoehdokkaat 2012

Nyt on sitten Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettu:

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like)
Pirjo Hassinen: Popula (Otava)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava)
Juha Seppälä: Mr Smith (WSOY)
Ulla-Leena Lundberg: Is (Schildts&Söderströms ) / Jää (Teos)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)

Näistä kiinnostusta eniten herättivät Ala-Harjan, Hassisen ja Lundbergin teokset, jotka laitoinkin heti kirjastosta varaukseen. Itse pidän Finlandia-palkinnon saajan valintatapaa hieman erikoisena, koska se perustuu yhden yksittäisen ihmisen mielipiteeseen. Toki ehdokkaat on valinnut useammasta henkilöstä koostuva raati, mutta lopullinen päätös on yksittäisellä henkilöllä (tänä vuonna valitsija on Tarja Halonen). Valituksi tulemisella on kirjailijalle suuri taloudellinen merkitys, koska palkinto on aika suuri (30 000 euroa) ja lisäksi voittajasta tulee aina yksi joulun ajan myydyimmistä kirjoista. Palkinto on kirja-alalla sen verran suuri asia, että se tohtisi olevan jonkin suuremman raadin päätös, mutta tällä systeemillä on toimittu jo kohta parinkymmenen vuoden ajan ja niin kai toimitaan tulevaisuudessakin.



keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Palkintoehdokkaita

Taas on se aika vuodesta kun jaetaan kirjallisuuden Finlandia-palkintoja. Tieto-Finlandiaa tavoittelee kuusi teosta ja voittaja julkistetaan 22.11.2012. Palkinnon saajan valitsee Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen. Ehdokkaat ovat:

Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen: Arabikevät (Avain)
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut – Miten ruokasi eli elämänsä (Atena)
Anto Leikola: Norsusta nautilukseen. Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan (John Nurmisen säätiö)
Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus)
Jukka Tarkka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990 (Otava)
Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia (Otava)

Luen aika vähän tietokirjallisuutta, tai ainakin huomattavasti vähemmän kuin kaunoa, joten en ole yhtäkään näistä teoksista lukenut. Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut herätti kuitenkin kiinnostusta sen verran, että laitoin sen kirjastosta varaukseen. Wahlroosin kirja olisi varmasti mielenkiintoinen, mutta en usko, että siihen tulee siitä huolimatta tartuttua. Muut listalla olevat teokset eivät herättäneet mitään suuria kiinnostuksen tunteita, vaikka varmasti laadukkaita tietokirjoja ovatkin.




Finlandia Junior -ehdokkaat julkistettiin tänään. Palkinto jaetaan 29.11. ja sen saajan valitsee ohjaaja Mari Rantasila. Ehdokkaat ovat:

Aleksi Delikouras: Nörtti (Otava)
Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä (Robustos)
Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla (Otava)
Karo Hämäläinen: Hurraa Helsinki! (Tammi)
Essi Kummu ja Marika Maijala: Puhelias Elias (Tammi)
Christel Rönns: Det vidunderliga ägget (Söderströms)

Suurinta mielenkiintoa herätti Tatu ja Patu pihalla, joka on kustantajan nettisivujen mukaan päivitetty versio Sudenpentujen käsikirjasta. Tatu ja Patu ovat hauskoja hahmoja ja Sudenpentujen käsikirja on ihana klassikko, joka pitäisi löytyä jokaisen lapsiperheen kirjahyllystä, joten tämän voisi kuvitella olevan aika lyömätön yhdistelmä. Toinen kiinnostava teos on Hurraa Helsinki!, joka on osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa ja keskittynyt siis esittelemään Helsinkiä muotoilun näkökulmasta. Kuulostaa aika erikoiselta idealta lastenkirjaksi ja se herättikin mielenkiintoni. En ole vielä kirjaa päässyt selaamaan, mutta voisin kuvitella sen olevan melko hyvin toteutettu kun se on kerran päässyt palkintoehdokkaaksi. Täytyypä poiketa kirjakaupassa vilkaisemassa, mitä se pitää sisällään.



lauantai 10. marraskuuta 2012

Tatiana de Rosnay: Mokka

"Sairaala. Sen melu. Tungos. Haju. Loputtomat käytävät. Instrumenttikärryjen kirskuna. Muiden ihmisten tuska. Omani. Kaikki mitä sairaaloista puhutaan, hoitajat hukkumaisillaan työhön, valkotakit välinpitämättömiä. Ja tämän kaiken keskellä myötätunnon välähdys katseessa, hymy, kädenpuristus, jonka ansiosta ei kokonaan menetä toivoaan. Lääkäri. Minun ikäiseni. Veitsenterävät kasvonpiirteet. Rauhallinen, vakava ääni."

Justinen ja Andrew'n 13-vuotias poika Malcolm on joutunut tietä ylittäessään yliajon uhriksi ja päävamman seurauksena vajonnut koomaan. Saadessaan puhelun ambulanssista ja kutsun tulla kiireesti sairaalaan, Justine ei voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu juuri heille. Kuka voi olla niin julma, että ajaa lapsen päälle ja pakenee paikalta? Kun Malcolmin kooma jatkuu jatkumistaan, alkaa Justinen ja Andrew'n avioliitto rakoilla ja Justinen suhteet läheisiin kärsiä. Justine ei jaksa enää odottaa, että poliisi etenisi syyllisen etsimisessä vaan alkaa itse etsiä yliajajaa, vastoin poliisin ja miehensä neuvoja.

Kirjan juonikuvio on jokaisen äidin painajainen ja herättää varmasti ajatuksia jokaisessa lukijassa. Läheisen joutuminen onnettomuuden uhriksi ja sen aiheuttamat tuntemukset on hankala aihe, koska tekstistä tulee helposti teennäistä. Tässä tapauksessa oli mielestäni vähän käynyt niin. En saanut Justinen tunteista kiinni sillä tasolla, että olisin pystynyt niihin kunnolla eläytymään. Monessa kohdassa kävi mielessä, että se saattoi osittain johtua huonosta suomennoksesta. Alkuperäisteos on ranskankielinen ja koska en itse osaa ranskaa, on vaikea tietää mikä osa tekstin jäykkyydessä johtuu suomennoksesta ja mikä alkuperäistekstistä.

""Teitä on yritetty tavoittaa jo kaksi tuntia! Miehenne on täällä!" Mutisin, että olin unohtanut puhelimen mukaan. Saisinko puhua mieheni kanssa? Andrewin ääni. Vapiseva, heleä kuin aivan nuoren miehen ääni. "Where were you, Justine? Shit, where were you?""

Kieli aiheutti tätä kirjaa lukiessa muutenkin harmaita hiuksia monella tasolla, koska käännöksessä oli monta asiaa, jotka ärsyttivät. Esimerkiksi Justinen miehen Andrew'n nimi oli taivutettu "Andrewin". En tiedä, onko se edes oikeasti virhe, mutta vähän hassulta se ainakin näyttää. Malcolmin pikkusiskosta käytetään usein nimitystä "pikkutyttö", mikä kuulostaa suomeksi aika oudolta. Ilmaus on varmasti ranskaksi jotain järkevämpää, mutta suomentaja olisi ehkä voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta suomenkielistä vastinetta miettiessään. Kirja on pullollaan englanninkielisiä fraaseja, koska Justinen mies on englanninkielinen ja Justine itse ammatiltaan kääntäjä. Näitä asioita yritetään korostaa viljelemällä englanninkielisiä ilmauksia, mutta ainakin suomenkielisen tekstin seassa ne näyttävät mielestäni lähinnä teennäisiltä. Se ei tietenkään ole suomentajan syytä vaan asetelma on varmasti jokseen outo alunperinkin.

Kirjan takakannessa on lainaus hollantilaisen Happinez -lehden arvostelusta, jossa sanotaan, että Mokka on psykologista jännistystä parhaimmillaan. Odotin koko kirjan ajan, että milloin se jännitys alkaa, mutta ei se mielestäni ikinä alkanut. Parissa kohdassa jännitin Justinen puolesta, mutta niitä kohtia ei missään nimessä ollut niin paljon, että voisi puhua jännityskirjasta. Mokka on ihan ehdottomasti kaunokirjallinen teos eikä mitenkään erityisen hyvä sellainen. Voidaan siis todeta, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta, mutta se ei myöskään, noita muutamia kielellisiä asioita lukuunottamatta, herättänyt mitään erityisen negatiivisiakaan ajatuksia. Teksti oli helppolukuista ja teos oli melko ohut, joten se tuli luettua hyvin nopeasti. Kokonaisarviona sanoisin, että ihan ok kirja, mutta ei mitenkään ihmeellinen lukuelämys.



 
(Tatiana de Rosnay: Mokka, Bazar 2012)


tiistai 6. marraskuuta 2012

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla

"Oli ihanan syksyinen päivä. Puut olivat täydessä loistossa. Maa tuoksui sadonkorjuulta. Aurinko ei kuitenkaan enää hehkunut paahtavan kuumana, ja tuuli - puissa humiseva viileä tuuli - toi mukanaan pienen lupauksen sateesta." Jos kirjan loppulauseet ovat tällaiset, millainen kirjan voi olettaa olevan? Itselleni ei tulisi ensimmäisenä mieleen jännityskirja, jossa ammuskellaan, tapellaan ja puhutaan törkeyksiä.

Olen lukenut lähes kaikki Dennis Lehanen kirjat ja olen tapani mukaan kiintynyt kirjojen päähenkilöihin. Tässäkin teoksessa seikkailevat yksityisetsivät Patrick Kenzie ja Angela Gennaro sekä heidän luottoystävänsä, paatunut rikollinen Bubba Rogowski. Tarina kulkee suurelta osin dialogin voimin ja se on ehdottomasti Lehanen tekstin vahvuus. Etsivien keskustelut koostuvat lähinnä piikittelystä ja naljailusta, mutta silti niistä välittyy lukijalle lämpö, jota elämänmittaisissa ystävyyssuhteissa on.

Lehanen kirjat ovat rikoskirjallisuutta ja lajityyppinä se on sellainen, jota en lue muuten oikeastaan ollenkaan. Kenzie & Gennaro -jännärit ovat aika äijämäisiä, luodit lentelevät, aseita on joka lähtöön, ajellaan hienoilla klassisilla amerikkalaisilla autoilla ja juodaan paljon viinaa. Väkivaltaa ei kaihdeta ja tässäkin teoksessa Kenzie pahoinpidellään vaikka kuinka monta kertaa. Kirjoissa liikutaan Bostonin alamaailmassa. Päähenkilöillä on suhteita niin mafiaan kuin poliisiinkin ja tarina kulkee sujuvasti lain molemmin puolin. Kenzie ja Gennaro eivät epäröi käyttää vähän arveluttavampiankin keinoja saadakseen hommansa hoidetuksi, mutta tavoite on aina, että pahikset saavat nenilleen ja hyvikset voittavat.

Kirjojen huumori perustuu dialogiin ja jaksaa huvittaa kirjasta toiseen. Ironia vetoaa huumorin lajina erityisesti ja sitä näissä kirjoissa riittää. Tällä kertaa tosin parhaat naurut sain suomentajan erikoisesta sanavalinnasta. "Rouvalla oli yllään mustaharmaaruudullinen paita, mustat joustohousut ja mustat sandaalit, ja hänen tummissa hiuksissaan oli hohtava karpalon vivahde." Joustohousut?? Siis ihan oikeasti?? No joo, strechistä on varmaan kyse ja ehkä ne naurut voi laittaa omituisen huumorintajuni piikkiin. Dialogi on siis ihan oikeasti hauskaa luettavaa. Lisäpisteitä Lehanelle siitä, että kirjassa juodaan Finlandiaan ja soitellaan Nokian kännyköillä. Se vaan jaksaa aina lämmittää isänmaallisen ihmisen mieltä.

 


Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla, Tammi 2010

perjantai 2. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria kokee voimakkaan uskonkiirisin, jättää elämänsä Suomessa ja karkaa New Yorkiin. Suomeen jäävät huolestunut isä ja hämmentynyt aviomies, joihin Maria ei edes ota yhteyttä matkansa ensimmäisten päivien aikana. Kirjassa liikutaan pääosin kolmessa eri ajassa. On nykyisyys New Yorkissa, lähimenneisyys Helsingissä ja teini-ikä pohjoisessa. New Yorkissa Maria päätyy mystisen Mélanien huonetoveriksi ja kiinnostuu hänen kauttaan tanssista ja kaukaisesta kulttuurista. Marian lähimenneisyyteen liittyy dramaattinen tapahtumaketju, jonka keskiössä on pieni maahanmuuttajatyttö Yasmina. Maria kantaa mukanaan Yasminan päiväkirjaa ja sen sivuilta tämän tarina aukeaa lukijalle hiljalleen kertomuksen edetessä. Marian teini-ikään liittyy vahvasti uskoon tulo ja sairaudeksi kasvava tarve päästä suuren pyhyyden äärelle.

"Oikeastaan saatoin tuntea, miten terveen järjen ohut lanka katkesi. Tunsin kohoavani. Leijailin katonrajaan hämmästelemään olemustani, tekemään siitä kriittistä yhteenvetoa."

Pidin erittäin paljon Riikka Pulkkisen edellisestä kirjasta (Totta), ja sen takia odotukset olivat korkealla. Vieras on hienosti kirjoitettu kirja, mutta se ei täyttänyt odotuksia, joita olin tarinalle mielessäni asettanut. Kerronta on kaunista, mutta henkilöhahmot jäivät irrallisiksi ja tuntui, että en saanut kenestäkään otetta. Yleensä kirjaa lukiessa pystyn hyvin nopeasti muodostamaan kuvan siitä, millaisia henkilöt ovat luonteeltaan ja ulkonäöltään, mutta tässä tarinassa sitä ei tapahtunut ollenkaan. Marian ajatusmaailma on niin filosofinen ja syvällinen, että väkisin tuli mieleen, että eihän kukaan ihminen oikeasti ajattele tuolla tavalla. Toisaalta asia on ehkä juuri toisinpäin eli ihmiset ovat oikeasti erittäin monimutkaisia ja normaalisti kirjallisuus yksinkertaistaa. Ehkä Pulkkinen onkin päässyt lähemmäksi totuutta kuin kertomakirjallisuudessa yleensä päästään. Se on sitten jo toinen juttu, että kaipaanko kirjalta tuon tason syvällisyyttä, koska se tekee lukemisesta raskasta ja hidasta.

"Minä testaan sanoja peilikuvaani, sillä eikö olekin niin, että hän, joka vaalii ja hellii tuntematonta vain tämän tuntemattomuuden, vain tämän erilaisuuden vuoksi, on paitsi ksenofiili myös eksotisti ja fetisisti, pahinta laatua jopa?"

Uskonkriisi nykyisyydessä ja uskoontulo teini-iässä ovat kirjan kantavia teemoja. Itse en uskonnottomana osaa oikein eläytyä siihen, miltä tuon tyyppiset asiat tuntuvat. Olisi mielenkiintoista kuulla, saako uskova ihminen kirjasta enemmän irti, koska pystyy ehkä samaistumaan siihen, mitä Maria kokee esimerkiksi uskonsa ollessa koetuksella. Itse pidin pitkiä uskonnollisia filosofointeja lähinnä uuvuttavina vaikka uskonnoista muuten ihan kiinnostunut olenkin.

"Usein kysyin isältä: tuleeko minusta enemmän minä kun syön, muuttuuko ruoka minuksi, onko se aluksi minusta erillään, lautasella, ja sitten se on minä?"

Monessa kohdassa tuntui, että päähenkilö katsoo omia kokemuksiaan ulkopuolelta. Hänellä ei vaikuta olevan juuri mitään tunteita aviomiestään tai isäänsä kohtaan, tai ainakaan en saa lukijana niistä kiinni. Ainoa, jota kohtaan Maria selvästi tuntee jotain, on maahanmuuttajatyttö Yasmina. Lukijalle ei kerrota juuri mitään päähenkilön elämästä teini-iän ja nykypäivän väliltä, mikä vaikeuttaa entisestään sitä, että lukija pääsisi kunnolla sisään siihen, millainen ihminen Maria nykyään on.

"Mitä minä odotan? Pelastusta, varmuutta, toista valtakuntaa kadotetun tilalle. Vapahtajaa. Uskoa edes ihmiseen, jos usko tähtientakaiseen on menetetty."

Tästä arviosta tuli lopulta paljon kriittisempi kuin mikä mielipiteeni kirjasta oikeastaan oli. Pulkkinen kirjoittaa kaunista ja eteeristä tekstiä. Monien asioiden auki jättäminen on tietysti tarkoituksellista ja jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän jotain, minkä avulla olisin päässyt paremmin mukaan henkilöiden tunnetiloihin ja samalla olisin saanut lukijana mahdollisuuden kiintyä tarinan hahmoihin.

Vieras
 
 
Lainaukset: Riikka Pulkkinen:Vieras